KUMPIKIN PUOLELLANSA VÄLIAITAA.
I.
Kuuma on pääkaupungissa, hirveän kuuma. Huoneet oikein hikoilevat ja katukivillä voisi paistinkin kypseksi saada. Ihmiset kävelevät keltaisten pummulisten päivänvarjojensa suojassa ja jättävät viimeiset pikku rahansa virvoittavaan vesipuotiin.
Semmoisen kuumuuden aikana pakenevat pääkaupungista kaikki, jotka vain suinkin irti pääsevät, niin tukkukauppias, joka virvoittelekse jossakin suositussa kylpypaikassa tai omassa mukavassa huvilassaan, kuin notaariuskin, joka perheineen asettuu johonkin helteiseen huoneesen aivan kaupungin portin ulkopuolelle, voidakseen elää iloisessa tiedossa, että hekin ovat maalla.
Merenrannoilla kylpypaikoissa on tähän aikaan paljo vieraita, sehän nyt tietty on. Kellä ei ole varaa oleskella suurissa, kalleissa kylpylaitoksissa, he menevät pieniin lastaus- ja kalastuspaikkoihin, joissa saa vähemmästäkin rahasta kylliksensä nauttia puhdasta ilmaa ja harjoittaa virkistävää uintia.
Semmoinen pikku paikka on Laurkullen, Mossin ja Fredriksstadin välillä. Kesällä on siellä vakinaisista asujamista melkein ainoastaan vaimot ja lapset jäljellä, kun näet kaikki miehet ovat merillä, paitsi laivuri-vanhuksia ja muutamia kalastajia. Mutta sen sijaan on siellä viime vuosina ollut koko joukko kylpyvieraita, kaikkialla laivuri-matamien pienissä, sievissä huoneissa.
Matami Bomb on laivurin vaimo. Mies on meriä kyntämässä, ja matamilla kotona on huolina neljän lapsen ja kahden lehmän hoito, joista viimeinmainitut selvästi näkyvät saavan enimmän hellyyden osaksensa. No, eipä sentään lapsiakaan laiminlyödä, mutta hyvin ankarasti niitä kasvatetaan. Matamilla näet on tapana rangaista kaikkia, jos yksikin heistä tekee pahojansa, ja kun hyvin usein niin käy, että joku heistä kaikkia opetuksia ei muistaa jaksa, niin nuoret Bombit hyvin usein kuria saavat.
Talossa on myöskin laivurin veljentytär Julia Bomb, nuori orpotyttö yhdeksännellätoista vuodella, jonka toimena on ainiaan kannella matamin nuorinta, vuoden vanhaa silmäterää ja muuten pitää kunnossa lasten vaatteet. Matami Bomb on suuri, vahvavartaloinen nainen, kirjavakasvoinen ja punatukkainen. Yllä hänellä aina on punainen yöröijy, hihat ylös käärittyinä, lyhyt musta hame ja jalassa rumiksi levinneet kengät. Julia on kaunis tyttö, jonka suurista silmistä pilkistää aina veitikkamaisuutta vaikka hänen asemansa muuten onkin hyvin tukala.
Matami Bombin lähin naapuri ja pahin vihamies on laivurivanhus Olsen, joka asuu ihan viereisessä talossa. Molempien talojen ja puutarhain erottajana on väliaita, ja se ehkä estääkin riitaisuuden kehittymästä käsikahakaksi, vaikka se muuten kyllä kiivaana pysyy. Milloin se ilmautuu halveksivana äänettömyytenä, milloin äkäisenä sanasotana ja milloin pieninä ystäväntöinä molemmin puolin, niinkuin esimerkiksi että matami aina kaataa astiain pesuvedet juoksemaan Olsenin portille, ja Olsenin suurimpana huvituksena on pyydellä eläviä rottia ja laskea ne väliaidan raoista matamin pihan puolelle.
Olsen ei enää merille mene, mutta muuten on hän vielä vahva, ketterä ukko, joka enimmän aikansa kuluttelee kalastamisella. Kalanpyydöillä käydessään pauhaa hän aina kaloille ja kotona aina vaimollensa, vaikka hän kyllä pitää sekä kaloista että vaimostansa.
Kaikki Olsenin lapset ovat naimisissa eri tahoilla. Ainoastaan nuorin poika Juhana on tätä nykyä kotona. Hän on perimies ja taittoi viime matkalla jalkansa, niin että hänen piti jäädä kotiin kokoomaan voimia seuraavaksi kevääksi. Silloin saa hän itse laivan kuljettaaksensa. Kaunisvartaloinen mies hän on, neljännelläkolmatta vuodella, kähärätukkainen, valkoverinen ja ystävällisen näköinen kasvoiltaan.
Montagu- ja Kapulet-sukujen historia uudistuu. Julia on Juhana Olsenista löytänyt Romeonsa, ja perhevihasta huolimatta kasvaa rakkaus heidän nuorissa sydämmissään rehevämmin kuin matami Bombin sokuriherneet.
II.
Paljo on vieraita Laurkullenissa. Sekä Olsen että matami Bomb ovat saaneet huoneensa hyyrätyksi kylpyvieraille. Olsenin talossa asuu nuori lääkäri, lääketieteen kandidaatti Ravn, ja neidet Konstanse ja Alvilda Knegt, kaksi sisarusta, joista vanhempi Konstanse toimittaa äitillisen ystävän virkaa ja nuorempi, Alvilda, koettaa olla "suloinen" ja "vallaton". Hän on pieni, nykeränenäinen tyttö, jolla on päässä paksu tukku vaaleankellertävää tukkaa, käherrettynä niin, että näyttää villakoiran karvalta. Molemmat ovat opettajattarina jossakin tyttökoulussa ja erittäin valmiit menemään naimisiin. Konstanse on kuitenkin tehnyt viisaan päätöksen laittaa niin, että sisar ensin tulee toimitetuksi aviosäätyyn, niin kauan kun vielä on jommoinenkin paikka saatavissa hänelle. Itse hän jo on niin lakastusijällä, että kaikissa tapauksissa on antautuminen polkuhinnasta.
Luonnollisesti sisarukset katselevat kandidaatti Ravnia oikeaksi löytötavaraksi ja määräävät hänet jo neiti Alvildan onnelliseksi puolisoksi.
Matami Bombin luona asuu rouva Velker, nuori leski vähän kolmannellakymmenellä, tyttärensä Fannin kanssa. Hänen miehensä oli asianajaja ja kuoli pari vuotta sitte, elettyään muutamia vuosia onnellisessa avioliitossa.
Näyttää melkein siltä, kuin olisi sattumus toimittanut naapuruksille väärät hyyryläiset; sillä matami Bomb ei voi kärsiä rouva Velkeriä, vaan sen sijaan matamin ja neiti Knegtien välille on kasvanut melkein liikuttavan sydämmellinen ystävyys, jota vastoin Olsen hyvin usein käy sanasotaa neiti Knegtien kanssa.
Eräänä iltana istuivat neidet Knegt asuntonsa rapuilla matamin tullessa navetasta, maitokiulu kädessä.
"Ah, tekö se olette, hyvä rouva Bomb, ja aina ahkerana ja toimeliaana", sanoi neiti Konstanse; molemmilta puolilta lähestyttiin väliaitaa puhellaksensa hetkinen.
"Niinpä niin, täytyyhän sitä."
"Mutta se nuori nainen, joka teillä on talossanne, eikö hän voisi kyllin kyllä hoitaa lehmiä?"
"Juliako!" sanoi matami halveksivasti. "Kylläpä siitäkin riittää, jos hän saisi edes lapsetkaan katsotuksi. En minä koskaan uskoisi lehmiäni sen hutikon käsiin."
"Hän näyttää hyvin vastenmieliseltä", sanoi neiti Alvilda.
"Jospa tietäisitte, miten paljon huolta se tyttö on tuottanut minulle kevytmielisyydellään!"
"Voi teitä onnetonta, rouva!"
"Eihän hän toki liene siveetön?" kysyi Alvilda.
"Vaiti, lapsi, semmoista sinä et saa kysellä", torui Konstanse.
"Voitteko uskoakaan! eräänä iltana, kun luulin hänen jo olevan nukkumassa, tapaankin hänet seisomasta puutarhassa", sanoi matami.
"Seisoiko hän todellakin alhaalla puutarhassa?" kysyi Konstanse harmistuneena.
"Kyllä, ja mikä vielä pahempi, hän seisoi tyhjän sillitynnyrin päällä, joka oli asetettu väliaitaa vasten pystyyn, ja toisella puolella oli Juhana Olsen noussut portaille."
"Jos minä täst'edes enää häntä tervehdin, hyvä rouva, niin teen sen vain kunnioituksesta teitä kohtaan."
"Ja tiedättekö, mitä he tekivät?" jatkoi matami.
Konstanse pudisti päätänsä.
"He seisoivat ja suutelivat toisiansa. Mitäs siitä sanotte?"
"Alvilda, hyvä lapsi, mene pois etemmäksi", sanoi Konstanse lempeästi. "Tämmöiset jutut eivät sovi nuorelle viattomalle olennolle, niinkuin sinä olet."
"Voi sinua, Konstanse, miten hirveän ankara sinä aina olet."
"Tuolla tulee armollinen rouva", sanoi matami, kun rouva Velker samassa astui Fannin kanssa pihaan.
"Minua hävettäisi sekä Jumalan että ihmisten edessä pitää sinistä nauharuusua rinnassani, jos mieheni oli vasta kaksi vuotta sitte kuollut, niinkuin rouva Velkerin", sanoi Alvilda.
Matami Bombin huomio kääntyi nyt pikku Antoniin.
"No, onhan se tuo pikku porsas taas vesitynnyriä sotkemassa!" — pari korvapuustia — "ja siinä sinä, Amalia, istut ihan rauhassa ja katsoa töllötät vain!" — enempi korvapuusteja — "Adolfiina, missä sinä olet?"
Lapsi, jota huudettiin, tuli ulos.
"Minä olen istunut sisällä ja lukenut katkismusta."
"Kyllä minä sinulle opetan katkismuksen, sinä pentu!" kuului tukkapöllyn ja korvapuustien säestykseksi, "miksi et katso pienempiä sisaruksiasi?"
"Mutta, hyvä matami Bomb, eihän teidän siitä pidä lyödä lapsianne, että he lukevat läksyjänsä", sanoi rouva Velker.
"Olkaa hyvä, rouva, pyydän minä, ja jättäkää lasteni kasvatus ihan omaksi huolekseni", sanoi matami. "Minä en annakaan niiden tottua syömään muiden puutarhoista marjanraakaleita enkä kaivelemaan koloja muiden hyviin, kiillotettuihin sohvapöytiin."
"Minun tietääkseni ei minun tyttäreni ole syönyt teidän raakaleitanne eikä turmellut sohvapöytiänne; mutta jos kuitenkin niin on tapahtunut, niin kyllä minä vahinkonne korvaan", sanoi rouva Velker ja astui sisään.
Neidet Knegt siirtyivät myöskin pois, ja matami läksi omille askareillensa.
Iltasilla istui rouva Velker lukien. Pikku Fanni oli jo nukkunut.
Ovelta kuului koputusta ja Julia astui sisään sukkasillaan.
"Antakaa anteeksi, rouva Velker, että tulen näin myöhään; mutta minulla olisi niin tärkeätä puhuttavaa teille."
"Mitähän sitte, Julia?"
"En oikein tiedä, tohdinko sitä sanoakaan."
"No hyvänen, olenko minä sitte niin pelottava?"
"Ette, vaan päinvastoin, ja sentähden minä kaikkein ensiksi pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette kohtele minua niin hyvästi, milloin täti näkee."
"Siinäkö kaikki on?"
"Ei, vielä minä pyytäisin teiltä suurta apua."
"Saadaan nähdä, sanohan se ensin."
"Se on pitkä juttu."
"No, käy sitte tähän istumaan ja kerro se kaikkinensa. Tätisi on kaiketi jo nukkumassa, niin ett'ei meitä kukaan häiritse."
"Tunnettehan perimies Olsenin?" kysyi Julia vähän punastuen.
"Tunnen toki; mitä hänestä?"
"Näettekös, hän istui puutarhassansa, ja minä istuin ommellen huvihuoneessamme, ja niin jouduimme, en tiedä miten, puhelemaan keskenämme, ja niin tapasimme, en tiedä miten, toisiamme melkein joka päivä — ja niin — niin rupesimme pitämään paljon toisistamme —."
"Etkä tiedä miten?"
"En, se tapahtui niin salaa, ja eräänä iltana sitte — sitte —."
"Mitä sitte?"
"Kysyi hän minulta, enkö rupeaisi hänen morsiameksensa, ja niin me lupasimme, kumpikin omalla puolellansa väliaitaa, olla toisillemme ainiaan uskolliset.
"Tämähän on ihan kuin Pyramuksen ja Tisben historia."
"Sitä minä en tunne. Asuvatko he Kristianiassa?"
"Ei, he asuivat Babylonissa. Mutta kerrohan edelleen."
"Katsokaas, hän tahtoi viimein saada kihlasuutelon; mutta aidan raot olivat liian pienet."
"Ihan kuin Pyramuksella ja Tisbelläkin."
"Hän nousi sentähden portaille ja minä tyhjän tynnyrin päälle; mutta kun me juuri syleilimme ja suutelimme toisiamme aidan yli, tuli täti."
"Ja jutun loppu?"
"Niin, loppu oli se, että täti on siitä asti pitänyt minua sisällä ja vartioinut kuin vankia. Jo on neljättä viikkoa kulunut siitä, kun tulin kihloihin, enkä ole saanut sanaakaan puhutuksi sulhaseni kanssa."
"Mutta en minä oikein tajua, mitenkä voisin auttaa teitä."
"Kyllä se helppo on", sanoi Julia, ottaen taskustaan kokoon käännetyn paperin, "minä olen tähän kirjoittanut muutamia ystävällisiä sanoja, ja nyt pyytäisin teitä — älkää vain pahastuko — pyytäisin teitä olemaan hyvä ja viemään hänelle kirjeen. Voittehan te helposti keksiä asiaa, käydäksenne Olseneja tervehtimässä."
"Vai niin, pitääkö minun ruveta teidän lempikirjeidenne kuljettajaksi, sä, pikku veitikka? No, kyllä koetan parastani. Mutta eihän kirje ole suljettukaan."
"Ei, minulla ei ollut yhtään kuorta."
"Niitä kyllä minulta saat."
"Etteköhän olisi hyvä ja kirjoittaisi päällekirjoitustakin. Minä tuhraan niin huonosti."
"Kyllä minä sen teen", sanoi rouva Velker, pani kirjeen kuoreen ja kirjoitti Julian sanojen mukaan: Herra Perimies Juhana Olsenille Laurkulleniin. "Osoitehan muuten onkin tarpeeton, kun kirjettä ei postiin panna."
Julia nousi, lähteäksensä pois.
"Kiitoksia paljo hyvyydestänne, rouva. Olkaa nyt hyvä ja muistakaa moittia minua tätille oikein, niin ett'ei hän rupea epäilemään. Sanokaa, ett'en minä pidä huonetta puhtaana ja että olen tullut itsepäiseksi ja nenäkkääksi viime aikoina. Sillä, kyllähän todella olenkin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!" vastasi rouva Velker, ottaen lamppunsa ja mennen makuuhuoneesen.
"Hirmuinen se on tuo rakkaus", mutisi hän. "Se osaa tehdä pikkuisen maalaistytön vilpistelijäksi, kuin olisi hän vanha hovineitsyt."
Rouva Velker nukkui ja uneksi suudelleensa tohtori Ravnia aidanraosta ja sentähden matami Bomb nyt häntä piti vankina karjotassa, jossa hänellä ei ollut kovinkaan hauska elämä, ruokana vain nauriita ja äsken siivilöityä maitoa.
III.
Seuraavana päivänä olivat Olsenin salissa koossa sekä isäntäväki että vieraat kahvipöydän ympärillä, kun rouva Velker astui sisään, taluttaen Fannia kädestä.
"Älkää ollenkaan häiriytykö", sanoi hän.
"Hyvinpä todellakin teitte, kun tulitte tervehtimään naapurejanne", sanoi Olsen. "Olettehan asuneet tässä vieressä jo kolme viikkoa. Olkaa hyvä, käykää sohvaan istumaan."
"Kiitoksia, minä käyn tänne poikanne luo."
"Minä istun tohtorin luona", sanoi pikku Fanni ja kiipesi hänen polvellensa.
"He ovat varmaankin vanhat tutut", sanoi Olsen.
"Ovat", vastasi rouva Velker; "kun Fanni kolme kuukautta sitte oli sairaana, oli herra Ravn lääkärinämme, ja suureksi osaksi on minun kiittäminen häntä siitä, että Fanni vielä on elossa."
"Te arvaatte minun vähäisen apuni liian suureksi, hyvä rouva", sanoi tohtori.
"Kas niin, muija, vanha nuhjus, älä nyt istu siinä kuin pilvistä pudonnut, vaan kaada rouvalle kahvia."
"Johan minä juuri kaadan", vastasi vaimo. "Älkää vain peljästykö", jatkoi hän kääntyen rouva Velkeriin päin. "Ei hän sentään niin paha ole, kuin sanoista kuuluu."
"Mitenkä viihdytte täällä kotona?" kysyi rouva perimieheltä istuessaan ja miettiessään, mitenkä saisi paraiten kirjeensä annetuksi.
"Ikävänlaista täällä vähän on."
"Mutta sentähden koetetaan huvitukseksi keksiä pieniä rakkausseikkoja, hi hi hi", nauroi Alvilda.
"Vaiti sä, paha, vallaton lapsi", nuhteli Konstanse. "Ihanhan sinä saat perimiehen punastumaan."
Rouva Velker tunsi myöskin veren nousevan kasvoihinsa.
"Ai, miten punainen te olette, rouva Velker!" sanoi Konstanse.
"Kivistääkö teiltä päätä."
"Täällä on niin kuuma", sanoi hän ja meni ikkunan luo, joka oli auki.
Alvilda ja Konstanse katsahtivat toisiaan silmiin. Tohtori pureskeli kiivaasti viiksiänsä.
"Onko tuo priki vai kuunari, herra perimies, tuo laiva, joka näkyy tuolta kaukaa?" kysyi rouva Velker, pistäen päänsä ulos ikkunasta.
Juhana nousi ja meni rouvan luo: "Priki se on."
"Minulla on teille kirje Julialta", kuiskasi rouva.
Juhana säpsähti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.
"Asettukaa minun taakseni, niin koetan pistää sen käteenne", kuiskasi rouva ja lisäsi kovaan: "Ah, miten nopeasti tuo pikku alus kulkee!"
"Voisinpa vaikka vannoa, että tuolla rouvalla on salaisuuksia puhuttavana perimiehelle", kuiskasi Alvilda, kuitenkin niin kovasti, että Ravn sen saattoi kuulla.
"Älä katsele heitä, lapsi", supisi Konstanse. "On oikein hirveätä nähdä, miten rouva häntä mielistelee."
Tohtori hypitteli levottomasti pikku Fannia polvellansa.
Samassa koetti rouva Velker pistää kirjettä Juhanalle, mutta Juhana liikautti niin taitamattomasti kättänsä, että kirje putosi lattialle.
"Teiltä putosi kirje, rouva Velker", sanoi Konstanse.
"Minun se ei ole", sanoi rouva Velker, koettaen olla ihan välinpitämättömän näköinen.
"Ei, se — se — on minun", änkytti Juhana, ottaen sen ja pistäen kiireesti taskuunsa.
Rouva Velker palasi jälleen istumaan pöydän luo.
"Joko nyt jäähdyitte?" sanoi Konstanse, ivallisesti hymyillen.
Perimies oli kuin tulisilla hiilillä.
"Kyllä minun pitänee mennä alas katsomaan, onko vene kunnollisesti sidottu kiinni", sanoi hän kumartaen ja läksi.
Keskustelua vielä jatkettiin hetkinen, mutta se alkoi hyvin laimeta.
Tohtori, joka yleensä oli hyvin puhelias ja leikillinen, oli nyt ääneti ja puuhaili enimmäkseen vain pikku Fannin kanssa.
Rouva Velker nousi, lähteäksensä pois. Kaikki seurasivat häntä.
Porstuan lattialla oli auki revitty kirjeenkuori. Alvilda, astuen viimeisenä, kumartui sukkelasti ja otti sen, kenenkään huomaamatta.
Tohtori ja neidet menivät alas puutarhaan. Huvihuoneessa otti Alvilda kuoren taskustansa.
"Kas vain, miten ylhäisiä tuttavia nuorella Olsenilla on. Tämän kuoren löysin porstuasta. Tuoksuavaa, vaaleanharmaata paperia ja nimikirjaimet M. V… Sehän voi varsin hyvin merkitä 'Maria Velker' ja katsokaahan tätä, tohtori, miten kaunista naisen käsialaa!"
Tohtori kalpeni. Hän tunsi vallan hyvin sekä kuoren että käsialan. Fannin sairauden aikana oli hän monta kertaa saanut kirjelippuja hänen äitiltänsä.
"Tunnetteko ehkä käsialan?"
"Antakaa anteeksi, hyvä neiti, mutta minusta on vähän sopimatonta noin tirkistellä toisten ihmisten kirjeihin", sanoi Ravn, nousi kiivaasti ja läksi pois puutarhasta.
Konstanse katsoi hänen jälkeensä.
"Eipähän aavistukseni minua siis pettänytkään", sanoi hän, "tohtori todellakin rakastaa rouva Velkeriä. Sillä häneltä se tuo perimiehelle tullut kirje oli, sen nyt tiedän varmaan. Voi kuitenkin, miten ihmiset voivat olla kevytmielisiä! Että vanha leski voi tuolla lailla antautua rakkausseikkailuihin poikanulikan kanssa, sitä minä en voi käsittää, ja missä he ovatkaan toisiinsa tutustuneet, on minulle ihan aavistamatonta."
"Minä todellakin lähden tervehtimään rouva Snaddermeijeriä", sanoi
Alvilda. "Varmaankin huvittaa sekä häntä että tyttäriä tuo rouva
Velkerin rakkausjuttu."
"Ja minä lähden neiti Bulmen luo. Hänelle tulee tänä iltana vieraita teelle. Kylpyvieraiden ainakin pitää saaman tietää, minkälaatuinen nainen hän on, tuo itserakas olento."
"Ensin pitää meidän lähteä sisään vähän pukeutumaan."
Hetkisen kuluttua astuskelivat sisarukset kumpikin suunnallensa paraan kykynsä mukaan panettelemaan leski raukkaa; monta hurskasta silmäystä kääntyi sinä ilman Laurkullenista taivasta kohti, kaikki olivat kauhistuksissaan rouva Velkerin kevytmielisestä käytöksestä.
IV.
Seuraavana aamuna poikkesi rouva Velker uimaan mennessään asuintalonsa navetan ovelle, koska matami Bomb juuri siellä näkyi puuhailevan, ja sanoi:
"Minun täytyy todellakin pyytää teitä, matami, käskemään neiti Juliaa puhdistamaan huoneet paremmin."
"Niin, onhan hän oikein huolimaton, vai kuinka?"
"Hirveän. hätikkö."
"Siinä nyt näette, että niin on, kuin aina olen sanonutkin."
"Alussa minä kyllä pidin hänestä paljon, mutta olen pettynyt oikein pahasti. Ja miten nenäkkääksi hän on tullut!"
"Herranen aika, sitä teidän ei todellakaan tarvitse sanoa, niin hyvin minä sen jo itse tiedän", sanoi matami ihastuen.
"Mutta olkaa huoletta, kyllä minä rupean nyt paremmin katsomaan hänen puuhiansa."
"Siinä teettekin ihan oikein, rouva Velker."
Sanottuaan toisillensa jäähyväiset, alkoi matami lypsää edelleen.
"Onpa hän kuitenkin oikein hupainen ja ymmärtäväinen rouva, kun vain vähän tutustuu häneen ensin", mietiskeli matami.
Tuskin ehti rouva Velker tielle portista, kun jo Alvilda riensi minkä kerkesi matamin luo.
"Niin, te ehkä jo tiedätte sen suuren uutisen?"
"Minkä uutisen sitte?"
"Että rouva Velker ja perimies Olsen ovat salaa kihloissa."
"Lorua se on, sanon minä."
"Se on ihan totinen tosi."
Ja kirjehistoria ilmestyi nyt Alvildan suupainosta monin verroin kaunistettuna.
"Nyt minä käsitän, minkä tähden rouva on niin ruvennut yht'äkkiä vihaamaan Juliaa. Hän luonnollisesti on luulevainen — ha ha ha!"
"Luonnollisesti. Hi hi hi!"
"Entä vanha laivuri! Hän tietysti hyvin ihastuu, kun saa niin ylhäisen miniän! Ho ho ho!" nauraa röhötti matami ja sysäsi ystävyydessään Alvildaa niin kovasti, että hän vähällä oli kaatua nurin niskoin.
Kylvyn jälkeen käveli rouva Velker metsään päin tyttärensä kanssa.
Juhana tuli juosten hänen jäljestänsä.
"Saan kiittää tuhannesti ystävyydestänne," sanoi hän. "Ette usko, miten tulin iloiseksi, kun sain jotakin tietoa tyttö-raukalta. Tätinsä vartioitsee häntä kuin lohikäärme."
"Ettekö voisi lähettää hänelle pari riviä vastaukseksi?"
"Kyllä, tässä on hänelle kirje, mutta me näette olemme molemmat hyvin huonot kirjoittajat, ja jospa vain saisitte laitetuksi niin, että me pääsisimme puhelemaan, niin tekisitte meidät molemmat onnellisiksi."
"Sepä ei ole niinkään helppoa."
"Iltapuolella lähdemme, isä ja minä, tuonne saareen. Ettekö te ja pikku
Fanni ja Julia voisi tulla mukaan?"
"Kyllä koetan parastani."
"Tuhannet kiitokset. Hyvästi, rouva Velker!"
Samassa tuli tohtori kävelymatkaltaan. Hän tervehti kylmästi ja aikoi mennä ohitse.
"Mihinkä niin kiire, herra tohtori?"
"Kotiin."
"Ettekö edes pysähdy tai sano meille ystävällistä sanaa?"
"Minä pelkäsin häiritseväni, kun näin, ett'ette olleet yksin."
"Minä puhuin vain pari sanaa perimies Olsenin kanssa. Hän on hyvin kelpo mies."
"Hyvin kelpo mies."
"Tekeekö meressä uinti yhä vielä teille hyvää?" kysyi rouva.
"Kyllä, kiitoksia kysymästä. Minä lähden parin päivän perästä."
"Joko nyt?"
"Jo, sillä siitä taudista, jonka tähden tänne tulia, olen nyt ihan parantunut," sanoi hän omituisella äänenpainolla, kumarsi syvään ja läksi pois.
"Miten kylmä hän oli ja kummallinen!" ajatteli rouva, "Minä lienen varmaankin loukannut häntä."
Etempänä tapasi hän muutamia naisia, jotka myöskin olivat kylpyvieraita. He tervehtivät kylmästi ja ylpeästi.
"Miten kaikki ihmiset ovat tänään kylmiä ja epäkohteliaita! Vaan se luultavasti tulee vain siitä, että minä itse olen niin erittäin hyvällä mielellä. Onhan tuo tunne niin suloinen, kun tietää voivansa edistää toisten onnea, vaikka melkein häpeänkin itseäni, kun niin kavalasti petän matami Bombia."
Kun Juhana palasi kotiinsa, istui isä sohvassa hyvin juhlallisen näköisenä. Matami Olsen istui itkien.
"Mitä täällä on merrassa?"
"Ei mitään muuta," sanoi laivuri, "kuin että järjellinen ihminen voi menettää järkensä, kun on tuommoinen kelvoton narri poikana ja tuommoinen nuhjus vaimona, joka menee ja kihlaa köyhän ja ylhäisen lesken. Niin, ujella vain, äiti. Kyllä sinulla on syytäkin. Eihän koko Laurkullenissa ole muusta puhettakaan."
"Mutta, hyvä Isä, Olsen, enhän minä ole kihlannut rouva Velkeriä," nyyhkytti matami.
"En minäkään," sanoi Juhana, istuutuen kiikkutuoliin.
"Etkö?"
"E-en," sanoi Juhana, kiikkuen kovasti edestakaisin ja ylös katsomatta, "minulla — minulla on morsian jo ennestään. En minä useampia tarvitse."
"Ja kuka se sitte on, jos saan kysyä?"
"Julia Bomb."
"Matami Bombin sukulainen," huudahti äiti. "Minä en ikänäni anna siihen suostumustani."
"Ja kenenkä luulet sitä pyytävänkään?" sanoi isä Olsen. "Julia on sievä ja kelpo tyttö ja liian hyvä olemaan siinä talossa tuon vanhan noidan luona. Mutta mitenkä sen kirjejutun laita on?"
Juhana kertoi rouva Velkerin avun ja nyt aiotun veneretken.
"Oikein kelpo nainen tuo rouva Velker, oikein hyvä ja kelpo nainen! Saatpahan nähdä, että hän pettää matamin, niin että sujahtaa vain, ja toimittaa tytön sinulle ihan suoraan syliisi, poika. Ha ha ha!"
Alhaalla puutarhassa istuivat lääkäri ja molemmat neidet.
"Te olette niin synkkämielinen, tohtori," sanoi Alvilda. "Nyt minä näytän teille jotakin hauskaa."
Samalla juoksi hän matami Bombin puutarhaan.
"Saanko luvan?" huusi hän mennessään läävän ohitse.
"Olkaa niin hyvä."
Alvilda näytti tyhjää tynnyriä, joka vielä oli siinä, niinkuin se
Julialta oli jäänyt.
"Tähän tynnyriin se historia liittyy. Se on tarina Pyramuksesta ja
Tisbestä uutena painoksena."
"Ja te olette varmaankin toimittaneet sen julaistuksi. Onko se hauskakin?"
"Hyvin hauska! Kuulkaahan vain: ennen muinoin, se oli muutamia päiviä sitte, asui täällä nuori nainen ja tuolla puolella nuori merimies. Ja he rakastivat toisiansa ja yhtyivät väliaidan luona joka ilta. Mutta kun heistä vihdoin alkoi tuntua liian väsyttävältä tuo pelkkä toistensa katseleminen, johtui Laurkullenin Tisben mieleen oivallinen ajatus, kiivetä tämän tynnyrin päälle — näin —."
"Alvilda, vallaton, mitä nyt teet?"
"Ja Pyramus otti portaat, joille hän nousi omalla puolellansa aitaa," jatkoi Alvilda yhä seisoen tynnyrin päällä ja kumartuen aidan yli. "Niin onnistui heidän syleillä ja suudella toisiansa. Portaat muuten näkyvät vielä olevan tuossa, jos teitä, herra Ravn, haluttaa koettaa."
"Kiitoksia, ei haluta," sanoi tohtori kylmäkiskoisesti. "Entä historian loppu? Saavatko rakastuneet toisensa?"
"Toivokaamme toki. Viimeinen nidos kertomusta ei vielä ole ilmestynyt."
"Mutta mitä sanovat vanhemmat?"
"Tytön vanhemmat ovat, mikäli tiedetään, kuolleet."
"Ehkäpä hän onkin leski?" sanoi Konstanse kavalasti.
"Siitä ei historia mitään kerro."
Tohtori istui kaivellen kepillänsä hiekkaa ja ylös katsomatta.
"Hävytöntä," supisi hän.
"No Alvilda, älä nyt enää seiso tuossa tynnyrin päällä, vaan mene ennemmin tuomaan se, mitä olet ommellut tohtorille."
Alvilda riensi hyppien sisään.
"Eikö hän ole sievä tyttö?"
"On."
"Aina iloinen ja reipas, ja sydän on hänellä puhdas kuin kulta.
Onnellinen se mies, joka hänet vaimokseen saa!"
Tohtori piirusteli vain kepillään kuvia hiekkaan.
Alvilda palasi, virkattu rahakukkaro kädessä.
"Taasko lahja tohtorille?" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa.
"Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja matkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne, neiti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö pois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni."
Alvilda pahastui ja meni tiehensä.
Kun hän kainosti tarjosi kukkaroa Ravnille, sanoi Ravn:
"Te hukutatte minut hyvyydellänne, neiti."
"Se on vain pieni muisti."
"Mutta johan te niitä olette antaneet minulle useampiakin."
"Nyt kun kohta eroamme, tahtoisin mielelläni, että te silloin tällöin muistelisitte minua ystävyydellä."
"En minä teitä koskaan unhota."
Konstanse nousi ja meni sisään.
"Ah, niinhän te miehet aina sanotte. Ja kuitenkin tiedän varmaan, että kun kerran pääsette matkaan, niin ette enää muistakaan pikku Alvildaa", sanoi neiti, istuutuen tohtorin viereen, silmät täynnä kyyneliä; sillä hän todellakin rakasti tohtoria ja ero tuntui hänestä katkeralta,
"Te olette suuri lapsi ja sinä pysytte", sanoi Ravn, kumartuen hänen ylitsensä ja ottaen häntä ystävällisesti kiinni kädestä.
"Herranen aika, tohtori, päästäkää minut. Jos joku sattuisi näkemään meidät!"
"Mitäpä vaaraa siinä sitte olisi?"
"Ei mitään, kyllä te oikeassa olette; mutta — mutta — minun — minun täytyy nyt mennä sisään," sanoi neiti hämillänsä ja irroitti hiljaa kätensä, luullen tohtorin vielä pidättävän häntä menemästä.
Mutta niin ei tapahtunut. Alvilda riensi sisään hehkuva puna kasvoilla.
"Tyttö parka, hän kyllä näkyy pitävän minusta," ajatteli tohtori. "Ehkäpä hän ansaitseekin minun rakkauttani enemmin kuin rouva Velker, enkä kuitenkaan saa häntä pois mielestäni. Niin ylevä, niin kaunis ja niin hienotunteinen, ja kuitenkin saattaa rakastua tuommoiseen poikaan, jolla ei ole muuta kuin punakat posket ja kähärä tukka! Ell'en itse olisi nähnyt, miten hän käyttäytyi perimiestä kohtaan, niin en koskaan olisi sitä uskonut. Tuo tynnyrijuttu kuitenkin pahin oli!"
Ja tohtori nousi ylös ja meni kammariinsa, pieksäen astuessaan joukottain matami Olsenin kukkia poikki kepillänsä.
V.
Pikku Adolfiina oli särkenyt teekupin ja kaikki lapset saaneet sen johdosta vitsaa, niin että nyt kilpaa itkeä ulvoivat.
Matami Bomb juuri vahvisti sen ankaran työn perästä voimiansa kahvikupilla, kun rouva Velker astui kyökkiin.
"Minun todellakin täytyy tulla pyytämään teidän apuanne, matami. Julia tulee jo ihan sietämättömäksi."
"No, mitä se nyt taas?"
"Minä nyt iltapäivällä aioin mennä laivuri Olsenin ja hänen poikansa kanssa kalastelemaan, ja olisin ottanut Julian mukaani sekä kantamaan eväskoria ja katsomaan vähän Fannia että senkin tähden, kun luulin sen vähän huvittavan sitä kiittämätöntä."
"No, ja mitä hän niskoittelee?"
"Voisitteko uskoakaan, hän sanoo itsellään olevan muutakin tekemistä, minä muka voin itse kantaa korini, eikä hän tahdo tulla noiden kelvottomien Olsenien joukkoon. Minä luulin hänen pitävän nuoresta Olsenista, mutta heidän välilleen lienee nyt jotakin sotkosta sattunut."
"Niin, eihän se niin mahdotonta ole, se, ha ha ha!" nauroi matami.
"Uuh — huu — huu —" ulvoivat lapset.
"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin hauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa."
"Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker," sanoi matami ja ystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. "Kyllä Julian täytyy mukaan lähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja veneesen. Ha ha ha!"
"Uuh — huu — huu!"
"Vaiti, pennut, muuten pieksän teitä niin, että totta tukkeatte suunne.
— Julia!"
"Mitä?"
"Tule tänne, sä kelvoton tyttö. Eikö siinä jo ole kyllin, että syöt minun leipääni, tekemättä äyrinkään edestä hyötyä. Vai vielä nyt rupeat ajamaan pois kylpyvieraitanikin kelvottomalla käytökselläsi?"
"Minäkö?"
"Niin, sinä juuri!"
"Ei se maksa vaivaa, että ollenkaan rupeatte puolustautumaan," sanoi rouva.
"Miksi et tahdo lähteä rouva Velkerin kanssa venematkalle?"
"Minä — minä luulin, että — että —" tavoitteli Julia, purren huultansa, ett'ei nauruun purskahtaisi.
"Mitä sinä luulit?"
"Että minun pitäisi pestä lasten vaatteita."
"Kyllä minä sinut pesen, minä, ell'et pian pukeudu ja joudu matkaan kinastelematta!"
Julia riensi pois kyökistä.
"Ha ha ha, kyllä te saatte oikein iloita, rouva Velker, kun näette, miten kylmästi merimies häntä kohtelee. Luonnollisesti hän juuri sentähden ei tahtonut lähteä mukaan, kun ei huolisi kärsiä tuota nöyryytystä. Ho ho ho!"
"Uuh — huu — huu —" valittivat pikku Bombit.
"Olkaas nyt kiltit, lapset, niin saatte kukin sokuripalan," sanoi äiti iloisimmalla äänellään.
"Hänen ilonsa minua melkein pelottaa," ajatteli rouva Velker pois mennessään. "Joko hänellä on jotakin pahaa mielessä taikka on hän juovuksissa. Se nainen näyttää kykenevän tekemään mitä tahansa."
Meri oli kirkas ja tyyni. Juhana sousi ja isä piti perää. Rouva ja
Fanni istuivat veneen kokassa ja Julia sulhonsa edessä.
Paljon he eivät puhelleet, mutta joka kerta, kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, loistivat myöskin kasvot ilosta, ja punaiset he olivat kuin ruusut.
Noustiin maalle pienelle saarelle ja asetuttiin suuren puun alle. Julia keitti kahvia. Pikku Fanni ja Juhana olivat autellessaan perin onnelliset; kilvan juoksentelivat he kuivia risuja ja oksia etsimässä. Olsen ja rouva Velker katselivat valmista.
Syötyä ja juotua läksivät nuoret yhdessä astumaan pitkin rantaa ja kävivät sitte istumaan pienelle kalliolle, josta voivat katsella pitkin meren selkää.
Rouva otti esiin ompeluksensa ja istui paikallansa puun alla; laivuri Olsen oikasihe hyvillä mielin nurmikolle hänen lähellensä ja poltti piippuansa aika tavalla. Pikku Fanni juoksenteli rannalle, kokoillen raakun kuoria ja kirjavia kiviä.
"Kaunis pari, lemmon kaunis pari! Eikö ole, rouva Velker?"
"On. Ja miten onnelliset he ovat!"
"Olipa se teillä hyvä aate, että saatoitte heidät yhteen."
"En minä olisi uskonut matamin niin vähällä suostuvan, mutta minä sanoin, ett'ei Julia tahtonut lähteä mukaan, ja se tietysti pakotti hänet ihan käskemään tyttö-parkaa tänne."
"Ihan hänen tapaistansa, sen noidan; jos hän olisi luullut tuottavansa iloa Julialle, ei hän koskaan olisi laskenut häntä."
"Ei, hän mainitsi, että merimiehen kylmyys häntä oikein nöyryyttäisi."
"Ha ha ha, hän on tietysti myöskin kuullut tuon tyhmän jutun teidän ja
Juhanan kihlauksesta."
"Minunko ja teidän poikanne?"
"Niin. Eihän nyt muusta puhutakaan."
"No mutta, enhän minä ole koskaan —." Rouva keskeytti äkisti lauseensa ja nousi peljästyneenä.
"Fanni!" huusi hän. "Älä juoksentele siellä kalliolla, voit pudota mereen! Tule tänne, lapseni!"
Tyttönen käänsi päätänsä. Hänen jalkansa luiskahti; hän kaatui takaperin ja vesi peitti hänet silmänräpäyksessä.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi äiti hädissänsä ja juoksi rantaan.
Juhana hypähti ylös, riisui nopeasti nuttunsa, syöksyi veteen ja toi hetkisen kuluttua Fannin rantaan; mutta tyttö oli jo kylmä ja tunnoton.
"Mene heti veneellä tohtoria tuomaan, niin me sill'aikaa koetamme saada lasta henkiin," käski laivuri, ja Juhana sousi pois.
Fanni riisuttiin ja käärittiin rouvan saaliin ja Olsenin nuttuun. Kotvasen kun oli puuhaeltu hänen kanssansa, alkoi hänessä näkyä elämän merkkejä. Juhana oli äkisti muuttanut kotonaan kuivat vaatteet yllensä ja palasi jo tohtorin kanssa sekä suuri joukko peitteitä veneessä. Heidän tullessansa tuli lapsi tuntoihinsa.
"Olenko minä nyt taas sairas, hyvä tohtori?" kysyi hän, kun Ravn kumartui hänen ylitsensä ja antoi hänelle vähän lämmintä viiniä.
"Nyt sinun pitää vain maata vähäsen, niin olet jo huomenna terve," sanoi Ravn, hiljaa ja lempeästi työntäen märjän tukan pois otsalta ja istuutuen hänen viereensä.
Lapsi ummisti silmänsä ja nukkui. Äiti istui ääneti hänen päänsä pohjissa. Juhana ja Julia olivat jälleen menneet kalliolle, ja Olsen makasi muutamien pensaiden alla nukkuen tai ollen nukkuvinaan, ett'ei häiritsisi nuoria.
Tohtori istui ajatuksissansa, nyhtäen silloin tällöin jonkun heinänkorren. Rouva Velker keskeytti ensin vait'olon.
"Nyt istumme taaskin lapseni vuoteen vieressä," sanoi hän. "Tuntuu ihan, kuin olisitte te lähetetty minulle suojelevaksi enkeliksi. En tiedä, miten sitte tulenkaan toimeen, kun te lähdette pois. Minä olen aina niin rauhallinen, kun te vain olette lähellä."
"Minulta on se lohdutuksena, että on toinen suojeleva enkeli lähellä," sanoi Ravn, repien ruohoa levottomasti.
"Toinenko, mikä toinen?"
"Ja hän kyllä ensi viittauksestanne hyppää väliaidan yli, sillä vaikk'ei hänellä olekaan siipiä, niin on hänellä ainakin portaat," jatkoi Ravn katkerasti.
"En minä käsitä tarkoitustanne."
"Ettekö? Vai ette!"
"Yhtä vähän kuin teidän käytöstänne yleensäkään. Ennen olitte ystävällinen ja sydämmellinen. Nyt kohtelette minua kylmällä ja pilkallisella ylenkatseella. Mitä minä sitte olen tehnyt?"
"Mitäkö olette tehnyt?" vastasi Ravn kiivaasti. "Te olette kukistaneet onneni ja hajoittaneet kauneimmat tulevaisuus-unelmani."
"Minäkö?"
"Juuri te. Minä olen rakastanut teitä, niinkuin en koskaan ennen ketään naista. Minä näin teidät kotonanne, lapsenne sairasvuoteen vieressä. Te näytitte minusta niin puhtaalta, niin hellältä ja hyvältä, että itsekseni ajattelin: tämä vaimo voi tehdä sinut onnelliseksi. Kun te läksitte tänne, tulin minäkin pyytämään teitä vaimokseni, ja nyt olenkin tullut vain näkemään —"
Ravn keskeytti äkisti puheensa ja nousi kiivaasti.
"Kuinka, mitä näkemään?"
"Vieläkö minun pitää jatkaa?"
"Enhän vielä ole saanut kuulla syytöstänne."
"No niin, näkemään, miten te heittäydytte parrattoman pojan syliin ja teette tyhmyyksiä, joita tuskin pahatapainen koulutyttökään voisi tehdä."
"Ravn," sanoi rouva nousten seisomaan. "Te sanoitte rakastavanne minua. Minä uskon sananne ja kärsin teiltä puhetapaa, jota en koskaan kärsisi keltään muulta, enkä myöskään alentuisi kellekään muulle vastaamaan. Mutta arvaanhan minä, että tekin olette kuulleet tuon tyhjän jutun, että minä muka ja perimies Olsen olemme kihloissa. Olsen mainitsi sen minulle juur'ikään; mutta se unhottui peljästyksessäni."
"Ei minun olekaan tarvinnut mitään kuulla, näinhän ihan omilla silmilläni —"
"Ettäkö minä annoin hänelle kirjeen?"
"Niin juuri."
"Kuljettavatkohan sitte rakastavaiset itse kirjeitänsä? Romaaneissa on aina semmoisena postiljoonina jokin kammarineitsyt tai muu. Katsokaahan," lisäsi hän hymyillen, "ei se näy kovinkaan uskollinen olevan, tuo minun rakastajani."
Tohtori käänsi päänsä osoitetulle suunnalle.
Juhana ja Julia istuivat vielä vierekkäin. Juhana oli kiertänyt käsivartensa Julian ympäri ja Julian käsi leikitteli Juhanan kähärässä tukassa.
Tohtori oli kuin pilvistä pudonnut.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Että nuo nuoret ovat kauan rakastaneet toisiansa ja minä olin tuommoisena postiljoonina."
"Entä se juttu Pyramuksesta ja Tisbestä, joka seisoi tynnyrillä?"
"Sanottiinko minun siinäkin olleen."
"Ei ihan suoraan, mutta että se oli nainen teidän talosta."
"Ja te heti arvasitte siksi minut. Kiitoksia siitä, että ajattelitte niin hyvää minusta."
"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan," sanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. "Te olette nyt myöskin kuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä, tahdotteko tulla vaimokseni."
"Ravn," vastasi rouva lempeästi, "minä olen jo kauan luullut, ett'en ollut teistä arvoton, enkä häpeä tunnustaa, että minun tunteeni ovat samanlaiset, ja jos luulette vanhan, köyhän lesken voivan tehdä teidät onnelliseksi, niin on vakavin pyrintöni oleva, tulla teille hyväksi vaimoksi."
"Mamma, mamma," huusi pikku Fanni heräten. "Missä on tohtori."
"Tässä minä olen, Fanni."
"Älkää lähtekö pois mamman ja minun luotani, hyvä tohtori."
"Ei, lapseni," sanoi rouva, suudellen Fannia otsalle. "Nyt hän aina pysyy meidän luonamme."
Päivä laski ja levitti viimeiset säteensä kahden ilosta säteilevän parin yli, jotka soutivat kotiin Laurkulleniin.
Sinä iltana ei Olsen pauhannut millekään, ei vaimolleenkaan. Matami sanoi hänellä olleen pari kyyneltäkin silmissä, kun hän jäähyväisiksi puristi Julian kättä, mutta itse hän arveli sen olleen vain merivettä.
VI.
Matami Bomb seisoi kyökissä, kun ovelta kuului koputusta.
"Astukaa sisään!"
Ja sisään astui laivuri Olsen pyhäpuvussa. Matami seisoi kuin kivettyneenä ja näytti niin kummastuneelta, kuin olisi edessänsä seisonut itse enkeli Gabriel tai keisari. Hän veti alas röijynsä hihat, joka aina merkitsi jotakin tärkeää olevan tulossa. Sitte avasi hän oven viereiseen huoneesen.
Olsen astui matamin kaikkein pyhimpään, joka oli koristettu laivuri Bombin, hänen laivansa, vaimonsa ja lastensa kuvilla. Hän istuutui tuolille ja katseli hämillänsä ympärilleen, ja viimein kiintyivät hänen silmänsä matamin sohvaan, joka vaksivaate-päällyksineen ja paksuine toppauksineen kyllä olikin komea katsella, mutta arvattavasti ei istuttavaksi aiottu. Pari kuolevaista, jotka olivat rohjenneet sen mukavuutta koettaa, olivat liian myöhään saaneet pöydän alla katua uskaliaisuuttansa.
"Teillähän on erinomaisen sievä asunto, matami Bomb," sanoi Olsen, saadakseen edes jotakin sanotuksi.
"Te olette ensi kertaa täällä," sanoi matami.
"Mehän emme ole olleet varsin hyviä ystäviä."
"Emme oikein."
"Mutta oikeastaan on tyhmää naapurien elää riidassa."
"En minä ole kuljettanut eläviä rottia muiden ihmisten pihoihin."
"Ette, mutta te olette kaataneet pesuvesiänne juoksemaan toisten ihmisten portille. Mutta jättäkäämme ne nyt sikseen. Minä tulinkin tekemään sovintoa."
"Se minullekin hyvin mieleen olisi."
"Näettekös, minun poikani pitää Juliasta."
"Hän kyllä pitää monestakin, hän. Onpa mainittu hänen pitävän myöskin rouva Velkeristä."
"Se on vain joutavaa, neiti Knegtien keksimää lorua, rouva kun kuljetteli kirjeitä rakastuneiden välillä. Rouvahan se myöskin niin laittoi, että he tapasivat toisensa eilen."
"Minua on siis kavalasti petetty ja narrinansa pidetty! Minua on hirveästi peijattu. Minä en koskaan suostu tähän tuumaan enkä naimiseen."
"Siinä teette tyhmästi, matami Bomb, sillä jos ette suostu, menevät he naimisiin ilman teidän suostumustanne."
"Minä ajan sen kelvottoman tytön pois talostani."
"Niin, ajaa teidän juuri pitääkin hänet, sillä sitte minä otan hänet talooni."
Matami kallisti päänsä käsiinsä ja alkoi ulvoa kuin marraskuun myrsky.
"Kylläpä minulla on hyvät naapurit! Hyökätä noin turvattoman vaimo-paran kimppuun, jonka ainoa turva on maalla Lontoossa ja kuinka kauan siellä viipyneekään!"
"Älkää nyt vain jättäytykö noin kiukkunne valtaan, matami, vaan koettakaa olla vähän vähemmin paha kuin tavallisesti. Minä teidän sijassanne suostuisin mielelläni, ja sitte voisimme jonakin iltana vähän iloita minun luonani, pitää pienet kihlajaiskemut. Muuten nuoret pitävät kihlajaisensa ja häänsä ilman teitä ja teiltä kysymättä, ja silloin sanottaisiin vain teitä samaksi noidaksi, kuin aina olette olleetkin, joka ei osaa elää sovinnossa sukulaistensa eikä naapuriensa kanssa."
Matami yhä makasi, pää ja kädet pöydällä, ja itki kiukusta.
"Toivoakseni pidätte koossa järkenne, jääkää hyvästi!"
Laivuri läksi ja matami jäi liikahtamatta paikalleen.
Tohtori Ravn käveli tietä myöten, rouva Velkerin käsi kainalossansa, ja toisella kädellään taluttaen pikku Fannia.
Alvilda seisoi ikkunan luona, joka oli auki, ja kaatoi pari kukkaruukkua kiireessään, kun näki heistä vilahduksen ja syöksähti tarkemmin katsomaan.
Portilla he erosivat kätellen, ja tohtori astui sisään.
"Olitteko kävelemässä?" kysyi neiti.
"Olin, minä kävelin vähän aikaa morsiameni kanssa", sanoi Ravn. "Rouva
Velker ja minä olemme kihloissa eilisestä asti."
"Vai niin, te — olette — ki-kihloissa. Toivotan onnea!"
Alvilda oli hyvin kalpea ja nieleksi itkua sekä läksi hyvin äkisti kammariinsa.
Kahdeksan päivän kuluttua oli tulinen kiire Olsenin talossa. Hänen kylpyvieraansa aikoivat lähteä seuraavana päivänä, ja siitä syystä oli nyt tekeillä suuret kemut, joissa myöskin Julian ja Juhanan kihlaus oli julaistava.
Matami Bomb oli näet huomannut viisaimmaksi suostua tuumaan. Oli myöskin sovittu, että Julia oli saava viettää seuraavan talven tohtori Ravnin kotona.
Hän ja rouva Velker aikoivat kohta viettää häänsä, jota vastoin Juhanan ja Julian piti odottaman kevääsen asti, kunnes perimies pääsisi laivuriksi.
Kemut olivat loistavat, vieraat oikein loistivat ilosta ja huvista ja matami Bomb oli loistavin kaikista.
Hänen muotonsa oli punaisempi ja kirjavampi kuin tavallisesti, tukka sileämpi ja hänen pulleaa vartaloansa verhosi suurikirjainen silkkileninki, josta välkkyi kaikkia taivaankaaren värejä. Se kumminkin oli ommeltu jo ennen muinoin, jolloin matami arvattavasti oli ollut paljoa solakampi; sentähden moni nainen pelkäsi joko matamin saavan halvauksen taikka hänen vartalonsa puristavan halki tuon ohuen verhon ja paisuvan luonnolliseen kokoonsa. Onneksi ei toki kumpikaan pelko toteutunut.
Julia oli sievä onnessansa ja uudessa sinisessä hameessansa, ja kun rouva Velker kuljeksi vierasten seassa, solakka vartalo vaaleanharmaan, röyhyisen silkkileningin peitossa, näytti hän kuningattarelta alamaistensa keskellä.
Alvilda oli koko illan hirveän vallaton ja sievä ja niin levottoman iloinen, että se oikein häiritsi muiden iloa.
Ilta kului hyvin hauskasti, vieraat vihdoin poistuivat ja neidit Knegt siirtyivät huoneihinsa.
Alvilda laitteli kapsäkkiä kuntoon. Konstanse selaili tilikirjaa.
"Helmiä piipunnauhaan, villalankaa henkseleihin, silkkiä kukkaroon — tarpeettomia menoja," mutisi hän.
"Minä suostun Pedersenin tarjoukseen," sanoi Alvilda. "Kaunis hän ei ole, eikä kansakoulun-opettaja muutenkaan ole niin ikävöitävä, mutta —"
"Mies on kuitenkin aina mies," jatkoi sisar. "Ota vain hänet, lapsi, niin pääset siitä huolesta, ett'et tulisi naimisiin. Montahan huolta tässä maailmassa on, mutta se se on pahin kaikista."
Molemmat sulhaset olivat tällä välin saattaneet morsiamensa heidän ovellensa asti. Kuu paistoi suurena ja kauniina ja väliaita teki pitkän varjon matami Bombin pihalle.
Juhana suuteli jäähyväisiksi morsiantansa.
"Nyt ei minun enää tarvitse kiivetä väliaidan päälle sinua suudellakseni," sanoi hän.
"Ei," sanoi Ravn, "pikku rakkauden-jumala se veitikka, on repinyt aidan rikki. Hän kyllä auttaa rakastavia, kun oikein hätä tulee, vaikka hän alussa laitteleekin monia mutkia."
"Ja oikein se siinä tekeekin," sanoi rouva Velker. "Rakkaus aina vahvistuu vastuksista, ja kaksi lemmen taimea menestyy aina paraiten, jos ne istutetaan kumpikin omalle puolellensa väliaitaa."