Skandinaviasta: Novelli-kirja

by Various

LÄÄKÄRIN VAIMO.

I.

Kaikista arvokkain mies pienessä Lounais-Ruotsin kaupungissa K—stadissa oli epäilemättä lääkäri Nordenberg. Tuskin oli siellä yhtäkään perhettä, jolle hän ei olisi ollut tukena ja lohdutuksena hädän ja surun hetkinä. Sitä paitsi sai kaupunki kiittää juuri häntä jonkinmoisesta maineesta. Matkustavaisia kävi vuodet päästänsä kaikista Ruotsin ääristä pyytämässä häneltä neuvoa ja lohdutusta; niin suuri oli hänen maineensa, että välistä tuli hänen luoksensa sairaita yksin pääkaupungistakin.

Ulkomuodoltaan oli Nordenberg jotenkin mitättömän näköinen mies, lyhyehkö, vanttera ja vahvaruumiinen; hän oli ihan kuin vahva talonpoika, niinkuin hän syntyperältään ja koko ruumiilliselta kehitykseltään todella olikin. Syvä ryppy kulmien välillä, joka todisti hänellä olevan tottumusta pitämään koossa ajatuksensa, ja terävä katse tekivät hänen muuten hyvin tavalliset kasvonsa älykkään näköisiksi. Huulet olivat paksut, samalla kertaa osoittaen hyvänluontoisuutta ja aistillisuutta. Koko luonteen merkkeinä lääkärillä olivat kasvojen ala- ja yläosan erilaiset värähdykset. Luja tahto, vallanhimo ja äly olivat niissä näkyvissä hyvänluontoisuuden ja nautinnonhimon kumppaneina.

Hänen käytöksensä ei lainkaan ollut miellyttävä; ollen alkuansa köyhä talollisenpoika, joka oli arvoon kohonnut vain oman kykynsä avulla, ei hän ollut jaksanut kantaa menestystänsä. Hän tuli kopeaksi ja vähän kerskailevaksi, Piti kunnianansa kaiken seuraelämällisen viehättävyyden hyljeksimistä ja puhui Smoolannin murretta kuin oikea talonpoika.

Hänen toimitapansa ei myöskään ollut ilman omituisuuksia. Hänen muotonsa sairasvuoteen luona oli tavallisesti onnettomuutta ennustava ja hänen vastauksensa epäselvät ja salaperäiset kuin sfinksin. Vähäinen päänpudistus ja tyytymätön kädenliike olivat ainoat merkit, joista levottomat omaiset saivat arvata sairaan tilan olevan melkein toivottoman. Sitä suurempi oli sitte heidän kiitollisuutensa ja kunnioituksensa lääkäriä kohtaan, kun hän väsymättömyydellään ja suurella taidollaan sai sairaan pelastetuksi; ja se ihme tapahtuikin jotenkin usein.

Lääkärin talo oli torin varrella, pieni tosin, vaan komein koko kaupungissa; rakennustavaltaan erosi se jyrkästi kaikista muista kaupungin taloista. Se oli uudenaikainen, palkongeilla ja monilla nurkilla koristettu huvila, takana ruusupuita kasvava pengermä.

Talon sisustuskin oli erittäin komea, ehkäpä vähän ylpeähkökin, mutta kaikkea kuitenkin jalostutti todellinen kauno-aisti, jota lääkärillä tuskin olisi luullut olevan. Ja muuten voikin huomata kaikkea järjestelemässä olleen kauneuteen tottuneen naiskäden.

Vieraat, joita muualta saapui kaupunkiin, saivat tuntikausia odotellessaan lääkärin saleissa hyvin miellyttävän tunteen tästä kodista. Kaunis valkotukkainen pikku poika juoksi välistä täyttä vauhtia huoneiden läpi. Sairaat koettivat välistä pidättää häntä ja tekeytyä ystäviksi, ja jos heidän joskus onnistui niin paljon hillitä hänen rajuuttansa, että hän pysyi viisi minuuttia paikoillaan, saivat he hänen suustansa kuulla koko joukon viattomimpia ja suoranaisimpia kysymyksiä ja vastauksia.

Tosin hän oli, kuin muutkin hemmoitellut lapset, liian itsepäinen, mutta samalla niin iloinen, terve ja vilkas, ett'ei häneen mitenkään voinut pahastua.

Ja jos vieraat sairaat joskus saivat vilaukselta nähdä lääkärin vaimoa, niin se vain suurensi heidän mieltymystänsä tähän kotiin. Hän oli sievä, hento, nuorekas nainen, liikkeissään kevyt, nopea ja vähän arka, silmät syvät ja loistavat. Vaikka häntä ei koskaan nähty yhdessä lääkärin kanssa, niin mielellään heidät kuitenkin ajatuksissaan kuvaili toistensa rinnalla oleviksi; he näyttivät niin hyvin täydentävän toisiansa, lääkäri ankaralla, miehekkäällä voimallaan ja vaimo hienolla naisellisuudellaan.

Mutta jos matkustavaiset viipyivät niin kauan kaupungissa, että ehtivät saada joitakuita tuttuja, ja heiltä sitte tietysti tiedustelivat lääkärin perheoloja, niin kohta heidän ihanat unelmansa haihtuivat. Jos he puhuivat lääkärin perhe-onnesta, joka näytti niin suloiselta, saivat he vastaukseksi hymyilyn tai huokauksen, ja kun he tuommoisesta alusta tietysti tulivat hyvin uteliaiksi, saivat he kohta kuulla enemmänkin.

Niin, lääkärin avioliitto oli todellakin ensi vuosina ollut hyvin onnellinen. Hän oli suunnattomasti rakastanut vaimoansa, ja vaimokin oli hyvin miellyttävä, kun hän äsken naituna nuorena rouvana tuli kaupunkiin. Tosin hän ei koskaan ollut niin lempeä eikä hellä, kuin hänen ulkomuodostaan päättäen olisi luullut; ei, päinvastoin oli hän hyvin oikullinen ja itsepäinen, piti omat ajatuksensa kaikista asioista ja vaikka oli niin nuori, saattoi ryhtyä väittelemään vanhain ihmisten kanssa ja puolustamaan omia, monesti hullunkurisia aatteitansa, kuin olisi henki ollut vaarassa. Mutta miellyttävä hän oli sittekin, sitä ei käynyt kieltäminen; hänessä oli jotakin niin vilkasta ja alkuperäistä, ett'ei kukaan voinut hyljeksiä hänen seuraansa.

Mutta hän ali aina hyvin heikko ja arka terveydeltään, ja pojan syntymisen jälkeen hän ei enää koskaan oikein voimistunut. Hän alkoi tulla juonikkaaksi ja heikkohermoiseksi, purskahti itkuun ihan ilman syyttä eikä osannut puhuakaan muusta kuin sairaudestansa. Lääkärin tarvitsee enemmin kuin muiden ihmisten olla rauhassa taudeilta omassa kodissansa; kun hän päivät päästänsä kuulee vain niistä puhuttavan, tahtoo hän mielellään kotonansa vähän viihdyttää ajatuksiansa iloisilla ja viehättävillä asioilla. Sentähden ei kukaan saatakaan ihmetellä, että hän vihdoin kyllästyi ainaisiin valituksiin kotonakin. Hän alkoi illoin käydä klubeissa, jopa kaikissa pidoissakin, joista hän ennen onnellisena aikanaan ei lainkaan huolinut; häntä ei enää koskaan nähty yhdessä vaimonsa kanssa ja hyvin harvoin tavattiin hänet kotoaan.

Jos vieras tuommoisten tietojen perästä muistutti, että olipa toki ankarata ja katkerata vaimolle jäädä noin yksiksensä vain sairauden tähden, vaikka juuri oma mies oli lääkäri, jonka toki olisi enemmin kuin muiden kärsiminen sairaan oikkuja, niin sattui välistä se huomautus viemään uuden, hyvin arkatuntoisen asian perille, joka saatettiin ilmoittaa vain kahden kesken ja ankaran vait'olon lupauksen turvin. Semmoisen salamyhkäisen keskustelun jälkeen läksi vieras matkaansa syvästi surkutellen kovasti koeteltua lääkäri-raukkaa ja yhtä syvästi halveksien pientä, miellyttävää syväsilmäistä rouvaa.

II.

Lääkäri Nordenbergin yliopiston-aikainen kumppani, joka oli lasten lääkärinä eräässä suuressa kaupungissa, tuli muutamana päivänä K—stadiin. Häneltä oli kuolema äskettäin riistänyt vaimon ja ainoan lapsen, niin että hän nyt aikoi muuttaa pois entisestä toimipaikastaan, jossa hänen lyhyt avioliittonsa oli niin äkisti päättynyt, ja asettua K—stadiin, joka oli viime aikoina niin melkoisesti kasvanut, että kaksikin lääkäriä siellä kyllä oli tarpeen. Varsinkin valitsi hän K—stadin sentähden, että tavattoman tuhoinen lasten tauti oli siellä jo monta kuukautta raivonnut melkein ruton tavalla. Taitava lääkäri ei tosin ollut saanut pelastetuksi omaa lastansa, mutta toisten lasten pelastuksen otti hän nyt päätehtäväkseen.

Nordenberg ei ollut kovinkaan iloissaan toisen lääkärin aikomuksesta asettua hänen kaupunkiinsa. Hän tosin ei tahtonut myöntää pelkäävänsä mitään kilpailua, mutta se vain oli hänellä selvillä, että tuo toinen oli ennen ja nytkin hänelle hyvin vastenmielinen kumppani.

Hänen kuitenkin täytyi näön vuoksi pitää yllä ystävyyttä ja hän siis kutsui entisen kumppaninsa päivälliselle muutamien muiden herrojen kanssa.

Lääkäri Selmer oli niin äskettäin tullut kaupunkiini ett'ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan Nordenbergin surullisista perheoloista. Kun lakkaamatta vielä pyöri hänen ajatuksissansa oman, äsken sortuneen kotionnen muisto, lähestyi hän sydämmellisellä ystävyydellä kumppaninsa nuorta vaimoa ja kuusivuotista poikaa, jonka ikäinen hänen oma poikansakin oli ollut.

Hän joutui pöydässä istumaan emännän viereen ja rupesi heti vilkkaasen keskusteluun hänen kanssansa. Hän puhui rouvalle omasta pojastaan, joka äsken vielä oli ollut yhtä punaposkinen ja vallaton kuin rouvan Rutger, ja kertoi, miten kuume oli tullut ja katkaissut muutaman viikon kuluessa elämänlangat niiltä kahdelta, jotka olivat hänelle olleet niin rakkaat. Rouva kuunteli lämpimällä osanotolla ja alkoi kertoa kohtia Rutgerin elämästä, mitä tauteja hänessä oli ollut ja muuta semmoista. Vähitellen muuttui keskustelu iloisemmaksi; he molemmat kertoivat hupaisia muistoja lapsistansa, niiden viattomia sanoja sekä merkkejä aikaisesta kehittymisestä ja lupaavista luonnonlahjoista, joita kaikki vanhemmat ovat huomaavinaan lastensa ensimäisinä kehitysvuosina.

Tämän hupaisen keskustelun aikana Selmer kuitenkin huomasi miellyttävässä vieruskumppanissaan yhtä ja toista, joka hänestä ei näyttänyt hyvältä. Hän huomasi rouvan koko olemuksessa joitakin heikkohermoisuuden ja ärtyisyyden merkkejä. Eikä häneltä näkemättä jäänyt myöskään kärsimys, joka kajasti silmistä, ja velttous hienoissa piirteissä suun ympärillä.

Monenlaista ja hyvää viiniä juotiin pöydässä, mutta rouva kiivaasti kielsi, kun Selmer tarjoutui kaatamaan hänellekin. Hän joi vain vettä ja söi erittäin vähän.

Talon ainoa poika istui isän vieressä, joka vain laski leikkiä, kun hän niin ahneesti nielasi viinin, jota isä hänelle antoi. Äiti tarkasti pojan liikkeitä hyvin levottomasti, ja kun isä sittemmin täytti hänen lasinsa ja nauraen sanoi ei olevan haitaksi, jos poika sai oppia sietämään edes jotakin, niin äiti äkisti nousi ja nopeasti kumartuen pöydän yli sieppasi lasin pojan kädestä ja kaatoi sen tyhjään olutlasiin, joka samassa vietiin pois. Poika alkoi itkeä ja hoitaja sai viedä hänet pois pöydästä. Vieraat olivat hämillänsä ja Nordenberg itse purskahti raa'asti nauraa hohottamaan.

"Te näytätte olevan ehdottoman raittiuden harrastaja", sanoi Selmer emännälle, mutta kummastui samassa niiden näennäisesti niin viattomain sanain vaikutuksesta.

Tuskallinen puna nousi nuoren rouvan kasvoille ja otsalle asti, silmiin herui kyyneliä ja huulet vapisivat, kuin olisi hän ponnistellut kuuluviin jotakin vastausta, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan. Vieraat herrat niistivät nenäänsä tai rykivät tai murensivat kiivaasti leipää sormissaan. Kohta sitte noustiin pöydästä, ja kun kahvia tarjottiin salissa, oli rouva jo poissa näkyvistä.

Hirmuinen epäluulo vaivasi vierasta lääkäriä; hän kuunteli hajamielisesti toisten puhetta ja läksi vihdoin takaisin ruokahuoneesen etsimään muka pikku Rutgeria.

Mutta todella hän tahtoi tavata rouvan ja se onnistuikin.

Vielä ei ollut ruvettu siistimään pöytää. Talrikit semmoisinaan, puolilleen juodut lasit, tyhjät pullot ja ryvettynyt pöytäliina eivät juuri olleet mikään viehättävä näky. Pöydän alimmassa päässä seisoi rouva hehkuvin kasvoin ja juuri tyhjensi äkisti suuhunsa lasillisen väkevää viiniä, karahvi toisessa kädessä, kuin olisi hänellä ollut aikomus heti täyttää lasinsa uudestaan.

Nähtyään vieraan kiljahti hän ja pudotti karahvin maahan, niin että tummanpunainen viini juoksi hänen vaaleansiniselle villaleningilleen.

Selmer seisattui pöydän yläpäähän, tuntien katkeraa tuskaa havainnostaan, josta hän luuli saavansa selityksen rouvan äskeiseen käytökseen.

Rouva sai vaivoin mielensä asettumaan. "Te peljästytitte minua niin", sanoi hän teeskennellysti. "Minua niin rupesi vilustamaan päivällisen jälkeen … varmaankin join liiaksi vettä … ja sentähden arvelin olevan parasta … mutta kas, vahinko kaunista leninkiäni!"

Hän kokosi hameensa poimuja, estääkseen viiniä ihan ympäri levenemästä, ja aikoi mennä pois.

Selmer pysäytti hänet. Hän oli hetkisen ollut kahden vaiheella ja muuttanut levottomasti milloin toista, milloin toista jalkaa eteenpäin; nyt hän nopeasti astui rouvan luo ja pani ystävällisesti kätensä hänen kouristetulle kädelleen, joka piti koossa leninkiä.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "mutta … tiedättehän, että on ainoastaan yksi keino sille, ken … ken kerran … ken sairastaa semmoista tautia kuin te. Että ehdottomasti jätätte kaiken väkevien juomien nauttimisen."

Hänen katseestaan loisti niin paljo hyvyyttä, että rouva oli vähällä menettää koko mielenmalttinsa ja purskahtaa itkuun. Mutta oman ylläpidon aisti häntä vielä vahvisti ja hän vastasi tyytymättömän tavalla:

"Siinä en luule teidän olevan oikeassa. Minua on päinvastoin käsketty elämään hyvästi juuri tautini tähden."

Selmer ei heti löytänyt sopivaa vastausta, vaikka rouva näytti sitä odottavan. Rouva vähän kumarsi päätään ja läksi.

Kun Selmer palasi herrojen seuraan, oli siellä jo tuotuna esille konjakkia ja liköörejä. Isäntä otti juuri lasinsa ja kilisti toisten kanssa.

"Nyt juodaan pohjaan", sanoi hän, "niin että sitte saan kaataa uutta. Niin, minä sanon kuin ukko Petterson, joka kuoli viinahulluuteen: Mitä olisi elämä ilman konjakkia!"

Ja sille sukkeluudelleen nauroi lääkäri, niin että kohona hyppi, ja muut yhtyivät iloon.

Selmer otti hattunsa ja aikoi sanoa jäähyväiset; sikarin ja väkeväin höyryt, joita huone oli ihan täynnä, vaikuttivat hänessä nyt todellista pahoinvointia. Isäntä ei häntä kuitenkaan laskenut muulla ehdolla kuin että hänen piti vain vähän aikaa kävelemän ja palaamaan sitte illalliselle. Se Selmerin täytyi luvata.

Hän astui hautausmaalle ja viipyi siellä kauan kävellen ja lueskellen kirjoituksia kaikista patsaista. Varsinkin viivähti hän vähän aikaa jokaisen pienen lapsen haudalla, joita olikin paljo äsken luotuja, selvinä todistuksina kulkutaudin tuhotöistä.

Se, mitä hän äsken oli nähnyt, oli kovin liikuttanut häntä. Nyt hän kiitti Jumalaa, että hänen oma poikansa makasi maan rauhallisessa povessa eikä ollut joutumassa elämän rajattomiin vaaroihin.

Hän palasi Nordenbergin taloon vasta sitte, kun siellä jo oli illallinen syöty. Isäntä näytti olevan hiukan ärtynyt ja pyyteli anteeksi, ett'ei hänen vaimonsa enää voinut tulla näkyviin. Hän ei voinut oikein hyvin.

Mutta tuskin ehtivät herrat siirtyä saliin, kun makuuhuoneen ovi aukesi ja nuori rouva seisoi kynnyksellä. Heti ensi katsauksella huomasi Selmer, mitä rouva oli toiminut päivällisen jälkeen eli siitä asti, kun Selmer hänet viimeksi näki. Vehreään vivahtavat silmät, joiden hempeä loisto hänestä ennen oli näyttänyt niin viehättävältä, olivat nyt vaalakat ja himmeät, kasvot hyvin kalpeat, ja hienot, säännölliset kauneuden piirteet niin veltot, että Selmeriä oikein kauhistutti.

Nordenberg meni nopeasti hänelle vastaan, otti häntä kovasti kiinni kädestä ja sanoi terävästi ja käheästi kuiskaten: "Mene pois heti!" Muihin päin kääntyen lisäsi hän kovaan: "Toivoakseni annatte anteeksi, hyvät herrat, mutta vaimoni on todellakin niin heikko, ett'en minä voi sallia hänen liiaksi ponnistaa voimiansa. Mene nyt jo ja käy paikalla maata, Helena!" Hän yhä vielä piti kiinni rouvan kalvosimesta ja koetti nyt muille näkymättömällä, vaan kuitenkin kovalla sysäyksellä työntää rouvaa pois huoneesta.

Mutta silloin leimahtivat äkisti vehreät silmät ja kalpeat kasvot muuttuivat värikkäiksi.

"Ei!" sanoi hän. "Minä en mene. Sinä et saa uskotella vieraalle lääkärille, että minä juopunut olen. Minä en mene, vaan näytän hänelle, ett'ei ole totta — ei totta se, mitä hän minusta luulee."

Hän oli temmaissut kätensä irti miehensä rautakourasta, hienonen käsi oli kalvosimesta ihan punainen kouristuksesta, rouva näytti sitä Selmerille ja sanoi: "Katsokaahan! Näin minua kohdellaan! Mutta juovuksissa minä en ole!"

Hän astui eteenpäin pari horjuvaa askelta, jotka surkeasti todistivat ihan päinvastaista, vaipui sitte polvilleen, ojensi rukoilevasti kätensä Selmeriä kohti ja vaikeroi: "Oi, pelastakaa minut! pelastakaa minut, te! Olettehan tekin lääkäri! — Lääkärit voivat auttaa toista … vaikk'eivät omia vaimojansa. Minä olen niin hirveän onneton. En minä muun tähden juo … vaan minun täytyy … täytyy! Jokin paha voima minua pakottaa! Minusta tuntuu, kuin voisin ennemmin surmata itseni kuin lakata juomasta. Oi, eikö ole mitään apua ja pelastusta?"

Selmeriin tämä koski kovasti. Hän meni rouvan luo, otti häntä kiinni kädestä, koetti häntä nostaa ylös ja sanoi: "Kyllä, minä uskon varmaan, että teidät saadaan pelastumaan. Siitä puhelemme jonakin muuna päivänä."

Hän talutti rouvan ovelle ja rouva seurasikin häntä mielellään. Ovea avatessaan rouvalle sanoi Selmer: "Minä tulen huomenna. Otatteko minut silloin vastaan?"

Rouva katsahti Selmeriin kiitollisesti, purskahti sitte itkemään, peitti kasvonsa käsillään ja melkein juosten poistui.

"Tämä näyttää olevan täydellisesti kehittynyttä dipsomaniaa", sanoi Selmer kahden kesken Nordenbergille. "Mitä lääkkeitä tai keinoja käytät häntä parantaaksesi?"

Nordenberg loukkaantui Selmerin kysymyksestä, sen muoto kun olikin hiukan mestarimainen. Hän vastasi tylysti: "Siitä asiasta minä mielelläni puhun niin vähän kuin mahdollista suinkin."

Selmer vähän epäili, ennenkuin uudestaan kysyi.

"Sinä et varmaankaan tahtoisi jättää vaimoasi minun hoidettavakseni? Lääkärien ei yleensä pidä hoidella lähimpiä omaisiansa — ei ainakaan tämmöisissä tapauksissa — minulla sitä paitsi oli äskettäin hoidettavana samanlainen sairas."

"Kiitoksia!" vastasi Nordenberg ylpeästi. "Jos minä joskus katson tarvitsevani apuasi, niin kyllä silloin tulen kysymään neuvoa sinulta. Siihen asti on parasta, että me niin vähän kuin mahdollista sekaudumme toistemme toimiin."

III.

Vierasten poistuttua meni Nordenberg makuuhuoneesen. Siellä oli jotenkin hämärä; yksi ainoa kynttilä, sekin melkein loppuun palanut, levitti niukkaa valoa. Vuoteen uutimet olivat syrjälle vedetyt ja Helena heittäytynyt tilalle poikittain ja siihen nukkunut. Hän oli avannut leninkinsä auki vyötäisiltä, tukka hajallansa peitteellä, ja tummanpunaiset viinipilkut: hehkuivat kuin veri leningin vaaleaa väriä vasten.

Todellisen vastenmielisyyden tunne pääsi lääkärissä valtaan. Hän astui kiireesti yöpöydän luo, otti siitä muutamia kirjoja sekä kellonsa alustan, tempasi auki oven ja aikoi ainiaaksi poistua tästä huoneesta eikä koskaan enää sinne astua jalkaansa.

Mutta Helena heräsi hänen kovista liikkeistänsä, ja lääkäri seisattui purkamaan kaikkea suuttumustansa hänelle.

"Minä kävin juuri ottamassa täältä kapineeni", sanoi hän. "Nyt muutan minä alakertaan enkä enää astu jalkaanikaan tänne ylös sinun luoksesi, ja samoin täytyy myöskin pyytää, ett'et sinä täst'edes häpäse minun taloani näyttäytymällä ihmisille alhaalla minun huoneissani."

Rouva oli noussut pitkältänsä, mutta jäänyt istumaan vuoteen laidalle, pää käsiin vaipuneena. Nyt hän katsahti mieheensä, mutta niin väsyneesti ja himmeästi, kuin ei hän lainkaan olisi ymmärtänyt hänen sanojansa. Pää vaipui jälleen, niinkuin omasta painostansa käsien varaan, ja syvä, tuskallinen huokaus kohosi rinnasta.

Se väsynyt välinpitämättömyys lääkäriä vielä enemmin suututti.

"Tästä hetkestä alkaen on meidän ystävyytemme lopussa, ymmärrätkö sen!"' sanoi hän. "Ja mitä lapseesi koskee, en minä enää jätä häntä turmeltumaan sinun esimerkistäsi."

Rouva nosti äkisti päätänsä ja hänen silmänsä välähtivät.

"Minäköhän se olen koettanut totuttaa häntä väkeviin juomiin?" sanoi hän. "Minäkö olen tehnyt paheen nautinnoksi, minäkö juon päihdyksiin asti iloisessa seurassa ja kehoitan kaikkia muita seuraamaan esimerkkiäni? Ei, minä en juo nautinnon tähden, minä päinvastoin inhoan tätä pahetta niin hirveästi — niin kauheasti. Ja vaikka kuitenkin olen sen paheen orjana, niin sinä juuri olet siihen syypää. Etkö sinä juuri määrännyt, että minun aina piti ottaman väkeviä, kunnes päässä tuntui, silloin kuin aloin tulla heikoksi ja kivuloiseksi? Etkö sinä juuri käskenyt minun alinomaa lisäämään annoksiasi, kunnes eräänä päivänä näit menneesi liian pitkälle ja sentähden äkisti kielsit minua maistamasta tippaakaan. Ja minunko vikani se oli, että silloin palaaminen jo oli liian myöhäistä? Ah, miten onnellisesti oletkin lääkärinä toiminut ja miten paljon mainetta hankkinut, se kaikki ei kuitenkaan korvaa ääretöntä kurjuutta, johon oman vaimosi olet saattanut."

Lääkäri ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi; rouvan moitteet tunkeutuivat liian syvälle hänen tuntoonsa.

Ja rouva jatkoi — hän ikäänkuin tunsi nyt olevan viimeisen kerran, niinkuin se ensimäinenkin oli, jolloin hänen oli suotu puhua suunsa puhtaaksi — hän tunsi olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka kyllä tietää rangaistuksesta olevan ihan mahdoton päästä, mutta joka sitä ennen koettaa niin täydellisesti kuin suinkin sysätä niskoiltaan edesvastauksen omista töistänsä — hän jatkoi:

"Ja kun saatoit vaimosi niin hirveään onnettomuuteen, rupesitko edes itse inhoamaan tuon hirveän juoman nauttimista? Ei, et suinkaan; päinvastoin yhä vain jatkoit suurimmalla raakuudella remuisia atrioita. Ja ett'et ole vaipunut yhtä syvälle kuin minä, niin siitä saat kiittää vain vahvempaa ruumistasi ja etuluuloja, jotka sen, mikä naisella on inhottavaa, anteeksi antamatonta, tunnustavat miehellä luvalliseksi huvitukseksi!"

Nyt sai lääkäri kielensä valloilleen. "Sinä seoitat asiat, jotka eivät ollenkaan kuulu yhteen", sanoi hän. "Juoda lasi iloisessa seurassa on luvallista kelle hyvänsä, ja se on tietysti ihan toista kuin —"

"Missä sitte on raja?" keskeytti rouva. "Miten monesti olenkaan nähnyt sinun tulevan juuri tähän huoneesen myöhään yöllä, kun klubissa olit siihen asti istunut! Miten inhottivat minua ne konjakin höyryt, joita sinusta levisi! Niin juuri siinä, jossa nyt seisot, sinä tavallisesti haparoit tulitikkuja, kaadoit vesikarahvin ja heittäydyit sitte vaatteissasi tilalle — aamusilla herättyäsi olit äreä ja voit pahoin — mutta sitte saatoit iloisessa seurassa kertoa kaikki tyyni ja laskea siitä leikkiä. Eikä yksikään niistä herroista, joiden kanssa sinä seurustelet, katsonut tuota vähääkään häpeälliseksi; päinvastoin te huvittelitte toisianne samanlaisilla historioilla."

"Eihän nyt ole puhe minusta", keskeytti lääkäri, alkaen jo vihastua. "Minä voin onneksi itse vastata teoistani. Mutta sen minä nyt sanon sinulle, ett'en enää huoli pitää poikaa kotona. Minusta on suuri, hyvinkin suuri uhraus erota ainoasta lapsestani —"

"Entä minusta sitte!" virkkoi rouva kädet ristissä.

"— mutta sehän on vain ihan kohtuullinen rangaistus minulle siitä kevytmielisyydestä, että otin vaimokseni juomarin tyttären, jolla on tuo myrkky veressänsä ja jolta se nyt ehkä on jäänyt perinnöksi pojallensa."

Helena keskeytti kiljahduksella. "Älä sano niin! Älä sano sitä perinnölliseksi! Herran tähden, älä sano!"

Hänen äänestänsä kaikui niin suuri epätoivo, että lääkäriä alkoi vähän arveluttaa. Hän ei voinut katsoa vaimoansa silmiin eikä äänikään ollut selvä, kun hän vastasi:

"Toivokaamme, että — ett'ei se ole niin vaarallista. Minä olen päättänyt viedä hänet Y:n pappilaan. Siellä hän saa totisen kristillisen kasvatuksen —"

"Totisen kristillisen kasvatuksenko!" keskeytti rouva katkeralla pilkalla. "Mitä sinä tarkoitat kristillisellä kasvatuksella? Semmoistako kuin hänelle tähän asti olet opettanut, koettaessasi häntä totuttaa raakaan leikkiisi ja konjakkiisi? Ah, minua kasvatettiin kristillisesti, kun olin vielä lapsi, mutta sinähän olet kaikin tavoin koettanut riistää minulta lapsen-uskoani ja antaa minulle sen sijaan raainta materialismia. Jos sinä edes olisit antanut minun pitää uskontoni, niin en nyt ehkä olisikaan niin ihan avuton ja toivoton suuressa hädässäni!"

Hänen äänensä painui, kunnes se vihdoin kaikui vain käheältä valitukselta. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen ja itkeä nyyhki niin hillittömästi ja onnettomasti, kuin ainoastaan se voi itkeä, joka hermoston turmelemisella on menettänyt kaiken vallan oman itsensä yli.

Lääkäri oli ollut lauhtumaisillaan vaimonsa syvän surun edessä, mutta hänen tunteidensa ilmi puhkeamisen liiallinen kiivaus vaikutti häneen aina vastenmielisesti. Hän kääntyi pois ja läksi huoneesta.

IV.

Seuraavana aamuna ajoi lääkärin kuomivaunut rappusien eteen. Lapsenpiika toi alas pikku Rutgerin, joka riemuiten hyppeli ilosta, että pääsi lähtemään pois papan kanssa. Heti tuli lääkärikin ulos. Mutta hänellä ei nyt ollut halua yhtyä pojan laverruksiin. Lyhyesti ja äreästi laittoi hän pois erään sairaan luoksi kutsujan, joka tuli vastaan rappusilla, hypähti vaunuihin, vetäsi oven kiinni ja sanoi ajurille:

"Y:n pappilaan! Aja kovasti!"

Yläkerrassa istui ikkunan luona lääkärin nuori vaimo katsellen pois vieriväin vaunujen jälkeen pienestä raosta alas lasketun kartiinin ja ikkunan pielen välistä.

Rakkain, kuin hänelle maailmassa oli, oma lapsensa oli häneltä otettu pois, eikä hänen pitänyt häntä enää näkemän. Ja hän oli antanut sen tapahtua vähääkään vastustamatta, sillä hän tunsi, ett'ei hänellä ollut oikeutta pitää luonaan omaa lastaan.

Tunti kului toisensa perästä, ja rouva yhä istui liikkumatonna paikallaan ikkunan vieressä. Koko hänen olentonsa oli kuin rampautunut, niin että hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan enää voisi nousta tuoliltansa, jolle hän oli vaipunut silloin, kun Rutger vietiin pois hänen luotansa — ei koskaan enää palata liikkuvaan, toimeliaasen elämään — ei koskaan enää päästä päivän valoon. Yksinäisyys ja pimeys täst'edes paraiten soveltuisivat hänelle — tuon äärettömän nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt edellisenä iltana, niin ett'ei hän enää koskaan uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin. Sillä tähän asti ei hän vielä koskaan ollut itseään niin alentanut kuin eilen. Hän oli elänyt kiihtyneessä, luonnottomassa tilassa jo kauan yöt päivät, mutta ei se koskaan vielä ollut niin pitkälle mennyt, että hän niin kokonaan olisi menettänyt kaiken malttinsa. Vasta nyt käsitti hän sen totuuden hirveässä selvyydessään; hän oli joutunut yhden semmoisen paheen orjaksi, jotka enimmin halventavat ihmisen ja koko ihmiskunnan.

Ja mimmoisia kuvia tuo ajatus johdatti hänen mieleensä! Seitsentoista-vuotiaana jo oli hän seisonut hirmuisimman sairasvuoteen vieressä. Hänen isänsä, nuori, rakastettava, hyvälahjainen mies, oli kukistunut tuon hirmuisen paheen voimasta, jonka hän nyt tiesi saaneensa perinnöksi häneltä. Sen sairasvuoteen kauheat muistot muuttuivat hänen mielikuvituksissaan eläviksi. Ja kun miehensä nyt oli hyljännyt hänet, oli hän auttamattomasti niiden pimeyden voimien kahleissa, jotka olivat turmelleet isän elämän. Ja — pahinta kaikesta — hänen lapsensa oli ehkä joutuva samaan onnettomuuteen!

Hän väänteli käsiään kauheassa toivottomuudessaan. Hän rukoili apua Jumalaltakin, johon hän ei enää luottanut; mutta mitään vastausta ei kuulunut hänen rukouksiinsa.

Hämärä oli jo tullut, kun Helena heräsi unelmistaan vaunujen vierimisestä kivitystä myöten. Hänen miehensä se siinä palasi kotiin, kun oli vienyt pois lapsen. Kuinka monesti hän ennen oli valvonutkaan myöhään yöhön ikkunan luona odotellen miehensä tuloa sairasten luota. Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän, kuultuansa vaunujen äänen, aina rientänyt portaita myöten miehellensä vastaan, kiertänyt käsivartensa hänelle kaulaan ja toivottanut hänelle tervetuloa kotiin. Sittemmin, kun hän tuli kivuloiseksi ja lääkäri, hänen miehensä, alkoi kylmetä, oli hän istunut ylhäällä; pelolla ja toivolla odotellen hänen tulevan ylös tervehtimään vaimoansa. Ja peloissaan, ett'ei hän ehkä tulekaan, oli hän itseksensä päättänyt olla vaivaamatta häntä sairautensa kertomisella ja näyttää iloiselta, että hän viihtyisi hänen luonansa.

Vaan kun lääkäri sitte vihdoin tuli ja hän istui miestänsä vasten nojautuneena ja tuntien hänen käsivartensa vyötärönsä ympärillä, silloin heräsi hänessä niin vastustamaton halu ja tarve uskoa hänelle huolensa, kertoa tautinsa tuntomerkit, joita hän, niinkuin kaikki muutkin hermotautiset niin innolla tarkasteli. Vaan siitä tuli hän, oma mies ja lääkäri, kylmäksi ja kärsimättömäksi, läksi pois eikä tullut vaimonsa luo moneen päivään. Ja monina yksinäisinä hetkinä, jotka hän vietti istuen yksiksensä ja haaveksien omaa tilaansa, oli vähitellen alkanut selvitä hänelle, ett'ei hänen miehensä ollutkaan semmoinen, kuin hän oli toivonut. Hän alkoi ymmärtää, että lääkärin rakkaus häneen oli ollut vain itsekäs ja aistillinen; niin kauan kun hän oli ollut kaunis ja iloinen, oli lääkäri kannellut häntä käsissään kuin kukkaa; mutta heti, kun hänen seuransa ei enää tuottanut hänelle huvia, hylkäsi hän arvelematta vaimonsa, vieläpä semmoiseen aikaan, jolloin vaimo olisi enimmin tarvinnut apua.

Ja kun hän kerran alkoi katsella miehensä luonnetta tässä valossa, rupesi hän myöskin harmittavan ja tuskallisen tarkkaan huomaamaan kaikkia hänen vikojansa. Hän havaitsi, mitenkä menestys ja imartelut häntä vähitellen paaduttivat, miten turhamaisuus ja voitonhimo alkoivat soida kovemmin, kuin hyvän sydämmen äänet, niin että hän ennemmin läksi rikkaan, kuin köyhän sairaan luo. Ja hän näki miehensä, joka ennen oli syvästi surrut hoidettavan sairaansa kuolemaa, nyt hyvillä päivällisillä nauravan ja laskevan leikkiä ihan äsken oltuansa kuolinvuoteella, vaikka kuolema oli seurannut leikkauksestakin, johon hänen ehkä ei olisi pitänyt ryhtyä.

Muuten elettiin lääkärin talossa aina hyvin iloisesti. Hän rakasti hyviä atrioita ja voimakkaita viinejä, ja panettelijat — sillä ei hänkään, vaikka olikin niin rakastettu mies, päässyt kaikkien kuolevaisten kohtalosta, että jokaisella on omat vihamiehensä — ne sanoivat hänen tehneen monta sairasta juomariksi siten, että liian kevytmielisesti määräsi heille omia mielijuomiansa, punssia rintatautisille, konjakkia ja voimakkaita viinejä heikoille.

Olkoonpa tuo asia miten tahansa, se vain on totta, että hänen oma vaimonsa joutui kohta onnettomaksi sen parannustavan kautta.

Harmissaan ja suutuksissaan siitä, että huomasi oman vaimonsa niin inhottavan paheen orjana, unhotti lääkäri kokonaan, minkä verran hän itse siihen oli vikapää. Muutamien kiivasten kohtausten jälkeen, joissa lääkäri oli röyhkeästi nuhdellut rouvansa käytöstapaa ja rouva hänelle vastannut kyynelsilmin sekä liiankin kiivailla itsensä soimauksilla, mutta heti kuitenkin jälleen langennut, päätti lääkäri oman rauhansa tähden olla ihan välinpitämätön tuosta hirveästä pahasta, joka kehittyi hänen omassa talossansa, karttoi niin paljon kuin mahdollista rouvaansa ja oli harvoin kotona.

Semmoinen oli ollut väli tähän päivään asti. Ja nyt oli tapahtunut ratkaseva käänne. Nyt oli rouva ihan hyljätty ja yksiksensä jätetty, säälimättä jätetty alttiiksi hirveimmän taudin raatelulle, hän, kuuluisan lääkärin oma vaimo.

V.

Kului muutamia onnettomia viikkoja, jona aikana sairas rouva parka sai kestää tuskallisimpia taisteluja.

Eräänä yönä sitte seisattuivat jotkin vaunut lääkärin talon eteen. Ajuri hypähti maahan ja soitti kovasti yökelloa. Unisena ja tyytymättömänä kysyi lääkäri palvelustytöltä, joka tuli sisään, kuka häntä nyt häiritsi, mutta kun tyttö vastasi, että hakija oli Y:n pappilasta, riensi hän heti vastaanotto-huoneesen.

"Kuka on sairaana?" kysyi hän kiivaasti.

"Pikku Rutger se on; hän sairastui niin äkisti. Provasti luulee hänen kääntyvän liikkeellä olevaan kulkutautiin."

Parissa minutissa pukeutui lääkäri ja vaunut vierivät kiireesti pois peninkulman päässä olevaan pappilaan.

Helenakin oli herätetty ja hän tiedusti, mistä lääkärin noutaja oli. Hän tiesi nyt oman poikasensa olevan sairaana, ehkäpä kuoleman kourissa, vaan ei pääsevänsä näkemään häntä.

Hän astuskeli toivottomuudessaan edestakaisin huoneessa. Jos hän vain olisi uskaltanut, olisi hän lähtenyt miehensä vaunuilla sinne. Mutta häntä pidätti lähtemästä nöyryyttävä ajatus, että hänet ehkä ajettaisiin kuitenkin pois sieltä, ja vielä enemmin ajatus, joka hänessä vähitellen oli muuttunut hullunomaiseksi totuudeksi, että hänen läsnäolonsa olisi lapselle turmiota tartuttavainen.

Hän vietti kamalan yön; kun aamu alkoi hiukan valjeta, loppuivat hänen voimansa. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen, eikö löytäisi mitään keinoa, jolla voisi lievittää sisällistä taisteluansa. Mitään väkeviä ei enää ollut käsillä; palvelijat eivät lääkärin kiellon tähden taipuneet ostamaan hänelle mitään semmoista; ruokakonttorin ja kellarin avaimet hän tiesi olevan miehensä tallessa. Mutta tuskat olivat sietämättömät. Hän otti pöydältään hajuvesipullon ja joi sen pahamakuisen sisällyksen. Tunnin kuluttua makasi hän sikeässä unessa ja heräsi vasta myöhään päivällä.

Hän kuuli tavatonta liikettä talosta; ovia avattiin ja suljettiin, nopeita askelia liikkui rappusilla ylös ja alas. Ulkona oven edessä seisoivat taaskin pappilan vaunut.

Helena riensi ulos käytävään, tapasi erään palvelustytön ja kysyi, oliko lääkäri palannut.

"Jo hän on kotona."

"Ja miten pojan on laita?"

Tyttö näytti neuvottomalta ja vastasi vähän ajan perästä: "Varmaankin hän voi paremmin."

Helena seisoi hetkisen portailla. Miehensä oli kyllä kieltänyt häntä tulemasta koskaan alas hänen luoksensa, mutta pitihän hänen toki saaman jotakin tietoa lapsestansa.

Silloin kuului hänen korviinsa heikko, hyvin heikko ääni: "Mamma! mamma! Minä tahdon luokseni mamman!"

Ääni tuli lapsen-kammarista, tuosta huoneesta, joka nyt oli monta viikkoa ollut tyhjänä ja jossa hän koko aikana ei ollut kertaakaan käynyt. Hän tempasi auki oven ja oli kohta jo polvillaan lapsensa vuoteen vieressä, suuteli hänen käsiään ja itki ääneensä.

Silloin astui lääkäri huoneesen.

"Mitä tämä on?" tiuskasi hän. "Täällä pitää olla hiljaa!"

Helena pysäytti paikalla kyyneleensä, nousi ylös ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Hänen silmänsä syvimmällä tuskalla pyysivät, ett'ei häntä taaskin karkoitettaisi lapsen luota.

Lääkäri käsitti hänen katseensa, lähetti pois hoitajatytön ja sanoi vaimolleen ankaralla ja äreällä äänellä, häneen päin katsomatta: "En minä huoli kieltää sinua hoitamasta poikaa, jos vain voit olla ihan nauttimatta mitään väkeviä. Mutta paikalla, kun huomaan sinun koskevan mihinkään semmoiseen…"

"Herran tähden minä en huoli —!" vakuutti rouva, kädet ristissä ja ylös ojennettuina.

"Hiljaa! Ei mitään vakuutuksia!" keskeytti lääkäri jyrkästi. "Sinä olet kaikin puolin hyvin sopimaton sairaan hoitajaksi. Siihen tarvitaan ennen kaikkea tyyneyttä ja malttia … ja tämä kiihkeä, liioitteleva luonne…! No, sitäpä nyt ei voi korjata … saatammehan koettaa. Kuule nyt tarkkaan ohjeeni ja määräykseni!"

Hän käytti mielellään ankaroita ja voimakkaita parannustapoja. Juuri tuolla rohkeudellaan, joka ei kammonnut lujimpiakaan keinoja, oli hän pelastanut monta ihmishenkeä, ja vaikka hän välistä erehtyikin ja keinoillansa joudutti taudin onnetonta päätöstä, niin se kuitenkin tapahtui verrattain hyvin harvoin. Mutta hänen vaimonsa ihan peljästyi, kun kuuli hänen ohjeensa, miten poikaa tuli hoitaa. Ryhtyäkseen semmoisiin keinoihin olisi hänellä pitänyt olla täydellinen luottamus lääkäriin, mutta rouvallapa tuota luottamusta ei ollut, vaikka sitä lääkärille kaikkien muiden sairasvuoteiden luona osoitettiin. Helena vaati jyrkästi, että oli kysyttävä toisenkin lääkärin neuvoa. "Niin minäkin olen arvellut", vastasi hänen miehensä. "Sentähden lähetinkin sähkösanoman N:lle ja pyysin hänen heti tulemaan tänne."

"Mutta minä en luota häneen", sanoi Helena hyvin hiljaa.

Lääkäri kääntyi äkisti vaimoonsa päin.

"Vai et luota häneen!" sanoi hän. "Ja miksi et, jos saan kysyä?"

"Koska hän on kuuluisa", vastasi rouva hiljaisesti.

Lääkäri katsoi häneen, kuin olisi luullut vaimonsa ei olevan täydessä järjessään. Mutta Helena jatkoi samalla levollisella, hiljaisella äänellä:

"Minä en enää luota kuuluisuuteen. Minä en enää usko, että kuuluisa mies on mikään suuri mies. Olen nähnyt niin paljon huonoutta, niin suuren ulkonaisen maineen rinnalla."

Lääkäri seisoi hetkisen hiljaa ikäänkuin miettien ja mieltänsä tyynnytellen, sillä viha kiehui hänessä. Hänen, jota ei kukaan uskaltanut vastustaa, täytyi kuulla tuommoisia sanoja vaimoltansa, joka oli niin halventanut itseänsä hänen edessään ja jonka hän oli mielessänsä ihan tomuun asti kukistanut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja läksi huoneesta virkkamatta sanaakaan.

Vähän ajan perästä pukeutui Helena ja läksi ulos; hän katseli portista ulos astuessaan levottomasti ympäri toria ja huomattuansa, ett'ei ketään tuttuja näkynyt, kääri hän harson tarkasti ympärillensä ja astui arasti ja nopeasti pitkin erästä katua. Hän ei ollut koskaan ollut liikkeellä muulloin kuin hämärissä tuon suuren kohtauksen jälkeen kotona; sillä hän tiesi olevansa halveksittava kaikkien silmissä ja pelkäsi näkevänsä sen kaikkien vastaantulijain kasvoista.

Helena saapui yksinkertaiseen taloon pienen syrjäkadun varrelle. Siellä hän tiesi uuden lääkärin asuvan ja oli kuullut hänen jo alkaneen saavuttaa suurta luottamusta sekä parantaneen jo monta lasta tuosta tuhoavasta taudista. Olipa hän saanut muutamia Nordenberginkin sairaita hoidettavakseen. Vastoin Nordenbergin tapaa oli hän ystävällinen ja leppyinen sekä varovaisesti ja hellästi hoiteli sairaita. Eikä Helena ollut unhottanut hänen todellista osanottoansa, jota hän oli osoittanut onnettomalle vaimolle hänen nöyryytyksensä katkerimpana hetkenä.

Selmer itse tuli hänelle vastaan ja näytti hyvin iloisella tavalla hämmästyneeltä. Rouva oli lakkaamatta ollut hänen ajatuksissansa ja hän oli usein mietiskellyt, mitenkä saisi tilaisuutta puhutella häntä ja tarjota hänelle apuansa tuossa kärsimisessä, joka kulutti häntä. Hän oli pari kertaa käynyt Nordenbergin talossakin ja kysynyt rouvaa, vaan palvelijat olivat vain vastanneet, ett'ei rouva voinut ottaa ketään vastaan.

Sentähden Selmer nyt erittäin mielellään lupasi täyttää Helenan pyynnön ja tulla katsomaan hänen poikaansa. Hän vain pani ehdoksi, ett'ei hänen käyntiänsä pitänyt salattaman pojan isältä.

Nordenberg oli Selmerin tullessa sairaitansa katsomassa. Sentähden meni Selmer suorastaan ylös lapsenkammariin ja tutki sairasta. Hän ei määrännyt mitään, vaan sanoi ensin tahtovansa neuvotella Nordenbergin kanssa. Kauan hän kuitenkin istui hämärässä huoneessa ja puheli hiljaisella äänellä Helenan kanssa, joka keskustelu näytti hyvin liikuttavan rouvaa.

Kun Nordenbergin vaunut pysähtyivät talon eteen, heitti Selmer rouvalle jäähyväiset, luvaten kohta palata, ja meni alas vastaanotto-huoneesen, jossa molemmat lääkärit kauan neuvottelivat, vaihtaen monta hyvinkin kiivasta sanaa. Myöhemmin päivällä tuli Nordenberg ylös lapsenkammariin synkän näköisenä ja tutki uudestaan poikaa. Tapansa mukaan ei hän salaperäisyydessään ilmoittanut mitään päätöstä, mutta itsekseen hän taisteli kiivaan taistelun; ylpeys ei tahtonut antaa hänen tunnustaa olleensa väärässä, vaan isänrakkaus kuitenkin tahtoi pelastaa lapsen mihin hintaan hyvänsä. Vihdoin nuo molemmat voimat tekivät sovinnon, ja sen johdosta sanoi lääkäri hyvin loukkautuneen äänellä vaimolleen:

"Kun olet kerran osoittanut, ett'et luota minuun, vaan omin päin kutsuit toisen lääkärin, niin saat itse kantaa toimiesi seuraukset. Minä pesen käteni, enkä enää millään lailla sekaudu taudin hoitoon."

Monta kertaa päivässä hän kuitenkin tuli ylös lapsenkammariin, istui pitkät hetket vuoteen vieressä poikaansa katsellen ja kyseli aina hyvin tarkkaan, mitä ohjeita ja lääkkeitä toinen lääkäri oli määrännyt, mutta ei koskaan muistuttanut mitään. Tutuillensa, jotka kyselivät pojan vointia, vastasi hän vain, ett'ei lääkärin koskaan pidä hoidella omiansa, koska hän silloin ei voi pysyä niin levollisena, kuin tarpeen on.

Mutta kun lääkäri näin tuli viettämään niin monta hetkeä sekä päivin että öin vaimonsa seurassa, alkoi hänen mielensä leppyä häntä kohtaan.

Sillä aina siitä asti, kun rouva ensi kerran keskusteli vieraan lääkärin kanssa, oli ihmeellinen rauha levinnyt koko hänen olemukseensa. Ei enää näkynyt merkkiäkään tuosta liiallisesta kiivaudesta ja tunteellisuudesta, joka tavallisesti oli lääkäristä ollut niin vastenmielinen. Eikä myöskään ilmautunut noita toivottomuuden ja liiallisen itsensä soimaamisen kohtauksia, jotka lääkärissä vaikuttivat halveksimista yhtä suuressa määrässä, kuin sitte sijaan tullut äreä ylpeys häntä oli suututtanut. Nyt osoitti rouva tyyneyttä, tasaisuutta ja tajuttua arvokkaisuutta, niin että lääkäri häntä alussa kummasteli; mutta kun lisäksi vielä oli huomattavana sanomattoman surullisia, kärsiväisiä väreitä kalpeissa, väsyneissä kasvoissa, alkoi lääkäri vähitellen heltyä. Rouva oli niin miellyttävä hiljaa liikkuessaan sairasvuoteen vieressä, ja sairashuoneen puolihämärässä näytti hän välistä vielä yhtä kauniiltakin, kuin ennen muinoin. Hän puhui hyvin vähän, vastasi erittäin harvasanaisesti miehensä kysymyksiin, mutta katse ei enää ollut arka, niinkuin ennen; päinvastoin saattoi hän katsoa miestänsä suorastaan silmiin, ei kuitenkaan ystävällisesti eikä hellästi, niinkuin ennen. Lääkäri ei oikein tajunnut sitä katsetta; siinä oli jotakin tutkivaista ja samalla moittivaista.

Kummallisia tunteita liikkui lääkärissä, hänen siinä istuessaan ja tarkastellessaan vaimoansa; hän tunsi välistä sanomatonta halua syleillä häntä, vielä kerran tuntea hänen pehmeän poskensa, kuin sametin omaa poskeansa vasten, silitellä paksua, pehmeää tukkaa ja suudella kalvenneita huulia, jotka ennen olivat niin rakkaasti tarjoutuneet suudeltaviksi. Mutta rouvan käytöksessä oli jotakin, joka esti kaiken sellaisen koskettamisen. Muistaen kaikki, mitä katkeraa heidän välillään oli tapahtunut, kovat sanat, jotka hän itse oli lausunut vaimollensa, ja syvän halveksimisen, jolla hän oli kohdellut häntä, täytyi hänen tuntea jotakin neuvottomuutta ja hämmennystä Helenan luona ollessaan. Oman viallisuuden tunto alkoi yhä selvemmin herätä lääkärin mielessä.

VI.

Onnellinen käänne oli tapahtunut pojan taudissa; hän alkoi nopeasti parantua.

Lääkäri istui eräänä iltana alhaalla huoneessansa, mieli hyvin liikutettuna. Hänellä oli polvillaan kuvataulu, jonka katsomiseen hän ihan oli vaipunut. Se oli tytön pää, maalattu vesivärillä puolta pienemmäksi, kuin luonnollinen koko. Valkoinen harsopeite oli kuin keveimmät lumihiuteet tummalla tukalla ja hennoilla, melkein liiankin hennoilla olkapäillä. Melkoisen pitkän, sievästi kaartuvan kaulan päässä oli pienoinen pää, joka pystyn ryhtinsä ja syvien, säihkyvien silmäinsä tähden näytti niin lumoavalta; iho oli valkoinen ja tukka tumma, vähän punaiseen vivahtava. Se todellakin oli viehättävän pään kuva, ja lääkäri katsoi sitä niin kauan ja silmiään väräyttämättä, että niihin alkoi herua kyyneliä.

Niin, semmoisen näköinen hän oli ollut, hänen vaimonsa, silloin kun hän talutti hänet alttarin luo. Tämä hoikka tyttönen, nuo hellät, uneksivat silmät, hienot, hyvin kiinni puserretut huulet, pehmeäin tunteiden ja lujan tahdon viehättävä seoitus, miten se kaikki oli vallinnut häntä! Miten hän, imarruksilla turmeltu, mielivaltainen mies, oli nöyrtynyt hänen puhtaan, syvän katseensa edessä, joka näytti tahtovan tunkeutua ihan läpi hänestä ja tutkia kaikki sielun kätköt; miten häntä oli hävettänyt milloinkaan näyttää noille silmille mitään epäjaloa taipumusta, joka oli hänessä väsynyt nukuksiin! Hän oli tuntenut, että vaikka vaimo olikin hellä ja rakastavainen, niin hän samalla kuitenkin oli oleva leppymätön tuomari, jos hän vain osoitti hänelle mitään huonoutta tai halpamaisuutta. Ja kovan sanan sanominen hänelle, sitä ei Nordenberg silloin voinut ajatella edes koskaan mahdolliseksikaan.

Kuva oli lähetetty hänelle juuri tänä päivänä; se oli ollut eräällä
Helenan sukulaisella, joka äskettäin oli kuollut.

Lääkäri oli istunut jo toista tuntia sitä katsellen, kun hänen kammarinsa ovi hiljaa aukesi ja Helena ilmestyi kynnykselle.

Tänä silmänräpäyksenä unhotti lääkäri kaiken katkeruuden, mitä oli nykyisen hetken ja sen välillä, jolloin kuva oli elävä todellisuus; hän ei huomannut, miten kurjan kuihtuneeksi tuo hieno muoto oli tullut. Hän vain tunsi sanomatonta halua sulkea vaimonsa syliinsä, ja hän astui käsivarret auki Helenaa kohti.

Mutta Helena peräytyi melkein peljästyneen näköisenä, ojensi torjuen kätensä vastaan ja sanoi toisaanne päin katsoen:

"Sinä kerran kielsit minua koskaan tulemasta sinun huoneihisi. Enkä minä nytkään olisi muuten tullut, vaan minulla on puhuttavaa sinulle semmoista, jota ei käynyt sanominen ylhäällä lapsenkammarissa."

Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta seisattui sitte ja nojasi kädellään nojatuolin selkään.

"Nyt on Rutger kohta ihan terve", sanoi hän. "Minun luullakseni saatat jo ensi viikolla viedä hänet takaisin pappilaan."

"Ei minun aikomukseni olekaan lähettää häntä takaisin pappilaan", keskeytti lääkäri. "Rutger jää sinun luoksesi — meidän luoksemme!"

Hän aikoi ottaa vaimoansa kiinni kädestä, mutta Helena ei niitä liikauttanut tuolinseljältä.

"Ei", sanoi Helena, katsoen häntä vakavasti silmiin. "Sanoithan sinä, ett'en minä kelpaa lapseni kasvattajaksi — enkä minä kelpaakaan — en vielä!"

"Mutta näytäthän jo olevan hyvällä alulla voittamassa —" hän etsi lievää sanaa — "taipumustasi. Ethän ole koko tällä viikolla…"

"Ja tiedätkö, miten vaikeaa se minusta on ollut!" huudahti rouva. "Tiedätkö, mitä hirmuisia tuskia olen kärsinyt. Ah, monesti luulin tulevani hulluksi! Mutta niin kauan, kun pelkäsin Rutgerin hengen olevan vaarassa, onnistui minun kestää. Levottomuuteni hänen tähtensä ja uhkauksesi — ajatus, että sinä minut ehkä ajaisit pois hänen luotansa, vaikka hän oli kuolemaisillaan ja vaikeroiden huusi minua — se ajatus minua vahvisti ja antoi minulle yliluonnolliset voimat. Mutta nyt ne jo ovat lopussa — minä en jaksa enää taistella kauemmin! Tänään minä jo taas join."

Hän vaikeni ja tuskallisia väreitä liikkui hänen kasvoillansa.

Lääkäri hypähti vihastuen.

"Mutta mitenkä sinä saitkaan…? Olenhan kieltänyt…!"

"Ah", sanoi Helena äkisti ja katkerasti, "hyvin mukavaa on noin vaan kieltää, kun ei samalla valvo; mutta sillä en minä vielä ole asetettu, minä tarvitsen voimakkaampaa tukea. Ja sentähden — kun sinä tulevalla viikolla menet viemään Rutgeria pappilaan — silloin minäkin lähden pois — sinun ei enää tarvitse hävetä minun tähteni."

"Sinäkö lähdet pois? Minnekä sitte menisit?"

"Ulkomaille semmoisten sairasten parannuslaitokseen, kuin minä olen. Sillä minä tiedän nyt, että semmoisia on. Ja tiedän myöskin, että minä sairastan pahaa tautia enkä vain ole paheen orjana. Ah, miksi et ole ollut niin armelias, että sinäkin olisit minulle sen sanonut? Miksi olet ihan armotta jättänyt minut alttiiksi hirmuisimmalle oman itseni halveksimiselle? Miksi minun piti ensin vieraalta lääkäriltä kuulla pelastavat sanat: ei se ole yksistään pahe, vaan tauti, jota vastaan on apua."

Lääkäri oli hyvin liikutettu.

"Selmerkö sen sanoi sinulle?" kysyi hän. "No niin, mahdollisesti hän onkin oikeassa. Semmoisia taudinkohtauksia tosin on, mutta hyvin harvassa. Ja jos jokin pelastus on mahdollinen — ah, lapsi parka, sinä et aavistakaan, mitkä kärsimykset sinun ensin täytyy kestää. Tiedätköhän, minkälaisia ne parannuslaitokset ovat, joista sinä puhut? Siellä joudut yhteen kaikkein syvimmälle langenneiden ihmisten kanssa — sinua kohdellaan ankarasti ja sinä saat kärsiä hirmuisimpia nöyryytyksiä. Jos jokin pelastus on mahdollinen, niin on se vain siten, että sinulta ehdottomasti poistetaan kaikki väkevät. Sinä itket ja kiusaat vartioitasi ja hoitajiasi rukouksilla, koetat varastaa, mitä haluat. Sinua tulee kohdella taipumattomalla ankaruudella, ja sitä kaikkea saat kestää yksin vieraassa maassa kovasydämmisten, välinpitämättömäin ihmisten luona — tuommoisessa laitoksessa — se on ihan mahdotonta, sulaa hulluutta puhua mitään semmoista! Minä en käsitä, mitenkä Selmer…"

"Sinä puhut nöyryytyksistä", sanoi rouva kylmästi. "Ja luuletko minkään nöyryytyksen voivan tuntua suuremmalta, tuskallisemmalta kuin se, jonka sinulta kärsin. Ne vieraat ihmiset kohtelevat minua aina säälillä, sillä he tietävät minun sairastavan tautia, jolle en itse mitään voi. Mutta sinä! oletko sinä yhtään säälinyt minua, kun annoit minun tuntea halveksimisesi koko raskauden, kun kohtelit minua kuin suurta pahantekijää. Sinä puhut yksinäisyydestä! Voiko mikään yksinäisyys olla hirveämpi kuin se, joka on minua ympäröinyt täällä omassa kodissani, jätettynä kun olen ollut palvelijainikin ylenkatseen alaiseksi."

"Minä olen menetellyt pahasti, hyvin pahasti sinua kohtaan", virkkoi lääkäri, vetäen väkisin Helenan luoksensa ja suudellen hänen käsiänsä. "Enkä puolustuksekseni voi sanoa mitään muuta, kuin että ehkä olisin kohdellut sinua sääliväisemmin, jos olisin niinkuin Selmer ollut vain sinun lääkärisi, jos sinä olisit ollut vain minun hoidettavani sairas etkä oma vaimoni, mutta nähdä oman vaimonsa … no, älkäämme enää siitä puhuko! Anna minun koettaa korjata, mitä olen rikkonut sinua vastaan. Jos on mahdollista parantaa sinut, niin parannan minä yhtä hyvin kuin noissa laitoksissa; luota minuun, minä hoidan sinua ja vartioin…"

"Ei, ei, ei!" esteli Helena entisellä kiivaudella ja tempasi irti kätensä. "Älä estele minua lähtemästä, minä kestän kärsimiseni ja nöyryytykseni helpommin siellä kaukana, kaikista erotettuna. Ja kohta sinä kuitenkin menettäisit kärsimyksesi… Anna minun vain lähteä! Minä tunnen, että se on ainoa, ihan ainoa keino!"

"Ja sitte kun palaat…?" sanoi hän hellästi kysyen ja jälleen ottaen kiinni käsistä.

"Kun tulen takaisin ja jos paranen taudistani ja kyllä minä paranen, sillä minulla on rohkeutta kärsiä mitä hyvänsä, niin sitte vast'edes on ainoana pyrintönäni oleva lapseni pelastaminen."

"Ainoana pyrintönäsi!" huudahti lääkäri, vetäen Helenan syliinsä. "Etkö sitte myöskin ole minun vaimoni?"

"Sinä unhotat", sanoi Helena vakavasti, "että vaikka minun onnistuisikin parata, niin turmio minulla kuitenkin on aina veressä. Etkähän sinä enää toiste ottaisi vaimoksesi naista, joka sinulle ehkä lahjoittaisi juomaripoikia."

Lääkäri antoi vaipua kätensä, jonka oli kiertänyt hänen ympärilleen;
Helenan sanat olivat koskeneet hänen sydämmeensä.

"Ah, minä ymmärrän nyt!" lausui hän kiivastuen, "miksi sinusta on niin helppo noin tyynesti ja jyrkästi lähteä miehesi luota, jota kuitenkin vannoit rakastavasi koko ikäsi. Sinä et minua enää rakasta."

"En". vastasi Helena tyynesti. "Sinä olet oikeassa, minä en sinua enää rakasta. Kun on kokenut niin paljon kuin minä, ei silloin enää voi rakastaa."

Lääkäri ei odottanut semmoista vastausta. Tarkoin punnitsematta oli hän kuitenkin aina pitänyt Helenan rakkautta luotettavana ankkurinpaikkana, jota eivät mitkään myrskyt voisi mylleröittää.

"Kun tulet takaisin, en minä siis ole sinulle mikään", virkkoi hän.

"Minä en koskaan unhota, että sinä olet lapseni isä", vastasi Helena lempeästi. "Ja että sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni!"

Lääkäri veti Helenan luoksensa, ja Helena kallisti hetkiseksi päänsä hänen rintaansa vasten, vaan katsahti sitte ylös häneen kyynelsilmin, irrottautui hiljaa hänen sylistänsä ja läksi pois huoneesta.

Lääkäri vaipui maahan pöydän eteen, jolle hän oli pannut kuvan Helenan tullessa. Hän nojasi päänsä pöydän laitaa vasten ja voimakas nyyhkytys vapisutti koko ruumiista. Hän itki niinkuin ennen nuorena ollessaan, milloin jokin sairas kuoli hänen leikkuupuukkonsa haavoista, hän itki semmoisia kyyneliä, joita ihminen ei koskaan vuodata turhaan.