III.
Chicagon tulipalossa.
Koko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus nähtävänä:
"Rossiterin suuri taulu: Sielun lento.
"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä Academy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä perjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu".
Aikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja hänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä arvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin, Rossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen taulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta personastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä kiihkeintä uteliaisuutta.
Eräs Chicagon kuukauslehti "Monthly Art Synopsis" mainitsee
Rossiterista seuraavilla sanoilla:
"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen mestari-teos: Sielun lento näytettäväksi maalaus-akatemiassamme. Tuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu mitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on jo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen näytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi vuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa hän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman taide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan teokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä, ett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.
"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirje
Romasta:
"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on äsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä: Sielun lento. Tuiki mahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus, elävä henkisyys, valtava mielenkuvailu — tuo kaikki tekee selityksen mahdottomaksi. — Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden kautta — tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta, jota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä tähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin rajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä ei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että näyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi yhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja melkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan kuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy. Tämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden ylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n 'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.
"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne saapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus. Niistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter kieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita".
Sen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu "Sielun Lento" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva Rossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita maalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä lemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten erääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: "Onhan tuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen".
Kohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan herraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
— "Mr Rossiter!" — "Mrs Basset!" huusivat he yht'aikaa.
Rossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin näytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että ruumiillisellekin ulkonäyllensä.
Mitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen, sekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa seurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin — vaikka ei suinkaan muutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin — ei voinut kokonaan vastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.
— "Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on meille tuon kaiken kertoneet!" sanoi mrs Basset hymyillen. "Ja mitäs me tavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä tapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä, tulemiseensa ja menemiseensä tulee".
Rossiter teki sievän kumarruksen.
— "Kun minä", sanoi hän, "tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina siihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset, lehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!"
Mrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita hänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä "Sunday Times", ja hän myhähti tyytyväisesti.
Samassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin värilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen Rossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen kielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän sanoi jäähyväiset ja läksi puodista.
Hänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.
— "Tuo konna", sanoi hän itseksensä, "minun ei olisi pitänyt olla häntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle ajatustani!"
Kun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti ystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.
— "Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan", sanoi hän sitten levollisesti, "minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus tuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita".
Armas, uskollinen vaimonsydän!
Rouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin sanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset sanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja lueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa säästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin taide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin siksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä päivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen ystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa mennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta. Kumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä olojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha ja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.
Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi, puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan, kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.
Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa — ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.
Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli matkasta.
Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa, — mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa, hänen taulunsa.
— "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.
— "Kaikki palaa, — koko kaupunki on hukassa!"
Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan ihmisjoukkoon.
Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista; ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin kolmelta haaralta.
Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian näkyviin.
Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko rakennus jo ilmitulessa.
Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.
Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai karissutta lehteä.
Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti liekkejä edemmäs leviämästä.
Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.
Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva, joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta. Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä, ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.
— "En — kyllä olen", vastasi hän tylsästi.
— "Milloin?" kysyi toinen.
Rossiter mietti hetkisen.
— "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää", sanoi hän.
Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä, kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt — jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja kädessänsä.
— "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole mulla maailmassa!"
Hänen päänsä vaipui alas.
— "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten perästä ei muuta kuin — kerjäläinen!"
Kukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan kaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella maalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin, äänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään harvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta herättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja kun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja asettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua kristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.
Tällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta säästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän määrätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata ainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi Chicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän ja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin tutut.
— "Oletteko paljonkin kadottaneet?" kysyi häneltä muuan mies.
— "Kaikki!" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.
— "Tuossa oli minun tehtaani", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä olevaa tiili- ja kivi-kasaa. "En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago rakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei pidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta".
Mutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon tulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt. Muuta hän ei ajatellut.
Hänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja lapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä entisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta kuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.
Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa — jos lie joutunut tulen uhriksi — tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä — vaikka paljoa pienempinä entistä — — mainittiin yhdessä niistä Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.
Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei sitä huomannut.
Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.
Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa. Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:
"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: Sielun lentoa näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o — Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".
Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden hevosrautatie-vaunuissa.
Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä luokse.
Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän määräpaikkaansa.
Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen nainen.
— "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.
Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"
Minette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle tuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.
— "Saisinko tavata mr Rossiteria?"
— "Niin — enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen hänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen". Kotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen jatkoi hän:
— "Kenties olette sukuja mr Rossiterille?"
Samassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: "Julia!" Nuori nainen totteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului askeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten sydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu kahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista sisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken iltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja niitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä astioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä. Kaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.
Vähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi oven.
"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte".
Lääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:
— "Kuinka hän voi?"
— "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".
Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.
— "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.
— "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".
Hän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.
Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni, ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta. Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi perunaan pistetty kynttilä.
Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.
— "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.
Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.
— "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän
— "Ei mitään", vastasi lääkäri.
— "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"
— "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".
Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa vieressä neuvotonna, avutonna.
Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja
Frankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.
— "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.
— "Lähemmäksi viisi viikkoa, — aina tuosta suuresta tulipalosta saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen kuume-taudin".
— "Oletteko te sukua hänelle?"
— "En ole. — Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".
— "Hän ei tiennyt minne mennä!"
Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen niin kallista kotoaan.
Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi, voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna, ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!
Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja mumisi: — "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
— "Antakaa tänne siveltimeni, antakaa", ja hän liikutti heikosti kättään, ikäänkuin maalaten. "Myöhäistä, myöhäistä", kuiskasi hän sitten hiljaa, "jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi…"
Hän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa, kirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.
— "Minä tahdoin avaruuden kansoittaa", sanoi hän, "no niin, onhan se täynnä sieluja".
— "Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!" huusi hänen vaimonsa.
Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen. Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:
— "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!"
Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi mieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen vaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.
Silloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään; hän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja katseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.
— "Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun kyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni puristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri — — se on muuttuva tulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. — Niin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä kaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat".
Hänen päänsä painui taas alas pielukselle.
— "En voi olemattomaksi tehdä mitään, — en mitään!" kuiskasi hän sitten jälleen.
— "Kaarle, Kaarle!" rukoili Minette. "Katso toki vielä kerran meihin, minuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!" Ja äiti veti vuoteen viereen pojan, joka arkana oli poistunut.
Rossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään puhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt kerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa silmät puolittain auki:
— "Sinäkö Minette — sinä poloinen ylen-annettu — tuot mulle poikamme siunattavaksi? — Uskotko sitten siunaukseni voimaa? — Silloin et lue mua kadotettujen joukkoon, sinä uskot — että Jumala voi antaa mulle anteeksi!"
— "Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!
— Oi siunaa Frankia!"
Autuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille. Hänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti sen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten:
— "Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia omaisiani — jotka jätin — unhoittaen ensimmäisen, kalliimman velvollisuuteni!"
— "Hyvä Jumala, anna anteeksi!…"
Vavahdus kävi läpi hänen ruumiinsa, silmänluomet sulkeutuivat ja pää painui alas pielukselle.
Rouva Rossiter nousi ja painoi suutelon miehensä kylmälle otsalle. Nyt oli kunnianhimoiselle taideniekalle se hetki lyönyt, josta hän niin kauan oli uneksinut, jonka saavuttamiseksi oli uhrannut oman sekä omaistensa onnen. "Sielun lento" — se oli nyt tosi-asia!
Rossiter oli nyt kylmänä. Ijankaikkinen tuomari oli täyttänyt rangaistuksensa. Hän oli pitänyt parempana katkaista Rossiterin elämänlangan kuin jälleen yhdistää häntä vaimoon, joka ei enää olisi voinut häntä kunnioittaa, joskin oli hänelle anteeksi antanut.
* * * * *
"Evening Bulletin" nimisessä Chicagon sanomalehdessä oli 28 p. marraskuuta 1871 kuolinkertomus, josta painatamme tähän seuraavan:
"Kaarle Rossiter on kuollut. Tänä aamuna kello viisi veti hän viimeisen hengähdyksensä. Suru hänen suuren taulunsa hukkumisesta, kärsimiset ja puutokset, joita hän tuon suuren tulipalon jälkeen oli saanut kärsiä, kaikki nämät yhdessä jouduttivat hänen lähtöänsä täältä. Mahdotonta on sanoin selittää sitä kaksinkertaista vahinkoa, minkä uuden-aikaiselle taiteelle on tehnyt tämän mainion maalarin kuolema, ja hänen suurimman, täydellisimmän — voisimme melkein sanoa ainoan — teoksensa hukkuminen. Muita pienempiä taulujansa, jotka ovat yksityisillä omistajilla tai kesken-tekoisia, on taideniekka itse pitänyt vaan koetuksina. Muutama viikko sitten toivottiin vielä 'Sielun lennonkin' olevan taide-akademiasta pelastettujen taulujen joukossa, mutta nyt on saatu se katkera tieto, että tämä mainio mestariteos on joutunut riehuvan tulen uhriksi. Keskellä tuota yleistä häiriötä 8 p:nä marraskuuta katosi tämä kuuluisa maalari ja kaikki koetukset löytää hänet jälleen olivat turhat. Kun tuo äsken perustettu apurahasto oli perustettu, löydettiin hän vihdoin, mutta ystäväin hyväntekeväisyys ja osanotto tulivat lilan myöhään kuolevaiselle. Koko Euroopassa, ja erittäinkin Romassa, vastaan-otetaan varmaankin tieto taideniekan kuolemasta ja hänen teoksensa hukkumisesta suurella surulla. Uskallammepa sanoa että sitä pidetään katkerimpana muistona Chicagon tulipalosta".
Maalari vainaja haudattiin hiljaisuudessa ja ilman mitään komeutta, vaimo ja lapset vaan rukoilivat hänen haudallaan. Näinä yleisen hädän aikoina ei pidetty mitään komeita hautajaisia.
Ei ollut ankara tuli säästänyt mrs Bassetia ja hänen miestänsäkään. Viimemainitun kauppahuone oli nimittäin sekin hukkunut kauheaan tulimereen, joka tuhosi lähes koko Chicagon. Mutta mr Basset oli aina ollut erittäin varovainen. Hän oli vakuuttanut omaisuutensa sekä New-York'in että Baltimoren palovakuutus-yhtiössä; ja hänen vahinkonsa siis ei ollut suuri. Mutta hänen vaimonsa tuli tämän onnettoman tapauksen moninaisten liikutusten perästä niin huonoksi ja heikko-hermoiseksi, että hänen täytyi seurata lääkärinsä neuvoa ja lähteä talveksi S:t Augustine nimiseen, terveelliseen paikkaan Floridan niemellä.
Mrs Basset pyysi mieheltään saada ottaa mukaansa rouva Rossiterin ja hänen lapsensa. Hän pelkäsi saavansa kieltävän vastauksen ja hämmästyi olkeen kun mies vastasi:
— "Tuota juuri, armaiseni, olen minä aikonut sulle ehdoittaa. Sepä oiva ajatus! Koko maailma puhuu mainiosta Rossiterista, ja minua onnitellaan siitä, että hän niin kauan oli palvellut minulla. 'Mr Basset', sanoi minulle eilen muuan meidän mahtavimpia rahamiehiämme, 'teidän nimenne tulee Rossiterin nimen mukana taidehistoriaan'. Minulla on muutoin eräs tuuma, josta sinä, jos se onnistuu, saat kuulla enemmin, kävellessäsi S:t Augustinen oransi-lehdoissa ja kun etelän lempeä ilman-ala on tehnyt sinut terveeksi".
Rouva Rossiter ei saattanut olla vastaan-ottamatta mrs Bassetin ystävällistä tarjousta.
Seuraavana vuonna, helmikuussa, istuivat mrs Basset ja hänen ystävänsä eräänä päivänä sievän huvilan kuistilla S:t Augustinessä ja puhelivat pian tapahtuvasta kotimatkastaan Chicagoon. Siinä heidän puhellessaan sai edellinen lennätinsanoman mieheltään, joka sisälsi seuraavat sanat:
"Mrs Bassetille S:t Auguttinessä,
"Baldivia Street N:o —. Ensi sunnuntaina tulen noutamaan sinua ja ystävääsi kotiin. Ne yksityiset henkilöt, joilla on mainion Rossiter-vainajan tekemiä kuvia, ovat suosiollisesti sallineet minun asettaa ne näytteille Bostonissa. Näyttely on tuottanut leskelle puhdasta tuloa kolmetuhatta dollaria. Toivon samoin käyvän New-Yorkissa ja Filadelfiassakin. Onnittele rouva Rossiteria! Oma miehesi."
Mr Bassetin harras halu saada oman nimensä yhdistykseen Rossiterin kuuluisan nimen kanssa oli tämän kaiken matkaan saanut!
Rouva Rossiterilla on nykyjään pieni sievä huvila Michigan-järven rannalla. Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa kunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään, anteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut vaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän onnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet leskelle suruttomat päivät. Hänen poikansa Frank piirustaa oivallisesti ja toivoo, kuten isänsäkin, tulevansa kuuluisaksi, ei kumminkaan perheensä onnea uhraamalla, vaan isän viimeisen siunauksen kautta.