MOGENS.
I.
Kesä oli ja keskipäivä. Aidan nurkassa seisoi vanha tammi, jonka rungon saattoi sanoa ihan väänteleivän toivottomuudesta, kun ei ollut vähääkään sopusointuisuutta sen äsken juuri puhjenneiden, kellertävien lehtien ja mustain, paksujen, polvikasten oksain välillä. Tammen takana oli hyvin rehevä pähkinäpensasto, niin tuuhea, ett'ei näkynyt runkoja eikä oksia. Pensastoa korkeammalle kohosi kaksi hoikkaa, iloista vaahteraa ja niiden takana metsä, vehreä, tasaisesti kalteva rinne, josta lintuja lenteli ulos ilmaan ja taas siihen takaisin, kuin keijukaiset vehreästä jättiläiskummusta.
Kaiken sen näki, jos astui aidan viertä polkua myöten. Jos sitä vastoin makasi tammen varjossa, seljin puunrunkoon nojaten, ja katseli toisaalle, niinkuin siinä nyt juuri joku katseli, niin näki ensinnäkin omat jalkansa, sitte pienoisen tilkun lyhyttä, voimakasta ruohoa ja taempana suuren kihermän tummia nokkosia, orjantappura-pensaston ynnä joukon valkoisia kierrekellokkeja, porraspuut aidan yli, palasen ruispeltoa, etempänä kukkulalla oikeusneuvoksen tuuliviirin ja taivaan.
Oli rasittavan kuuma. Ilma värisi lämmöstä ja oli ihan tyyni. Lehdet riippuivat kuin nukkuen puissa. Ei mitään muuta liikettä kuulunut kuin leppäkerttujen rapina nokkosissa ja kuivain lehtien edelleen käpertyminen heinikossa, ikäänkuin päivänsäteet olisivat niitä kuluttaneet yhä pienemmiksi.
Ja nuorukainen sitte siinä tammen alla; hän makasi ja avuttomasti katsellen taivasta kohti. Vähän yritti hyräilemään, vaan lakkasi kohta; samoin kävi vihellyksellekin. Hän kääntyi hiukan toiselle kyljelleen ja kiinnitti huomionsa vanhaan myyränpolkuun, joka oli kuivanut ihan vaaleanharmaaksi. Äkisti tipahti pieni, pyöreä, tumma pilkku harmaalle mullalle, sitte toinen ja kolmaskin ja paljo muita, niin että koko multamätäs muuttui tummanharmaaksi. Ilma oli kuin pitkiä tummia viiruja, lehdet kumartelivat ja häilyivät, ja tuolta tulla pauhasi suhinata, joka kulki etelään päin. Satoi oikein rankasti.
Kaikki välkkyi, ripisi ja rapisi. Lehdet, oksat, rungot, kaikesta kiilsi vesi. Jokainen pikku pisara, pudoten maahan, ruoholle, aidanportaalle tai mihin tahansa, särkyi ja roiskui pois tuhansina helminä. Pisaraisia riippui siellä täällä, kasvaen suuriksi pisaroiksi, kunnes tipahtivat alas, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pikku koskiksi, jotka hävisivät pieniin koloihin tai suurempiin aukkoihin ja tulivat jälleen näkyviin monesta pikku aukosta, veivät mukanaan tomua, tikkuja ja lehdenpalasia, saattoivat ne karille, auttoivat jälleen irti, pyörittivät ympäri hyvää vauhtia ja veivät jälleen karille. Lehdet, jotka eivät silmikosta päästyään olleet toisiinsa koskeneet, liittyivät nyt kosteudesta yhteen; sammal, joka kuivuudesta oli huvennut ihan mitättömäksi, paisui ja pehmeni, pörhistyi, tuli vehreäki ja meheväksi, ja jäkälä, joka oli melkein nuuskaksi muuttunut, levitti kauneita poimujansa, kankeita kuin kultakangas ja kiiltäviä kuin silkki. Kierrekellokit antoivat valkeat kellonsa täyttyä reunaa myöten, kilistivät niitä sitte vastakkain ja kaatoivat veden nokkosten korville. Paksut! mustat metsäetanat matoivat tyytyväisinä esiin ja katsahtivat kiitollisesti taivasta kohti.
Ja mies tammen alla. Hän seisoi paljainpäin sateessa, antaen vesipisarain putoella suorastaan tukkaan ja kulmakarvoihin, silmille, nenälle ja huulille, näpsäytteli sormillansa, nosti silloin tällöin vähän jalkaansa, kuin oli aikonut ruveta tanssimaan, pudisti välistä päätänsä, kun liiaksi kokoutui vettä tukkaan, ja lauloi täyttä kurkkua, kuitenkin itse ihan huomaamatta mitä lauloi, niin hän oli vaipunut sateen ihailemiseen.
Siinä hän seisoi ja lauloi, mutta etempää pähkinäpensastosta pilkisti näkyviin pieni tytönpää. Pitkä nurkka punaisesta silkkihuivista oli kääriytynyt oksaan, joka ulottui vähän pitemmälle muuta pensastoa, ja vähäväliä ojentui pienoinen käsi vetämään huivin nurkkaa, saamatta aikaan muuta kuin vahvan sateen varisemaan oksasta ja sen kumppaneista. Muu huivi oli kiinteällä tytön pään ympärillä, peittäen puolen otsaa, varjoten silmät, tehden äkkijyrkän mutkan, kadoten lehtien väliin ja ilmestyen jälleen monina poimuina näkyviin kaulan alla.
Pieni tytönmuoto näytti hyvin kummastuneelta, mutta oli samalla valmis nauramaan; nauru jo pilkisteli silmistä.
Yht'äkkiä hän, joka seisoi ja lauloi sateessa, astui pari askelta syrjään, näki punaisen tytönpään, suuret, tummat silmät, pienen, hämmästyksestä auenneen suun; heti hänen asentonsa tuli neuvottomaksi, hän katsahti pukuansa, ja samassa kuului vähäinen huudahdus, oksa, johon huivi oli kietoutunut, heilahti kovasti, punainen huivi katosi silmänräpäyksessä, tytönpääkin katosi, ja ratinaa kuului yhä etempää pähkinäpensastosta.
Puun alla olija juoksemaan. Sade-ilman iloisuus valtasi, hän ei tiennyt miksi, hänen mielensä, ja hän juoksi sen pienen tytönpään jäljestä. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että hän oli juoksemassa kokonaisen ihmisen, vaan sen pienen pään jäljestä. Hän juoksi, niin että ritisi ja ratisi joka puolella, ja kaikki se rapina ja itse juokseminenkin saattoi hänet leikin intoon, niin että hän ikäänkuin "piilosilla" hoilaeli: "uu, uu!" Mutta kukaan ei vastannut. Omasta huudostansa hän ikäänkuin vähän hämmästyi, mutta juoksi kuitenkin edelleen. Jopa sitte heräsi muuan ajatus, yksi vain, ja hän supisi juostessansa: "mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle?" Hän riensi suurta pensasta kohti; tuohon hän ihan meni piiloon, siinähän hänen huivinsa vilahti. "Mitähän sanon hänelle?" supisi hän yhä juostessaan. Jo oli hän pensaan luona, kiersi nopeasti ympäri, Juoksi edelleen, samaa supisten, pääsi leveälle polulle, Juoksi hetkisen sitä myöten, seisattui äkisti ja purskahti nauramaan, astui hiljaa edelleen vähän matkaa, nauroi koko suun täydeltä ja kulki sillä lailla koko tien pitkin aitausta.
II.
Oli kaunis päivä syyskesällä, lehti karisi puista paraillaan, meren rantaan vievä tie oli täynnä jalavan ja vaahteran lehtiä, keltaisia kuin sitruuna, siellä täällä seassa tummempia. Oli niin suloista, niin puhdasta astua tuolla tiikerintaljalla ja katsella, miten lehti toisensa perästä tipahti alas lisäksi; koivu näytti vieläkin hienommalta ja keveämmältä, kun oli niin vähä painoa oksilla, ja pihlaja oli oikein komea raskaine, punaisine marjaterttuineen, ja taivas oli niin sininen, niin puhdas, ja metsä ikäänkuin oli melkoisesti laajennut, kun voi nähdä syvälle puiden väliin. Ja sekin vielä lisäksi, että tuo kaikki oli kohta loppuva, metsät, kentät, taivaat, raitis ilma, kaikki tyyni kohta väistyvä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä.
Sentähden oikeusneuvos olikin tyttärinensä lähtenyt Kap Trafalgarista, maatalostansa, merelle päin, ensin astuen maantielle ja sitte ajaen pitäjänvoudin pihaan, josta ei pitkältä enää ollut rantaan.
Oikeusneuvos oli luonnon ihailija, luonto oli jotakin erinomaista, olemuksen kaunein koristus. Hän suojeli luontoa ja puolusti sitä kaikkea taiteellisuutta vastaan. Puutarhat eivät hänestä olleet muuta kuin turmeltua luontoa, mutta oikein taiteellisesti järjestetyt puutarhat tyhmyyttä, sillä Luoja oli luonnon tehnyt luonnolliseksi, ihan luonnolliseksi eikä miksikään muuksi. Luonto oli koristelematon, turmeltumaton; mutta syntiinlankeemus oli tuonut ihmiskunnan niskoille sievistelyn; ja nyt oli sievistely tullut elämänehdoksi, mutta parempi olisi, jos ei siksi olisi kaikki muuttunut. Oikeusneuvos olisi hyvin mielellään tyytynyt kävelemään lammasnahkaturkissa ja pyytelemään ruoaksensa jäniksiä ja vikloja, pikkulintuja ja metsäkanoja, peuroja ja metsäsikoja. Luonto ja luonnollisuus nyt kerran hänestä olivat oikea onnellisuus.
Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä astuivat rantaan. Se oli jo kauan välkkynyt oksien väliltä, mutta nyt, kun he kääntyivät nurkan ympäri, jossa suuri saksanhaapa kasvoi, levisi meri äkkiä kokonaan heidän silmäinsä eteen. Siinä se oli levällään, suuret alat peilikirkkaina ja välillä pitkät kaistaleet vähän värehtivinä, kirkkaita vöitä ja tummia vöitä, ja päivänpaiste lepäsi tasaisena kirkkaissa, vaan värisi tummissa vöissä. Meri veti katseen pinnallensa, pitkin reunojansa, hiukan kaarevia piirteitä ja jyrkkäpolvisia viivoja myöten, vei sen ulommaksi vehreän niemen ympäri, päästi sitte katseen ja katosi suureen lahteen, mutta otti ajatuksen pauloihinsa.
Purjehtia! Oliko täällä sitte veneitä vuokrata?
Ei, niitä ei ollut, sanoi pienoinen pojanviileke, kotoisin valkoisesta talosta; hän huviksensa viskeli kivillä voileipiä rannasta. Eikö täällä sitte ollenkaan ollut veneitä? Oli, oli kyllä; tuossahan oli myllärin vene, mutta sitä ei voinut saada, mylläri sitä ei antanut; myllärin Niilo oli vähällä saada selkäänsä kun sen viimeksi lainasi, niin ett'ei sitä maksanut ajatellakaan. Mutta herralla, joka asui ylhäällä Nikolai Metsänvahdin luona, oli erinomainen vene, musta ylt'ympäri ja punainen pohjasta, ja sitä hän kyllä lainasi kelle hyvänsä.
Oikeusneuvos läksi tyttärinensä Nikolai Metsänvahdin talolle päin. Vähän matkan päässä oli Nikolain pieni tyttö, ja hänen he pyysivät juoksemaan ylös ja kysymään, saisivatko he tavata herraa. Ja tyttö juoksikin, juoksi käsin ja jaloin, kunnes pääsi ovelle; siinä nosti hän jalkansa korkealle kynnykselle, sitoi kiinni sukkanauhansa ja hypähti sisään. Heti hän palasikin, jättäen kaksi ovea auki jälkeensä, ja huusi jo, ennenkuin kynnyksellekään ehti, että herra kohta tulee; istuutui sitte oven viereen seinää vasten ja kurkisteli toisen kätensä alitse vieraita.
Herra tuli näkyviin, ja oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen mies, näköjänsä vähän kolmannellakymmenellä.
Oikeusneuvoksen tytär peljästyi, kun tunsi hänet siksi, joka oli laulanut sateessa. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja hajamieliseltä; selvästi huomasi hänen tulleen juuri kirjain äärestä, sen näki hänen silmistään, tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet, missä olivat.
Oikeusneuvoksen tytär niiasi vallattomasti hänelle, huudahti "säi säi" ja nauroi.
"Säi säi?" kysyi oikeusneuvos.
Mutta siinähän nyt oli se pieni tytönpää. Nuorukainen punastui ihan tukanrajaan asti ja koetti sanoa jotakin; mutta oikeusneuvos silloin juuri kysyi venettä. Sen kyllä voi saada. Mutta kukahan tulisi soutamaan? Nuorukainen juuri, arveli neiti, huolimatta isän estelyistä, että muka vaivaisivat herraa, sillä, tiesi neitonen, herrakin muka välistä vaivasi muita ihmisiä.
Niin läksivät he rantaan ja selittivät mennessään tuon sateen aikaisen kohtauksen oikeusneuvokselle. Jopa he olivat veneessäkin ja hyvän palan päässä rannasta, ennenkuin neiti oikein pääsi paikoilleen ja ehti ruveta puhelemaan.
"No", sanoi hän, "oliko se hyvinkin syvällinen kirja, jota lukemassa olitte, kun tulin ja houkuttelin teidät purjehtimaan."
"Soutamaan, tarkoitatte kai. Syvällinenkö! Ei, ne olivat pelkkiä satuja."
"Kenen kirjoittamia?"
"Ei kenenkään; semmoisia kirjoja ei kukaan sepitse, kuin Ritari Pietari hopea-avaimineen ja Kaunis Magelone, Vigoleis ja kultapyörä, Metsästäjä Bryde tai muut."
"En minä niitä nimiä ennen ole kuullut."
"Oh — siirtykää vähän enemmin tälle puolelle, muuten ei vene pysy tasallaan. — Ettekö? No, sehän onkin luonnollista, ne eivät ole mitään oikeita kirjoja, vaan semmoisia, joita ostetaan viisuinmyojältä markkinoilla."
"Kummallista; luetteko te aina semmoisia kirjoja?"
"Ainako? Minä en lue monta kirjaa vuodessa, ja enimmin pidän minä niistä, joissa puhutaan indiaaneista."
"Entä runoista? Oelenschlägerin, Schillerin ja muiden?"
"Kyllä, tunnenhan minä niitäkin; olihan niitä meillä ennen kotona koko kaapin täysi ja äitini seuranainen, neiti Holm, luki niistä kovaan aamiaisen jälkeen ja illoin; mutta enpä juuri voi sanoa niistä pitäneeni, minä kun en voi kärsiä runoutta."
"Ettekö kärsiä runoutta! — Te sanoitte: oli; eikö sitte teidän äitinne ole enää elossa?"
"Ei, eikä isänikään."
Tämä sanottiin vähän kiukkuisella, jyrkällä äänellä; Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, niin että selvästi kuuluivat monet äänet, joita veneen liike synnytti.
Neiti keskeytti viimein vaitiolon.
"Pidättekö te tauluista?" kysyi hän.
"Alttaritauluistako? Oh, enpä tiedä."
"Niin tai muista tauluista, esimerkiksi maisemain kuvista?"
"Maalataanko niitäkin? Jahaa, todellakin, tiedänhän minä sen."
"Te varmaankin pilkkaatte minua?"
"Minäkö? Niin, jompikumpihan se meistä lienee, joka pilkkailee."
"Mutta ettekö te sitte ole ylioppilas?"
"Ylioppilasko! Kuinka minä siksi olisin tullut? En, en minä ole mikään."
"Kyllä, jokinhan teidän täytyy olla. Tottahan teillä on jotakin tekemistä"
"Miksikä niin?"
"Niin siksi — että kaikilla ihmisillä on jotakin."
"Onko teillä jotakin tekemistä?"
"Onhan sitä! Mutta ettehän te olekaan nainen."
"En toki, Luojalle kiitos!"
"Kiitoksia kohteliaisuudesta!"
Nuorukainen lakkasi soutamasta, nosti airot ylös, katsoi neitoa silmiin ja sanoi:
"Mitä sillä tarkoitatte? Ei, ei teidän pidä pahastuman minuun. Minä sanon teille jotakin, minä olen hyvin omituinen. Te ette voi sitä käsittääkään. Te nyt luulette minun sentähden olevan hienon miehen, että minulla on hienot vaatteet. Isäni oli hieno mies ja minulle on kerrottu hänen osanneen äärettömän paljon, ja tottapa hän osasikin, koska oli maaherra. Minä en osaa mitään, sillä äitini ja minä teimme aina toisillemme mieliksi, enkä minä huolinut oppia, mitä kouluissa opitaan, enkä huoli nytkään. Ah, teidän olisi pitänyt nähdä äitini; hän oli niin pienen pieni rouva, että minä jo kolmentoista vanhana jaksoin kantaa hänet alas puutarhaan. Hän oli niin keveä; viime vuosina istui hän usein minun käsivarrellani, kun kävelin ympäri koko puiston ja puutarhan. Ihan olen näkevinäni hänet tuossa mustissa vaatteissaan ja paljoissa keveissä pitseissään…"
Hän tarttui jälleen airoihin ja alkoi soutaa kovasti. Kun oikeusneuvos näki veden kuohuvan niin korkealle veneen perässä, tuli hän vähän levottomaksi ja arveli, että oli ehkä parasta soutaa maalle päin; ja vene kääntyi.
"Sanokaas", kysyi neiti, kun soutu jälleen vähän hiljeni, "käyttekö usein kaupungissa?"
"En siellä ole koskaan käynyt."
"Ettekö koskaan! Ja täältä ei ole sinne kuin kolme peninkulmaa."
"En minä aina täällä oleskele. Äitini kuoleman jälkeen olen minä asunut milloin missäkin; mutta ensi talvena menen kaupunkiin luvunlaskun oppiin."
"Matematiikinko?"
"En, vaan oppiakseni lukemaan laivan lasteja", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä te ette ymmärrä; niin, mutta minä sanon teille, että kun vain tulen täysikäiseksi, niin ostan veneen ja purjehtelen Norjan puolella, ja silloin täytyy minun osata laskea lukua tullin ja muiden selkkausten tähden."
"Miellyttääkö se teitä todellakin?"
"Ah, merellä on hauskaa, purjehtiminen on niin raitista elämää, että — tässä on laituri."
Hän laski laiturin viereen. Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat maalle, pyydettyänsä häntä käymään heitä tervehtimässä Kap Trafalgarissa. Sitte astuivat he pitäjänvoudin taloon, vaan hän sousi ulos järvelle. Ylhäällä saksanhaavankin luona he vielä kuulivat airojen loisketta.
III.
"Kuulepas, Kamilla!" sanoi oikeusneuvos, palattuaan sulkemasta ulko-ovea, "sanopas", sanoi hän sammuttaessaan avaimen lehdellä käsilamppunsa, "oliko sen Karlsenin salissa kukkivan ruusun nimi Pompadour vai Maintenon?
"Ei, Cendrillon se oli", vastasi tytär.
"Niin oikein, sehän se oli nimi. No, nytpä saamme jo laittautua levolle. Hyvää yötä, tyttöseni, nuku hyvin!"
Kamilla meni huoneesensa ja veti ylös kartiinin, nojasi otsansa kylmää ruutua vasten ja hyräili erästä laulua. Auringon laskiessa oli alkanut vähän tuulla ja yksinäisiä, valkoisia pilvenhattaroita purjehteli kuun valossa Kamillaa kohti. Hän seisoi kauan niitä katsellen, seurasi niitä silmillään kaukaa asti ja hyräili sitä kovemmin, mitä lähemmäksi ne ehtivät, vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, kun ne peittyivät katon päälle, etsi sitte uusia ja seurasi taas niiden kulkua. Hiljaa huoahtaen laski hän vihdoin kartiinin alas, astui peilipöydän luo, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä ristiin kiertyneitä käsiä vasten ja katseli peilistä kuvaansa, kumminkaan sitä oikein huomaamatta.
Hän ajatteli pitkää nuorta miestä, joka käveli, pieni, kivuloinen, mustapukuinen nainen käsivarsillansa, ja ajatteli saman miehen ankarassa myrskyssä ohjaavan pientä alustansa kallioiden ja luotojen välitse. Hän oli kuulevinaan taaskin kokonaisen keskustelun.
Neiti punastui: Eugen Karlsen olisi luullut sinun ihan tahallasi kokevan saada häntä pauloihisi. Ja vähän itserakkaasti jatkoi hän aatettansa: Eipä kukaan olisi sateessa juossut metsän läpi Klaran jäljestä, eikä Klara olisi käskenyt vierasta miestä, niin ihan käskenyt purjehtimaan kanssansa. "Neitonen ja nainen ihan sormenneniin asti", on Eugen Karlsen sanonut Klarasta; se oli pieni pisto sinulle, pikku Kamilla.
Hän riisuutui tahallansa hyvin hitaasti, hiipi sänkyyn, otti pienen komeannäköisen kirjan hyllyltä sängyn vierestä, avasi ensimäisen sivun ja luki väsyneellä ja katkeralla mielellä pienen runoelman, pudotti kirjan lattiaan ja purskahti itkuun. Otti sitte kirjan rohkeasti ylös, asetti sen takaisin hyllylle ja sammutti tulen; makasi niin hetkisen ja katseli toivottoman silmillä kuun valasemaa kartiinia ja vihdoin nukkui.
Muutamien päivien kuluttua läksi "sade-ilman mies" Kap Trafalgariin päin. Tiellä tapasi hän talonpojan, joka ajoi ruiskuormaa, ja pääsi kumppaniksi lyhteiden päälle.
Hän asettui seljällensä oljille ja katseli pilvetöntä taivasta. Ensimäisen puolen peninkulmaa makasi hän, antaen ajatustensa liidellä, miten itse tahtoivat, vaan ne olivatkin hyvin samanlaatuiset. Useimmat liittyivät kysymykseen, kuinka kukaan ihmislapsi saattoi olla niin ihmeen kaunis, ja hän ihmetteli, kuinka niin moneksi päiväksi voi riittää niin mieluista ajattelua tuosta yksien kasvonpiirteiden ja värivivahdusten muistelemisesta, pään ja pienten käsien liikkeistä ja äänen vaihtelevasta soinnusta.
Mutta silloin osoitti talonpoika piiskallansa neljänneksen päässä maantiestä näkyvää liuskakivi-kattoa, sanoen sitä oikeusneuvoksen asunnoksi, ja kunnon Mogens vavahti olkien päälle istualleen, katsoa tuijotti levottomasti kattoa ja alkoi tuntea omituista tuskan ahdistusta. Turhaan koetteli hän kuvitella mielessään, ett'ei siellä ole ketään kotona, mutta vasten tahtoakin kasvoi mielessä ajatus, että siellä olikin suuret pidot, eikä hän päässyt siitä selville, vaikka koetti laskea lukua, kuinka montahan lehmää tuossa kartanossa oli laitumella ja kuinka monta hiekkakasaa hän näki maantien varrella.
Vihdoin pysäytti talonpoika hevosensa eräässä polvekkeessa, josta kapea tie läksi kartanoon, ja Mogens lipui alas kuorman päältä ja alkoi puhdistella vaatteitaan oljista; kuorma läksi hiljaa kahisten edelleen.
Askel askeleelta lähestyi Mogens puutarhanporttia ja näki punaisen huivin katoavan palkongin ikkunan taa; pieni, valkoinen ompelukori jäi palkongin reunalle ja kiikkutuolin selkä heilui ikäänkuin viittoen tulijalle. Mogens astui puutarhaan yhä vain tähystellen palkonkia, kuuli oikeusneuvoksen sanovan "hyvää päivää!" käänsi päänsä ääntä kohti ja huomasi hänen seisovan ja nyykyttävän päätään, syli täynnä tyhjiä kukkaruukkuja.
He puhelivat joitakuita sanoja minkä mistäkin, ja oikeusneuvos johtui selittelemään, kuinka tavallaan saattoi sanoa, että luokkajärjestys on ymppäyksellä poistettu puiden maailmasta, mutta ymppäys muuten hänelle oli hyvin vastenmielinen.
Kamilla, ommeltu sininen huivi olkapäillään, tuli hitaasti astuen heidän luoksensa. Hän oli käärinyt kätensä huiviin, niin että hän tervehti vain vähäisellä päänkumarruksella ja välinpitämättömällä "tervetuloa"-sanalla.
Oikeusneuvos meni pois ruukkuinensa. Kamilla seisoi, katsellen taaksensa palkongille päin; Mogens katsoi häntä.
Seurasi kysymyksiä ja vastauksia. Kuinka oli herra voinut viime näkemästä asti? Hyvin, sillä häneltä ei ollut puuttunut mitään. Oliko hän soudellut paljon? Kyllä, kuten tavallisesti, ehk'ei juuri niin paljoa.
Neiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin, kallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy huulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei tajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.
Niin seisoivat he vähän aikaa, virkkamatta sanaakaan. Kamilla vihdoin astui pari askelta syrjemmäksi, jossa oli penkki ja puutarha-tuoli, istuutui penkille ja pyysi herraakin istuutumaan, osoittaen tuolia, sillä tottahan hän oli väsyksissä pitkästä astunnasta.
Mogens kävi istumaan tuolille.
Neiti alkoi puhella valtioasioista, kysellä hänen mielipiteitänsä, mutta kotvasen puheltuansa yksin vaikeni hän äkisti, kummastuneena, että Mogens, joka alussa oli vähän hämmentynyt tuosta kaikesta, alkoi jo näyttää niin perin tyytyväiseltä. Eiköhän hän vain tuossa istunut ja nauranut hänelle, arveli Kamilla itsekseen ja punastui.
"Huvittavatko teitä hyvin valtiolliset asiat?" kysyi hän levottomasti.
"Ei hiukkaakaan."
"Miksi sitte annatte minun istua tässä ja puhella niistä näin kauan?"
"Ah, te puhutte niin kauniisti kaikesta, että on aivan sama, mistä puhutte."
"Se ei todellakaan ollut hyvin sanottu."
"Oli, kyllä se oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun oli huomaavinaan neiden näyttävän hyvin pahastuneelta.
Kamilla purskahti nauruun, hypähti ylös ja juoksi vastaan isällensä, pisti kätensä hänelle kainaloon ja vei hänet Mogensin luo, joka oli ihan hämmästynyt.
Kun päivällinen oli syöty ja kahvi juotu ylhäällä palkongilla, ehdotti oikeusneuvos, että lähdettäisiin kävelemään. Kaikki kolme astuivat he kapeaa tietä myöten ja maantien yli sekä edelleen polkua myöten, jonka molemmilla puolin oli rukiinsänkeä, sitte porraspuitse aituukseen. Siellä seisoi tammi kaikkine muine kumppaleineen, olipa vielä kierrekellokkejakin orjantappura-pensastossa. Kamilla pyysi Mogensia poimimaan niitä. Hän ne raastoi kaikki tyyni ja toi kohta aivan kourallisen.
"Kiitoksia, en minä niin monta tahdo", sanoi hän, ottaen muutamia ja pudottaen muut maahan.
"Olisipa minun sitte pitänyt jättää ne kasvamaan", sanoi Mogens vakavasti.
Kamilla kumartui niitä poimimaan jälleen. Hän odotteli Mogensin tulevan auttamaan ja katsahti häneen kummastuneena. Mutta Mogens seisoi ihan levollisena katselen Kamillan työtä; kun hän kerran muka oli alkanut poimia, niin sai hän jatkaakin työtään, ja poimituksi ne kaikki tulivat. Vaan Kamilla ei sitte pitkään aikaan virkkanutkaan mitään Mogensille, tuskinpa edes katsoikaan häneen päin.
Mutta arvattavasti he kuitenkin leppyivät, sillä kun paluumatkalla tultiin tammen kohdalle, meni Kamilla sen alle ja katseli ylös puunlatvaan, astuskeli puolelta toiselle, levitteli käsiään ja lauloi; ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensastoon katsomaan, miltä hän oli näyttänyt. Äkisti juoksi Kamilla sitte häneen päin, mutta Mogens ei muistanutkaan tehtäväänsä, ei juosta eikä huutaa. Kamilla selitti nauraen, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä luullut, että hänellä olisi ollut rohkeutta pysyä paikoillaan, jos "näin hirmuinen ihminen — hän osoitti itseään — olisi juossut minua vastaan." Mogens sitä vastoin sanoi olevansa itseensä hyvin tyytyväinen.
Kun Mogens päivän laskun edellä läksi kotiinsa päin, saattoivat oikeusneuvos ja Kamilla hänet tielle. Ja kotiin palatessa sanoi Kamilla isällensä, että heidän pitäisi hyvin usein kutsua tuota erakko raukkaa heille sinä kuukautena, joka vielä saatettiin oleskella maalla, sillä eihän hänellä ollut ketään muita tuttuja. Oikeusneuvos myöntyi: ja hymyili itseksensä, että häntä tyttärensä luuli niin herkkäuskoiseksi; mutta Kamilla astuskeli perin lempeän ja vakavan näköisenä, ett'ei muka ollenkaan epäiltäisi hänen niin sanoneen vain puhtaasta säälistä.
Todellakin tuli niin kaunis syyskesä, että oikeusneuvos vielä voi oleskella kokonaisen kuukauden Kap Trafalgarissa, ja sääli toi Mogensin kahtena ensi viikkona kahdesti ja kolmantena viikkona melkein joka päivä oikeusneuvoksen maakartanoon.
Oli kauniin sään viimeiset päivät. Aikaisin aamusilla oli satanut ja ollut pilvistä kappaleen päivääkin, mutta nyt oli aurinko hajoittanut vesiverhon ja paistoi niin lämpimästi ja suloisesti, että märjät puutarhan käytävät, nurmikot ja puidenoksat oikein höyrysivät. Oikeusneuvos leikkeli astereja. Mogens ja Kamilla poimivat muutamassa tarhan nurkassa myöhäisiä talviomenia.
Mogens seisoi pöydällä, käsivarrellansa suuri kori, ja Kamilla tuolilla, pitäen kiinni suuren, valkoisen esiliinansa nurkista.
"No, mitenkä käy!" sanoi hän maltittomasti Mogensille, joka oli keskeyttänyt ihan keskellä satua kertomuksensa, kurkottaaksensa erästä ylhäällä riippuvaa omenaa.
"Niin," jatkoi hän, "sitte alkoi talonpoika juosta kolme kertaa oman itsensä ympäri ja laulaa: 'Babyloniin, Babyloniin, rautarengas läpi pääni'. Niin lensivät hän ja lehmävasikka, mummonäiti ja musta kukko; he lensivät puutarhain yli, jotka olivat niin suuret kuin meri, ja vuorien yli ihan maan ääriin. Siellä istui velho syömässä, juuri lopettaen atriaansa, kun he tulivat.
"'Sinun pitäisi olla vähän Jumalaa-pelkääväinen, ukko hyvänen;' sanoi talonpoika, 'muuten voisi tapahtua, että menettäisitkin taivaan.'
"Velho tahtoi mielellään olla Jumalaa-pelkääväinen.
"'Sitte pitää sinun kiittää ruokasi edestä,' sanoi talonpoika… Ei, en minä enää huoli kertoa", sanoi Mogens maltittomasti.
"Voittehan sitte olla kertomatta," sanoi Kamilla ja katsahti ylös kummastuneena.
"Minä voin yhtä hyvin heti suoraankin sanoa," virkkoi Mogens. "Minä kysyn teiltä jotakin, mutta te ette saa nauraa minulle."
"Sanokaas! — Ei, minä itse sanon jotakin; tässä on pöytä ja tuossa on aita, jos ette rupea morsiamekseni, niin hyppään minä tieheni korini kanssa enkä palaa enää. Yksi!"
Kamilla kurkisti salaa ylös ja näki hymyn katoavan hänen kasvoiltansa.
"Kaksi!"
Mogens oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
"Sinun!" kuiskasi Kamilla, päästi irti esiliinansa nurkat, niin että omenat pyöriskelivät joka haaralle, ja juoksi pois.
"Kolme!" sanoi hän, kun Mogens sai hänet kiinni, mutta Mogens häntä kuitenkin suuteli.
Oikeusneuvosta häirittiin asterikukkain poiminnassa; mutta maaherran poika oli niin verraton seoitus luontoa ja sivistystä, ett'ei oikeusneuvos ruvennut mitään selkkauksia laittelemaan.