KIRKON LAIVA.
I.
Tuvassa istui kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa Kaarle ja Kristian, hiljaa puhellen. Vähäväliä katsahtivat he Söreniin, kolmanteen veljekseen, joka suurilla sormillaan sovitteli hyvin pieniä esineitä paikoilleen pikku laivaan.
He ylpeilivät tuosta laivasta, ylpeilivät niin, että puhekin kävi vain kuiskaamalla. Mutta jos kuka hyvänsä olisi heiltä mitään kysynyt siitä, olisivat he ihan varmaan vastanneet niin välinpitämättömästi, kuin laiva olisi ollut aivan mitättömin asia, kuin ajatella saattaa.
Sören istui, puujalkansa suorakulmaisesti ulos ojennettuna toisesta jalasta. Asento oli jotenkin mukavan näköinen mutta toisinhan se ei voinut olla. Sill'aikaa kun hänen "varamastonsa" itsepäisesti ojentui sivulle ja laiha, partainen ja tuskien uurtelema muotonsa varovaisesti kumartui raakapuiden ja muiden kapulain väliin, poimiskelivat suuret, köhmyiset kädet keveästi kuin nukenompelijatytön sormet laivan kannelta ja nuorista pois ruuhkia; suurien, levollisten silmäin pohjalla eli sydämmellinen ilo, jota ne eivät kuitenkaan huolineet ilmaista ainoallakaan räpäytyksellä.
"Kohtahan se nyt kaiketi jo on kunnossa?" kysyi vanhus Ole Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sören ei, syystä kyllä, saanut vastatuksi. Hänellä näet oli suussa kahden nuoran päät ja sormien välissä pienen pieni kolmikulmainen väkipyörä; joulukuun illan hämärässä haparoi hän silmukoita, joiden läpi nuoran piti juosta.
Hän päästi nuorat hampaistaan ja vastasi toiseen kysymykseen, joka jo oli lausuttu viisi minuuttia ennemmin.
"En ole löytänyt muuta kuin yhden kolon pohjasta. Sitäpä täytyy sanoa hyväksi purjehdukseksi, kun matka oli jo kestänyt kaksikymmentä vuotta."
"Hyvin suoritettu matka se on ollut," virkkoi Kaarle.
"Niin Sören," huomautti Kristian, "mutta silloin kaadoitkin siihen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä pohjaan."
"Ja nyt pannaan toinen pullollinen lisäksi," sanoi Sören, "ja kun laiva taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua vedetään teloille ja me silloin ehkä itse olemme madonsyömät ja muut ihmiset saavat sen käsiinsä, niin he toki nähkööt, että me olemme tehneet kunnon työtä."
"Oh," sanoi vanha Ole, "me kyllä silloin vielä hyvin saatamme elää.
Meidän sukumme on pitkäikäistä väkeä."
Ole oli nyt kahdeksannella- ja pojat viidennelläkymmenellä.
II.
He olivat kaksikymmentä vuotta sitte päättäneet tuon laivan teon yhdessä muiden sen kyläkunnan asujanten kanssa. Kaikillahan muillakin rantalaisilla oli laivat riippumassa kirkoissansa; miksi piti sitte Vangon olla muita huonompi?
Juuri siihen aikaan oli Sören palannut kotiin pitkältä merimatkalta, puujalka vain sen "liha- ja luujalan" sijassa, joka hänellä oli ollut lähtiessänsä. Tuskat olivat olleet hirveät kaukana vieraan maan sairashuoneessa ja vakava merimies oli jo lakannut toivomasta. Lahkolaisuus kukoisti siihen aikaan sairashuoneissa vuoteiden ympärillä, erilaiset kääntäjät riitelivät sairaista, ja Sören joutui erään ahneen miehen uhriksi, jolla oli lyhyt tukka ja yhteen puserretut huulet.
Tulta, tulikiveä, pihkaa ja kaikkea muuta palavaa ainetta oli satamalla satanut heikon vaivaisen korville, ja Sören oli palannut kotiin sekä toisjalkaisena että mieleltään ilottomana.
Hän, ollen jo ihan nuoruudestansa asti hyvin puhdas tavoiltaan, kuljeksi nyt nuristen lakkaamatta valittaen maailman syntisyyttä. Jalantynkän pakotuksiin ja koviin tuskiin, että hänen nyt paraassa ijässään täytyi jäädä muille ristiksi, liittyivät sairashuoneessa herätetyt oman tunnon epäilyt ja arvelut. Hän tietysti oli syntinen ja sentähden hän innolla ryhtyi työhön, kun tilaisuus tarjoutui maksaa "laivan" teolla edes osan suuresta syntivelastansa sinne, jossa kaikki mitättömätkin asiat kirjoitetaan kirjaan.
Muut kokosivat rahaa raaka-aineiksi, vaan Sören otti suurimman uhrauksen niskoillensa: puolivuotisen ahkeran ja väsymättömän työn, joka meni tuon fregatti-rungon sisustamiseen ja laittamiseen täydelliseksi. Fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja oli se ainakin seitsemän jalkaa pitkä perästä kokkapuun nenään mitaten.
Kun se valmistui, kannettiin se hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kumuun. Vanha pastori vihki sen puheella, jolla ainakin oli pituutta kylliksi. Sören niisti lakkaamatta nenäänsä pummulisella liinallaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin kukistus.
Kumppanien poikettua juhlallisuuden jälkeen olutmyymälään läksi Sören puujalkansa ja keppinsä avulla käydä nilkuttamaan kotiin päin, taistellen koko sen puolen peninkulman matkan sydämmessänsä vanhaa vihollista vastaan, s.o. ajatuksia, jotka toisiaan milloin puolustivat, milloin syyttivät. Olihan hän ehkä liian usein katsellut kaunista laivaansa, peljäten sen ehkä rupeavan pyörimään vitjoissa ympäri. Ja sen turhamaisen pelkonsa tähden ei hän ollut niin tarkkaan kuunnellut papin sanoja, kuin Sanan julistajaa kuunneltava olisi, vaikkapa hänen puheensa tarkoittikin vain tuommoista laivaa.
Sitte levisi ruma huhu vanhasta pastorista, eivätkä Sörenin ajatukset siitä lainkaan valistuneet. Huono esimerkki se on, jos jokin virkamies hukkaa hänen haltuunsa uskottuja varoja; mutta vielä pahempi on, jos pappi on pahennukseksi seurakunnallensa.
Sillä tosinhan on suurin osa seurakuntalaisia paatuneita, mutta aina kuitenkin on tunteellisiakin sieluja, niinkuin Sörenin, jotka kärsivät siitä, ett'ei heillä ole kykyä inhimillisistä himoista johtaa ainiaan pysyvää siveysohjetta.
Sörenin muoto synkistyi päivä päivältä, sillä eihän hän voinut toisten veljien tavalla haudata verkkojen mukana kysymyksen onkeansa järven pohjaan eikä sitte vetää niitä jälleen ylös välkkyvinä kaloina.
Muutamat sattumalta lausutut isän sanat hänet vihdoin saivat jälleen työhön ryhtymään.
"Niin kauan," sanoi näet isä kerran, "kun on vielä yksi kelvollinen jalka ja kaksi nyrkkiä käsivarsien päissä, niin ei tuolla lailla kuljeksita haavehtien eikä olla muille vaivaksi."
Söreniä vähän hävetti ja hän ryhtyi toimeen. Alkuun oli hän päässyt "kirkon laivan" teolla. Hän teki uuden laivan, joka joutui näyttelyyn, ja siellä sen itse amiraali osti mallivarastoon. Toisia valmistui vähitellen; muutamat joutuivat kirkkoihin, toiset leikkikalu-puoteihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen, toiset huvin ja ilon vesiä. Ja Sörenin ajatukset purjehtivat mukana, eivätkä enää olleet kotona kalvamassa hänen voimiansa.
Ne laivat näyttivät hänelle maailman kaikenlaiset, ristiriitaiset muodot, joiden kaikkien takaa alkoi hänelle kajastaa suuri, yhteinen, inhimillinen laki, elämän ja siveyden laki. Heränneestä miehestä muuttui Sören ajattelijaksi, ja kun sen havaitsemisesta syntynyt ensi suru ja ahdistus oli ohitse, oli hän vaihtoon tyytyväinen.
III.
Niin kuluivat nuo kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin löytäneet itselleen vaimon. Sören oli tehnyt itselleen uuden jalan vanhan englantilaisen sijaan, joka oli maksanut seitsemän puntaa. Hän harjoitteli ajattelua ja teki laivoja, sai vähin kokoon rahaakin ja auttoi veljiänsä. Hän melkein oli kaikista arvokkain mies sillä kulmalla, ja se on hyvä kiitos miehestä, joka ei harjoitellut kalastusta.
Vanhan pastorin ajoista oli pikku kirkossa, jonka piiriin tämä kylä kuului, ollut koko joukko pappeja. Pitäjä näet oli papeille vain tuommoinen väliaikainen odotuspaikka, kunnes paremman sattui saamaan.
Nykyinen nuori pastori oli lapsi sekä uskoltaan että töiltään. Hän, oppineen miehen kivuloinen poika, oli kouluajaltaan säilyttänyt rakkauden, joka hänellä aina pysyi kumppanina. Hän näet rakasti merta ja aikomus olikin ollut laskea hänet merelle. Huono terveys kuitenkin teki sen mahdottomaksi, ja niin tuli hänestä pappi.
Hän oli rehellinen ihannemaailman lapsi, hajamielinen, kaino ja näöltäänkin kuin tyttö. Hengellisessä virassaan hänellä ei ollut mitään ristiriitaisuuksia; tosi elämää hän ei tuntenut eikä tahtonut oppiakaan tuntemaan; jos elämä semmoisenaan, kuin se inhimillisessä maailmassa esiytyy, olisi tullut hänelle silmäin eteen, olisi hän väistynyt syrjään sen tieltä ja paennut lukuhuoneensa turviin. Siellä oli hänellä kirjahyllyllä seisomassa pienoinen leikkilaiva, joka jo kouluaikana oli ollut hänellä hyvänä kumppanina. Lisäksi oli hänellä myöskin vaimo ja hiljainen, pieni poika.
Pellolla pappilan takana oli turvesuon haudassa kirkasta vettä. Siellä pastori vietti monta hetkeä pikku poikansa ja pikku laivansa kanssa; vaikea on arvata, kumpikohan enemmin iloitsi laivan purjehduksesta, isäkö vai poika; sattuipa välistä niinkin, että isä otti pojan mukaansa vain sentähden, ett'ei häntä tavattaisi yksin niin lapsellisessa puuhassa.
Joka päivä hän astuskeli puolen peninkulman matkan alas kalastajain kylään. Hän seisoi pitkät ajat uneksien meren rannalla ja katsella tuijottaen kalastajia ynnä heidän venheitänsä.
Kerran hän oli jo ihan ottamaisillaan omaa laivaansa kainaloonsa, nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Viimeisessä silmänräpäyksessä hän kuitenkin malttoi mielensä, mutta sitte sitä sydämmessään katui. Tieteellisesti tunsi hän perinpohjin koko laivaliikkeen ynnä laivanteko- ja -varustustaidon. Hän oli tutkinut paljon semmoisia teoksia ja hänellä oli ollut vanha merimies-setä, joka huviksensa oli istuttanut hänen muistiinsa kaikki siihen kuuluvat oppisanat. Mutta jos hän yritti puhumaan kalastajien kanssa, joutui hän aina hämilleen ja hajamieliseksi. Hän oli tähän asti paennut elämää; nyt pakeni elämä häntä.
Eipä monta kalastajaa näkynyt pyhinä pikku kirkossa. Vangossa kyllä ei ollut ihan puute jumalanpelosta, mutta vähitellen oli tullut tavaksi mennä sinne vain kaikkein juhlallisimmissa ja ihan välttämättömissä tiloissa. Ja nekin jotkut kalastajat, jotka siellä alussa kävivät, lakkasivat vähitellen. He eivät ymmärtäneet pappiansa. Muuten heillä ei ollut mitään moitetta pappia vastaan; päin vastoin levisi kohta huhu, että hän vähilläkin varoillaan hyvin mielellään autteli tarvitsevaisia ja että häntä varsinkin oli hyvin helppo pettää kaikenlaisilla loruilla. Huonotapaiset kalastajat häntä todella ahkeraan tuolla lailla verottivatkin, mutta kirkkoon he eivät tulleet.
Pappi ei sitä jaksanut käsittää. Hän valmisteli saarnansa suurimmalla huolella ja tarkkuudella; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi ja tarkkuuteen tottunut. Välistä olivat varsinkin alussa hänen silmänsä, turhaan haeskeltuaan kalastajia maasta, kohonneet ylös laivaan, joka riippui vitjoissaan katosta hänen edessänsä. Ja hän oli sitä katsellut lapsen ilolla, mutta samalla tullut hajamieliseksi keskellä saarnaansa, niin että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ett'ei kadottaisi hienosti ja taitavasti punottua selityksen lankaa. Laiva oli liian kaunis.
Mutta viime aikoina oli hän huomannut laivan raakojen, nuorien ynnä muiden pikku kohtien vähän olevan rappiolla. Hän mainitsi sen koulumestarille ja suntiolle sekä muille kirkonkyläläisille. He eivät osanneet antaa hänelle mitään neuvoa, tuskinpa tiesivät koko laivaa olevankaan, vaikka se seitsemän jalan pituisena riippui siinä kaikkien nähtävänä, pölyiset miehet nuorissa, lippu perässä ja toinen suurempi maston latvassa.
IV.
Sitte syksyllä saapui pastorin luo lähetystö Vangosta.
Sören, puheenjohtaja, kömpi keppineen ja puujalkoineen ovesta pastorin lukuhuoneesen. Veli Kaarle ja eräs toinen kalastaja tulivat jäljestä.
Pastori oli hyvin hämillänsä ja punastui sekä kysyi tavoitellen syytä vierasten tuloon, ja kun pastori oli hämillään, hämmentyi Sörenkin. Hän änkytti ja tavoitteli ja Kaarle tahtoi ryhtyä puhumaan, mutta se aie estettiin.
Vihdoin saatiin selville, että joulun edellisenä sunnuntaina nyt tuli täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva ripustettiin ylös kirkkoon, ja nyt tahtoivat kalastajat mielellään ottaa sen alas ja näinä kahtena viime kuukautena tutkia ja tarkastaa kaikkea, mitä siinä oli, ja sitte se taas joulun edellisenä sunnuntaina ripustettaisiin ylös. Ja nyt pyydettiin pastoria sitte jumalanpalveluksen päätyttyä pitämään pieni puhe ja siunaamaan uudistettu laiva.
"Näettekös, herra pastori", lopetti puheenjohtaja selityksensä, "alustenhan laita on ihan sama kuin ihmistenkin; ne nuoriltaan löyhtyvät, raaoiltaan köyristyvät ja tulevat pölyisiksi joka nurkasta, kun ovat olleet toimessa vuosikausia, mitäpä sitte kaksikymmentä vuotta. Ihmisen puhdistusta sisältä ja ulkoa, sitä taitoa me kalastajat emme osaa; mutta toisin on laivan laita, johon me kaikki yhteisesti olemme koonneet tarpeet ja jonka minä Sören Olsen, ilman kaikkea kehumista puhuen, itse olen tehnyt ja kuntoon laittanut."
Nuori pastori punastui uudestaan, katsahti Söreniin ja sanoi:
"Minä — minä olen todellakin itsekin huomannut laivan tarvitsevan korjausta. Vasemmalta puolelta on eturaa'an nokka katkennut ja … niin, paljo muutakin on rikki."
Sören katsahti kummastuen hoikkaan pastoriin ja kääntyi sitte kumppaneihinsa päin, ikäänkuin sanoen: "kuulitteko, hän ymmärtää laiva-asioitakin!"
Ja todellakin kaikuivat pastorin sanat yhtä kummallisilta näiden kunnon ihmisten korvissa, kuin olisivat kalastajat äkisti ruvenneet puhumaan hänelle hebreankieltä. Sören kuitenkin malttoi mielensä ja sanoi: "no siis, herra pastori, jos sallitte…"
Pastori nyykäytti päätänsä. "Tehkää te vain osanne, minä kyllä osani suoritan."
Ja sitte kolmesti ojennettiin suuri, karkea käsi, ja pastorin pikku käsi katosi niihin kolmesti, ja kaikki kalastajat sanoivat: "me kiitämme paljon, herra pastori."
Lähetystö läksi. Mutta ovessa vielä kääntyi Sören, osoitti pastorin leikkilaivaa ja sanoi:
"Antakaa anteeksi uskaliaisuuteni, mutta tuon minä tässä heti huomasin. Luulenpa, että sekin olisi vedettävä teloille, ja ell'ei teillä, herra pastori, ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni tekisin sen jouluviikolla!"
"Tahtoisitteko todellakin?" kysyi pastori iloisesti, "te olette oikein hyvä ihminen."
"Oh en", vastasi Sören tyynesti. "Minussa on vasta kolme neljättäosaa oikeasta ihmisestä. Ja yksi vain on ollut oikein hyvä."
"Se oli kristillisesti puhuttu", sanoi pastori.
"Se oli inhimillisesti puhuttu", virkkoi Sören, mutta ihan hiljaa.
V.
Oli joulun edellinen sunnuntai. Päivä valkesi vasta noin kello yhdeksän seudussa aamupuolella. Mutta himmeässä hämärässä katseli Sören käsiensä työtä. Siinä seisoi fregattilaiva suurella jakkarallansa ja alle saattoi pistää kantokanget. Purjeet olivat kunnossa, kannella loisti kaksitoista malmikanuunaa, pikku miehet sinisissä paidoissaan kiipeilivät nuorissa ja oikein sievä kapteeni, kultareunus hatussa, seisoi peräkannella; perässä häilyi lippu ja suuren maston nenässä toinen, valkoinen, josta selvästi näkyivät sanat: "Merimiehen muisto."
Ulkona seisoi koko seudun nuoriso, tirkistäen ikkunoista sisään, niin että nenät olivat litteinä ruutuja vasten, mutta eivät kuitenkaan nähneet mitään.
Kello yksitoista kantoivat miehet laivan varovasti, kuin olisi se lasista ollut, ulos tuvasta sekä edelleen tietä myöten kirkolle päin. Koko kyläkunta oli liikkeellä. Edellä astui torvensoittaja, kaksi huilunpuhaltajaa ja käsiharmonikka. Viimeisinä kulkivat vaimot ja tytöt, mutta nuoret juoksivat hyvän matkaa edeltä hurraten ja kääntyivät välistä taakseen katselemaan komeata laivaa.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta ihmiset yhä pysyivät paikoillansa, tulipa vielä lisääkin. Saarnatuolin ympäristö oli koristettu kuusilla ja muulla vehreällä, mitä talvella tapaa. Oikea jouluhenki vallitsi kirkossa.
Ja kalastajat astuivat tahdissa laivaa kantaen keskelle kirkkoa. Vitjat vedettiin katosta alas; Sören ja hänen isänsä kiinnittivät ne keskelle kantta koukkuun, joka oli lujasti kiinni kierretty.
"Oikeastaan olisikin tässä pitänyt olla rautakanki", kuiskasi Sören vanhukselle.
"Onko vitjoissa pidätintä?" kysyi Ole.
"Ei, en luule", vastasi Sören, "mutta jos se rupeaakin pyörimään."
"Tottapahan joskus asettuu", sanoi Ole.
Jo riippui laiva katossa, ja jokainen voi huomata pohjavarukset, kullatun peräkuvan ja kanuunat, jotka ojensivat suitansa ulos luukuista. Se kaikki ei keltäkään jäänyt näkemättä.
Pastori seisoi saarnatuolissa hyvin kalpeana. Hän oli puolen yötäkin kuluttanut puheensa valmistukseen, mutta nyt hänestä siinä seisoessaan tuntui niin vieraalta kaikki se, mitä hän oli oppineen tarkkuudella yöllä kokoon suunninnut. Tuossa riippui kaunis laiva; hän tuskin uskalsi katsoa siihen, ett'ei näkisi liiaksi. Ja tuossa katsoa tuijottivat häneen kaikki nuo ihan uudet muodot, kaikki kalastajat vaimoineen ja lapsineen. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä; pastori joutui ihan hämillensä, kun ajatteli, että hänen nyt oli puhuminen näille ihmisille, jotka eivät ennen olleet käyneet tässä huoneessa ja ehkä eivät myöskään aikoneet toiste tulla.
Kuusien tuoksu levisi hänelle vastaan; se oli joulutuoksua ja siitähän pappi aina kotiutuu.
Hän pani kätensä ristiin, katsahti alas ja sitte ylös sekä alkoi.
Hän puhui armosta, joka tulee ylhäältä, kirkon armokeinoista, meidän omasta syntisyydestämme, varmasta esivallasta, kuninkaasta, joka ohjaa valtion kulkua, ja suurimmasta kuninkaasta, joka pitää perää maailma-laivassa. Ja kun hän nyt tahtoi tästä peränpidosta johtua tavallisen laivan ohjaamiseen, eksyi hän ajatellusta suunnasta ja alkoi uudestaan puhua armosta.
Syntyi vähäsen levottomuutta kirkon penkissä. Pastori katsahti alas ja sitte ylös laivaan: se hiljakseen pyöri, seisattui ja alkoi pyöriä toisaalle. Pastori vaikeni ja käytti nenäliinaansa.
Niin sai hän kiinni toisen langan.
Hän selitti, mitä rakennustaiteessa tarkoitettiin kirkkolaivalla. Ja siitä olivat oppineet erimieliset. Luultavasti oli väärin käsitetty kreikkalainen sana naos ja luultu sitä samaksi kuin naus. Ja pastori rupesi tulemaan hyvin laajapuheiseksi. Silloin taas laiva alkoi pyöriä.
Pastori joutui ihan hämillensä ja levottomuus kirkon penkissä kasvoi kasvamistaan.
Hän katsoa tirkisti laivaa, joka taaskin oli pysähtynyt, ja luki maston lipusta sanat: "Merimiehen muisto."
Äkisti silloin kirkastui hänen muotonsa, hänelle oli ilmestynyt oikea joulun valo.
Kas tuossa istuivat kaikki nuo ihmiset, kysyväisesti katsellen häneen. Hehän eivät lainkaan olleet tänne tulleet kuulemaan kirkon armokeinoista tai omasta syntisyydestänsä tai kreikkalaisista sanoista ja puheenparsista. He olivat köyhiä ihmisraukkoja, jotka saivat kokea kovaa sekä maalla että merellä. Niin vanhat kuin nuoretkin olivat kuin suuria lapsia. He olivat tuoneet lapsellisen lahjansa ja heidän mielensä riippui kiinni tuossa laivassa, sillä kuvasihan se heidän omaa elämäänsä, omia purjehduksiansa sotalaivoissa ja kalastusveneissä milloin minnekin, myrskyssä ja tyynellä säällä, tuulisina öinä ja kirkkaina päivinä.
Hehän olivat tuoneet sydämmestä annetun lahjan kirkolle. Kuinkapa kirkko olisi muuten voinut lausua heille kiitoksensa kuin puhumalla heille kirkon paraat sanat, neuvomalla heitä pysymään keskinäisessä rakkaudessa ja veljellisessä sovussa elämän kovan taistelun ja Luojan tutkimattomain lakien mukaan.
Semmoisia sanoja muodostui itsestänsä papin huulille. Koko tuo oppinut selitys, koko tuo ulkoa opittu puhe unhottui kerrassaan. Ensi kertaa hän nyt puhui suoraan, ilman valmistelua, käyttipä myöskin omituisia kalastajan sanoja ja lopetti melkein näin: "Kun suuri kapteeni huutaa: joka mies kannelle." Ja siihen lausui Amen.
Kun pastori katsahti alas maahan, kiilsi melkein joka silmässä kyynel, ja ylhäällä riippui laiva paikoillansa muhkeana, niinkuin ei koskaan olisi tarvittukaan pyörimisen estimiä.
Sören odotteli ulkona pastoria.
"Kiitoksia, herra pastori, kiitoksia!" sanoi filosofi.
"Oletteko tyytyväinen?" kysyi pastori ihan hiljaa.
"Kyllä — siitä asti, kun viimein saitte myötätuulen. Alussa oli vähän niin ja näin; mutta niinhän se meille muillekin useimmiten käy alussa. Nyt me teitä täällä jo ymmärrämme!"
Joulupäivänä oli taaskin koko kalastajain kylä kirkossa. Tosinhan he sanoivat tulleensa vain katsomaan laivaa, vaan … niin vaan… Kalastajat ne nyt kerran ovat semmoista väkeä.
* * * * *
Toisena joulupäivänä noudatti Sören pastorin leikkilaivan korjattavaksi.