Skandinaviasta: Novelli-kirja

by Various

RAKKAUSJUTTU.

I.

Aivan puolipäivän polttavassa paahteessa, ilman vähintäkään varjoa tai pilvenhattaraa niin pitkälle, kuin silmä kantoi, lensi suurien, tasaisten, valmistuneiden peltojen yli suuri lintu verkkaan liikutellen leveitä siipiään.

Päästyään kylän kohdalle pysähtyi se, lepuutti siipiänsä ja katsoi alas; mutta vain hetkisen. Sitte se jälleen kohosi ylöspäin, omituisesti liikuttaen ruumistaan, ikäänkuin halveksivasti olisi olkapäitä nyäissyt, ja liihoitteli levollisesti edelleen kirkkaan taivaan alla, ruskeiden soiden yli itäänpäin suuria kukkuloita kohti, jotka sinertivät tuolla kaukana.

Kylässä se ei ollut huomannut mitään nähtävää; ei pienintäkään liikettä, jonka tähden olisi ansainnut pysähtyä. Kaikki oli hiljaista, kuin kuollutta; sillä kaikki nukkui.

Aivan aterian jälkeen makasivat taloissa ja pihoissa ja hikoilivat maatessaan miehet, vaimot ja lapset vuoteilla tuvissa tai oljilla ladoissa. Ja pienen, rakennuksilla ihan umpeen ympäröidyn lammikon rannoilta kohosi tasainen, yksitoikkoinen kuorsaus, sekautuen talleissa lepäilevien elukkain ääniin.

Viileissä paikoissa makasi siipikarja, höyheniään pöyristellen; kissa venyi kivipaadella, ja ilmakin makasi raskaana, liikahtamatta kaiken muun päällä.

Yksin metsäkin uinahti, lehteäkään väräyttämättä; ja raikastähkäiset korret valmistuneilla pelloilla olivat väsyneinä kallistuneet toinen toistansa vastaan, ikäänkuin levätäksensä nekin. Ainoastaan aurinko istui korkealla taivaanrannalla kirkassilmäisenä ja nauraen maailmaa, jossa nukutaan ja uneksitaan.

Nukkunut oli myöskin pastori Rude suureen nojatuoliinsa pohjoisen puolella, silmälasit otsalla ja pää vähän sivulle kallistuneena. Lempeä, rauhallinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, suuri sanomalehti oli vaipunut polvelle; avonaisesta ikkunasta lenteli edestakaisin surisevat, iloiset kärpäset, arkailematta istahtaen hänen paljaalle päälaellensa ja kutittaen häntä nenän alta.

Mutta alhaalla suuressa, varjoisessa puutarhassa, kauniin, tuoksuvan lehmukeen alla, istui hänen nuori, kaunis tyttärensä, miettivän näköisesti lukien kirjaa.

Silloin tällöin, kun lehdet vienosti suhahtivat hänen päänsä päällä, katsahti hän ylös ja ajatteli. — Hän oli valkoverinen ja hieno-ihoinen, musta, pehmoinen tikka sidottuna nauhalla kaksinkertaiseen solmeen.

Mutta hänen ajatellessaan kohosi vieno puna hänen poskillensa, silmät kostuivat vähän ja suun seuduilta loisti uneksiva hymy, kehittyen lujaksi uskoksi vähän surumielisissä kasvoissa.

Sitte kumarsi hän jälleen hitaasti päänsä kättä vasten ja luki edelleen — rakkausrunoelmia.

Äkisti aukesi kylässä, hyvin varovasti sisästäpäin avattuna, tallinoven yläpuoli lammikkoa kohti. Kummallisen suuri pää pistäytyi näkyviin, irvistäen valkoisia hampaitaan aurinkoon päin, ja katseli varovasti joka taholle. Liian lyhyt, pyöreä käsi ojentui ulos ja päästi oven alapuoliskon säpistä; ja nyt näkyi pieni, naurettava henkilö, joka, jalassa valkoiset sukat ja puukengät kainalossa, läksi hiipimään pitkin seinää, kunnes pääsi tielle, johon kivitys loppui. Siellä pisti hän varovasti puukengät jalkaansa ja katseli taas ympärilleen.

Ei hän ollut edes kärpäistäkään häirinnyt. Silloin nauroi hän taas, katsoi tyytyväisesti itseensä, näpäytti pois jotakin toiselta nutunliepeeltä ja läksi varovasti astumaan tietä myöten.

Mutta juuri päästyään, mitään pahaa aavistamatta, pappilan portin kohdalle, peljästyi hän äkisti äänekkäästä naisen naurusta, joka kuului kylästä päin.

Pari lintua lähimmissä puissa säpsähti ja lensi hiljaa pois. Mutta aivan kuin semmoiseen tottunut veti pikku mies päänsä olkapäiden väliin ja astui, minkä kerkisi, tietä myöten lyhyillä, väärillä säärillään, takaansa kuunnellen iloisinta naurua ja varisten raakkumista, jotka läksivät puista tienvarrelta lentoon.

Pari palvelustyttöä oli jo noussut, ja he juuri pesivät silmiänsä avonaisen ikkunan takana vähän syrjemmässä muutaman talon pihapuolella. Kolmas, ihan paitasillaan ia tukka puoleksi hajallaan kasvoilla, kurkisti kyökinoven raosta melkein menehtymäisillään naurusta, kunnes pikku mies viimein ehti vallihaudalle, jossa tie teki polvekkeen.

Mutta pappilan puutarhassa oli nuori neiti herännyt unelmistaan, hän kumartui taapäin penkillänsä ja katsoen portin yli näki viimeisen vilahduksen pikku Martti Petterinpojasta, joka astua tallusteli, päässä pyöreä hattu ja yllä pitkä nuttu.

Vaikka tuo olikin vähäinen asia, tuli nuori neiti kuitenkin äkisti levottomaksi. Hymy katosi, hän pani pois kirjan ja veti sinisen saalinsa paremmin ympärilleen, niinkuin olisi pilvi äkisti pimittänyt päivän paistamasta.

Ihan kylän vieressä oli metsä. Se oli suuri ja vanha ja ulottui laajalle yli soiden ja mäkien.

Kylän puolisen portin takana oli aidanpanijan tupa, pieni ja sievä, ympärillä pienissä ru'oissa tuoksuvaa metsäheinää.

Hiljaista oli sielläkin, mutta hämärän hiljaista, verraten kirkkaasen päivään ulkona.

Tuvassa oli viileä ja melkein pimeä, vaikka siinä oli ikkunoita kahdessa seinässä. Mutta ne olivat pienet ja korkealla katon rajassa; ja metsä vielä varjosti niitäkin. Sitä paitsi virtasi raskas, kostea metsän tuoksu tupaan parista veto-ikkunasta, leviten sinertäväksi sumuksi yli kaiken, mitä siellä oli.

Mutta vaikka tupa olikin köyhä, niin oli siinä kuitenkin kaikki puhdasta ja kirkasta, tomutonta ja liatonta, että oikein kiilsi aina pienistä silitetyistä ikkunanverhoista ja vuoteenuutimista keltaisiin seiniin, savilattiaan ja lyhyen-lylleröiseen emäntään asti, joka oli kyyrysillään lieden edessä, pitäen tulta risuissa vesikattilan alla. Hänen harmaa tukkansa oli siloisen kiiltävänä kuin teräs myssyn alla, jonka reunus loisti puoli hämärässä, ja hiljaista jyrkkyyttä näkyi hänen liikkeissään, kun hän katkoi oksia ja pisteli tuleen.

Mies makasi vuoteella, kädet pään alla; hänen tohvelinsa seisoivat sängyn edessä odotellen. Ja erään ikkunan luona istui nuori, keltatukka tyttö, ommellen ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta ei kukaan heistä puhunut.

Silloin tällöin liikahti lehti ulkona; huone tuli vähän valoisemmaksi ja hiljainen, tasainen humina kulki metsän läpi.

Silloin nosti nuori tyttökin suuret, lapselliset silmänsä ja katsoi räpäyttämättä hetkisen ilmaa, kunnes humina katosi kaukaisuuteen. Hän oli valkoverinen, päivettymätön; sileä, vaaleankeltainen tukka nauhalla sidottu, vähän punertava edestäpäin ja korvallisilta paljosta kampaamisesta vedellä.

Hänen olennossansa oli jotakin äitin siloisesta, pehmeästä muodosta. Ja kuitenkin oli hänessä jotakin vähän vierasta hienoutta ja hentoutta, joka ikäänkuin ei kuulunut tähän tupaan.

Mutta se soveltui hyvin siihen syrjäiseen nurkkaan, jossa hän istui ikäänkuin itseksensä; ja se suli arkaan katseesen, kun hän välistä äitin ryäistessä katsahti häneen ja heti jälleen työhönsä.

Olipa koko siinä nurkassakin jotain vieraan maailman omaista, se kun oli täynnä pieniä koristuskapineita ja kukkakehyksiin sovitettuja kuvia, joita oli leikelty mikä mistäkin. Ja seinällä hänen takanaan oli pienellä hyllyllä kauniisti sidottuja kirjoja: Ingemannin sankariromaaneja, raamattu ja monta nidosta rakkausrunoelmia.

Äkisti alkoivat varikset pauhata tiellä, lentää räpyttelivät rähisten tuvan yli ja kulkivat kirkuen metsään päin. Kahlekoira yritti haukkuen lähteä ja vanha, lahonut metsäportti narisi saranoissaan.

Nuori tyttö oli äkisti katsahtanut ylös; ja kun koira heti vaikeni, kohotti mieskin vuoteelta päätänsä ja katsoi kysyväisesti huoneesen, sillä joku tuttuhan sieltä siis oli tulossa,

Mutta tyttären silmät kääntyivät äitiin, joka liikahtamatta pysyi lietensä edessä ja juuri nyt sai niin kummallisen kiireen puhaltaa tulta, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ensin ei tyttö sitä ymmärtänyt, mutta kun askeleet lähestyivät, niin että saattoi kuulla niiden tahdin, välähti äkillinen, arki tuska hänen kasvoissansa, hänen silmänsä pimenivät ja hän kokosi ompelukapineet syliinsä, ikäänkuin paetakseen.

Samassa kuuluivat askeleet jo porstuasta, puukengät asetettiin syrjään, säppi avattiin varovasti ja sisään astui pieni, vääräsääri mies, pyöreä hattu päässä ja yllä pitkä nuttu.

"Hyvää päivää taloon!" sanoi hän, ottaen hatun päästänsä.

Nyt vasta nousi vaimo, astui poikki lattian ja ojensi lyhyen kätensä tulijalle, sanoen voimakkaasti: "Hyvää päivää ja terve tuloa, Martti Petterinpoika!" Hän piti päänsä pystyssä ja puristi melkoisesti tulijan kättä, mutta ei edes katsahtanutkaan toisiin tuvassa olijoihin.

Mies oli jo päässyt sängyn laidalle, jossa hän istui vanhana ja väsyneenä, harmaa, harva tukka hikisenä otsalla ja katsoi tulijaa, ikäänkuin ei uskoen omia silmiään tai ei saaden selville vanhoja ajatuksiansa.

Viimein sai hän tohvelit jalkaansa, pyyhkäsi otsaansa toisella nahkahihallaan, tuli vieraan luo ja antoi kättä. Mutta hän ei jaksanut sitä liikutukselta ojentaa; hänen pienet, värittömät silmänsä katselivat levottomasti milloin vierasta, milloin nurkassa istuvaa tytärtä, joka pysyi liikkumatonna kumarruksissa eteenpäin ja kasvot peitossa.

"Tottahan näet Martin, Reetta!" sanoi äiti lempeästi; ja Reetta nousi ja ojensi kätensä; mutta hän ei katsonut ylös, vaan istuutui jälleen raskaasti, niinkuin olisi häntä pyörryttänyt.

Oli hetkinen raskasta äänettömyyttä. Martti Petterinpoika, ollen semmoiseen tottunut, veti leveän suunsa hymyntapaiseen irvistykseen, mutta ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustansa; ja kun hän samassa katsahti isään, käänsi isä äkisti silmänsä lattiaan.

Mutta äiti ei ollut tietävinään mistään, sitoi esiliinan ryhdikkäästi pyöreän vartalonsa ympäri ja sanoi luonnottoman kovasti, alkaen toimeliaasti kävellä edestakaisin huoneessa:

"Ole hyvä, Martti, ja käy istumaan!" Mutta äänessä oli omituista värinää ja kiiltävä hiki kihosi hänen otsallensa. "Ole hyvä, käy istumaan!" sanoi hän toistamiseen.

Martti oli seisonut keskellä lattiaa ja pyöritellyt hattua kädessään; nyt hän ripusti sen varovasti oven luo naulaan ja istuutui pitkälle penkille toiselle ikkunaseinälle seljin siihen päin, niin että voi nähdä lattian yli Reetan, joka istui tuvan toisella puolella. Isä-vanhus huomasi vaipuneensa ajatuksiin, heräsi, katsahti ylös ja siirtyi pöydän päähän istumaan penkille. Äiti sitä vastoin astuskeli ja puuhaili, pitäen huolta kattilasta, joka oli ruvennut kiehumaan, ja pannen kahvipannun tulelle.

Väkevä, hapahko höyry levisi tupaan. Mutta ei kukaan tahtonut oikein saada auki suutansa, niin että pitkä hetki kului raskaassa äänettömyydessä.

Äiti pyhkäsi kätensä selkämällä otsaansa ja keksi sanoa, että oli lämmin; Martti vastasi, että lämminhän tuo oli, ja isä toisteli samat sanat, mutta hänen silmänsä alinomaa ikäänkuin salaa pyrkivät katsomaan tyttären nurkkaan.

Sitte sanoi äiti, että eihän siellä kylässä liene mitään uutta kuulunut; ja vähän ajan kuluttua sai Martti kiskaistuksi katseensa pois Reetasta ja vastanneeksi, että eihän siellä kuulunut.

Mutta sitte kääntyi äiti äkisti lieden luona, korotti äänensä ja kysyi elonkorjuuta; ja siihen Martti heti arvelematta vastasi, että jos tätä ilmaa kestää neljätoista päivää, niin kyllä saadaan elo korjatuksi ainakin keveämmiltä mailta.

Siihen vastattiin, että jos tuli sadetta, niin voi ehkä käydä pahoin rukiille; tuskinhan se jaksoi pysyä pystyssä, kun oli niin täyteläinen. Mutta nyt kertoi Martti lukeneensa jostakin sanomalehdestä, että tuommoinen pieni sade ennen leikkuuta oli juuri omansa vahvistamaan jyvää, ja siinä oli hänen mielestänsä jotakin ajattelemista.

Puheltiin siitä sitte hetkinen sinne tänne.

Vihdoin sanoi emäntä, että kun Herra oli antanut hyvän sadon, niin kyllä hän myöskin piti huolen, että se saatiin hyvänä korjuusen; ja siitä kehittyi puhelu vähitellen niin vilkkaaksi molemmin puolin, että isä-vanhuskin antoi heikon äänensä kuulla.

Hänelle näet johtui mieleen joku vuosi lapsuutensa ajasta, jolloin ruis ei kasvanut pitemmäksi, kuin että hyvästi täytti puukenkien yli, sanoi hän, ja monilla tarpeettomilla sanoilla kertoi hän äitistään, joka seisoi itkien ovessa nähdessään piikojen haravoivan sitä rehuna kokoon, panematta edes kuhilaillekaan. Martti oli kuullut saman asian ennenkin, ja kun he nyt johtuivat juttelemaan, kuinka paljon maailma kuitenkin oli edistynyt viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena, kääntyi keskustelu lannoitukseen; silloin siirtyi emäntä takaisin lieden luo sevittämään kahvia, vaan miehet siirtyivät likemmäksi toistansa ja tulivat ihan innokkaiksi.

Reetta oli tällä välin toisten huomaamatta hiipinyt kyökkiin; ja kun äiti vähän ajan perästä tuli sinne ottamaan kuppeja, hypähti hän turvelaatikon päälle, jolla oli istunut ja itkenyt.

Mutta sivulle katsomatta kääri äiti levollisesti ahtaat hihansa ylös valkoisille, pyöreille käsivarsilleen, käänsi auki pesupöydän kannen ja kaatoi vettä vatiin, joka siellä oli.

"Äiti!" rukoili taaskin tyttö, "No, äiti! Minä en tahdon, kuuletko, minä en tahdo."

Seinällä oli talrikkeja rivissä. Äiti katsoi sinne, otti neljä, pani vatiin ja tempasi pyyherievun koukusta ikkunan vierestä.

"Hyvä äiti! Et sinä saa tehdä sitä, sillä minä en tahdo, en, vaikka mikä olisi, kuuletko? Äiti, no, äiti! Minä — minä puhun sen papille! Minä — minä hukuttaudun," nyhkytti hän toivottomuudessaan ja peitti käsillään kasvonsa.

Kammarissa olijat kuuluivat nyt puhelevan jo ihan kovasti. Mutta äiti kuivasi kätensä, kävi istumaan kyökkituolille, veti hellästi Reetan luoksensa, sulki hänet pieneen syliinsä ja kumartui hänen ylitsensä.

"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Ihanhan sinä olet mieletön.
Puhuthan sinä aivan kuin hullu, lapsi kulta. Mitä sanotkaan?
Hukkumaanko menet?"

Ja hän otti pois kädet kasvoilta; mutta Reetta piilotti ne äitinsä syliin ja tarttui hädässään lujasti häneen kiinni.

"Sanopas minulle yksi asia, Reetta. Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa, olenko? No hyvä. Luuletko sitte, että minä, äitisi, tekisin sinulle mitään onnettomuutta? Entä Martti sitte? Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Martti on rehellinen, kunnon mies, joka tekee työnsä ja pitää, mitä hänellä on, niin että isäsi ja äitisi saavat olla varmat, ett'ei hän tee sinulle mitään kepposia, niin että viimein joudut sinne, jossa ei naurata…"

"Niin, mutta hyvä äiti," nyyhki Reetta lapsellisesti ja katsoi nyt ylös kauneilla, itkuisilla silmillään. "Minähän en pidä hänestä ollenkaan; minä … minähän en rakasta häntä."

"Loruja, Reetta! Etkö rakasta? Hullutuksia vain, mitä ovat ajaneet päähäsi tuolla pappilassa; ei ne meille sovellu. Martti on mies, joka ei juo eikä pelaa, vaan tulee hyväksi vaimolleen ja lapsilleen, ja siinä on jotakin, johon voi luottaa. Kuivaa nyt silmäsi, Reetta, ja kiitä Herraa. Martti Petterinpoika kyllä voi tehdä semmoisen köyhän tytön kuin sinut onnelliseksi, usko sinä vain äitiäsi!"

Kammarista kuului isän kimakka ääni änkyttävän, niinkuin aina, milloin hän oli hyvin liikutettu, ja samalla löi hän hiljaa rystyillään pöytään.

"Niin, sinä olet oikeassa siinä, mitä sanot, Martti!" sanoi hän: "Tämähän se lannoitus ja tuota — niin ennen maailmassa — niin vain; siihen ne menisi sinulta sekä sillit että leivät — silloin saisivat talonpojat hapuilla äyrejänsä, tokko niitä löytäisivätkään. Niin, niin, totta sen me tietänemme, me vanhat, jotka olemme sen itse kokeneet."

II.

Jo samana iltana tiedettiin yli koko kylän, että Martti Petterinpoika oli kihloissa aidanpanijan Reetaa kanssa.

Olihan ehkä siellä täällä muutamia nuoria poikia, jotka nauraa kuhertelivat salaa; mutta yleensä arveltiin, että he varsin hyvin sopivatkin yhteen. Marttihan oli ostanut räätälin asunnon, niin että vaimo hänen piti saada taloon.

Sitä paitsi tiedettiin Martin pitkänä palvelusaikanaan säästäneen melkoisen verran, niin että hänellä oli sekä liina- että muita vaatteita runsaasti arkussaan, ja olihan siis Reetta, köyhä tyttö, kun kaikki otettiin lukuun, tehnyt ainoastaan, mikä oli hänelle edullisinta.

Pappilaan saapui sanoma, kun iloinen joukko herroja ja naisia oli juuri asettunut juhlallisen teepöydän ympärille, joka oli laitettu puutarhaan kahden suuren kastanjan alle. Mutta siellä se teki heti syvän ja tuskallisen vaikutuksen.

Pastori Rude pani pois veitsen ja kahvelin; hän tunsi silmänräpäyksen ajan oikeaa pahoinvointia; ja ensi katkeruuden houkutuksesta tuli hän lausuneeksi sanoja, joita ei muuten kuulunut hänen suustansa.

Olihan metsän pikku Reetalla ollut kuin toinen koti täällä pappilassa. Ja aina siitä asti, kun hän seitsenvuotiaana tyttösenä juoksenteli sänkipelloilla hanhien kanssa, oli lempeä, ystävällinen pappi ottanut huomioonsa tämän tavattoman kauniin lapsen, hänen terveet uljaat kasvonsa, suuret, siniset silmänsä ja keltaisen tukkansa; ja kun hän noina surun päivinä yksinäisillä kävelyillään peltoja myöten näki hänen seisovan auringon paisteessa paljain jaloin sängikössä, kädet hanhenpiiskoineen seljän takana, täytyi hänen ehdottomasti mennä silittelemään tytön pehmeää leukaa.

Reetta ei silloin vastannut mitään, pyhkäsi vain pienen, paksun, ruskean kätensä selkämällä mustaa pystynenäänsä, käänsi nauraen päänsä toisaalle ja katsoi ilmaan.

Mutta kerran otti Rude häntä kädestä ja vei hänet kotiin oman pienen äitittömän Ellen-Lisbettinsä luo, joka istui nukkiensa keskellä. Ja siitä päivin kasvoivat he molemmat yhdessä, leikeissä ja suruissa yhtä eroamattomina ja yhä sydämmellisemmässä ja rehellisemmässä ystävyydessä, joka ei ollut koskaan rikkautunut.

Ja kun nyt pastori Rude vanhoilla päivillänsä suuresta nojatuolista pohjoisen puolella näki molempain ystävyksien uskollisina, kädet toistensa vyötäisillä, rientävän metsään tai istuvan penkillä puutarhassa samaa kirjaa tutkien, niin nyykäytti hän välistä itsekseen päätänsä, iloiten tästä kauniista lapsesta, joka hänen oli suotu korottaa hengen kuolemasta rikkaasen, jaloon tunne-elämään tajuamaan sekä elämän suuria voimia että hiljaisia viheriöiviä teitä, "joissa palmut itävät".

Ja kaikki ne toiveet ja unelmat olivat nyt niinkuin yhdellä iskulla tylysti hävitetyt, toivottomasti sorretut tuota peruuttamatonta itsepäisyyttä vastaan, jonka hän tunsi sadoista tapauksista jo ennen. Hän tiesi sen: tässä oli kaikki vetoaminen turhaan; muuta ei voinut tehdä kuin rukoilla Jumalaa, että hän kerran sulattaisi nuo kylmät kivisydämmet näkemään rikkaita armolahjoja, jotka ovat meille annetut ihmiselämän jalostuttamiseksi ja kaunistamiseksi.

Kun ensi suuttumus oli ohitse, otti pastori Rude kuitenkin jälleen veitsen ja kahvelin, ja mikäli ateria edistyi, puhui hän tyynemmin.

Mutta muihinkin ennen niin iloisen seuran jäseniin oli katkera surumielisyys levinnyt; sillä kaikkihan tunsivat Reetan ja kaikissa oli kasvanut ystävyyttä häntä kohtaan.

Kaksi vanhanpuolista naista seudun herrastaloista puhui tuosta hirveästä teosta arvokkaalla, pidätetyllä suuttumuksella; ja toinen, jolla oli vähän taipumusta tieteellisyyteen, katsoi tätä ja muita samanlaisia tapauksia viimeisiksi eläimellisiksi jäännöksiksi vanhasta orjuuden hengestä, joka muissa suhteissa onneksi oli jo melkein perin hävitetty.

Yksin vähän vanhettunut meijerinvuokraajakin yhtyi muiden mukaan surumielisesti valittamaan talonpoikain kurjan alhaista kantaa niissä asioissa.

Mutta nuori innokas kansan-ylikoulun opettaja naapuripitäjästä, tukka vaaleanpunaisena kukonhelttuna otsalla ja kaksi pientä untuvatöyhtöä leuan nenässä, tarttui heti tähän korkeamman tunne-elämän asiaan ja selitteli pienessä esitelmässä toivonsa, että kansallinen herätys oli tälläkin alalla jalostuttavasti vaikuttava Tanskan talonpoikaan.

Siitä nyt puhuttiin teetä tarjotessa vähitellen yhä äänekkäämmin; ja kun teekannu oli kiertänyt ympäri, vilkastuivat mielet jotakuinkin entiselleen.

Mutta Ellen-Lisbetin nuorissa, kalpeissa kasvoissa oli todellista, syvää liikutusta, joka yhä enemmin riisti häneltä voimia. Koko hänen ruumiinsa vapisi; kyynel toisensa perästä vierähti alas poskea pitkin, vaikka hän kyllä koetti taistella vastaan.

Viimein hän ei enää jaksanut suruansa kantaa, vaan painui tuolin selkänojaa vastaan ja alkoi nyyhkiä.

Se ei ollut surua. Hän oli liikutettu, loukattu kainoimman sielunsa syvimpään pohjukkaan asti; eikä siitä ollut vähääkään apua, että isä ja molemmat vanhemmat naiset koettivat lohduttaa häntä. Hän itki vain sitä kovemmin, suonenvedon-tapaista, hurjaa itkua, joka ikäänkuin repi hänen ruumistansa ja tuntui kaikista kummalliselta, kamalalta.

Isä nousi ja puhui hänelle ankarasti; mutta ei siitäkään mitään apua ollut; näytti aivan kuin olisi kauan pidätetty kiihko äkisti päässyt purkautumaan.

Silloin alkoi pappi ymmärtää, että siinä täytyi olla jotakin tavatonta; sillä luonnollista se ei ollut. Ja kun hän neuvottomuudessaan kumartui tyttärensä ylitse, johtui hänelle myöskin äkisti mieleen, kuinka kummallisen hajamielinen tytär oli ollut viime aikoina, miten sairaalta ja kärsiväiseltä hän oli näyttänyt, isän voimatta sitä selittää itsellensä.

Mutta pöydän toisella puolella istui äänetön mies, katse lämmin ja leuassa kellertävä, tuuhea kähäräparta. Salaa olivat hänen silmänsä koko ajan katselleet nuorta tyttöä, ja nyt kun hänen voimansa raukenivat, ei hän jaksanut kauemmin salata liikutustansa.

Pappi katsahti häneen pöydän ylitse, ja samassa syntyi kummallinen, juhlallinen hiljaisuus pöydässä. Sitä kesti pitkä hetki, ei kukaan saanut mitään puhutuksi. Mutta ei edes vähän vanhahkon meijerinvuokraajankaan silmä ollut ilman hienoa sumua.

Pappi antoi ääneti pöydästä nousemisen merkin ja vieraat hajosivat nopeasti kaksittain puutarhan eri kulmille. Mutta pastori, tultuaan saliin, avasi sylinsä tyttärelle, joka punastuen heittäytyi hänen rintaansa vastaan, ja samalla ojensi pappi kätensä nuorelle miehelle, joka nopeasti lähestyi.

"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän liikutetulla äänellä ja sulki heidät molemmat syliinsä.

Ainoastaan nuori, naapuripitäjän kansan-ylikoulun opettaja seisoi vielä kuin pilvistä pudonnut atriapaikalla, voimatta käsittää, mitä olikaan tapahtunut.

* * * * *

Mutta aidanpanijan pimeässä tuvassa istui Reetta raukeana ja väsyneenä penkillä, pitäen tyhjää päätä käsissänsä. Hiukkanen punertavaa illan valoa tuli kuin varkain metsän puiden välitse tupaan, ja lehdissä tuvan päällä kuului raitista huminaa.

Ovi aukesi ja isä hiipi sisään. Nähtyään tyttärensä olevan yksin istuutui hän hänen viereensä ikkunan luo ja alkoi ikäänkuin ajatuksissaan silitellä kädellään hänen tukkaansa, katsoen itse ulos ikkunan ruudusta.

Reetta tarttui käteen ja itku kuohui taas, kun hän painoi isänsä kättä poskeansa vasten.

Mutta kuullen äitin tulevan kyökkiin päästi hän; ja isä riensi pois nurkkakaapin luo, jossa hänellä muka oli puuhaamista lankaläjän kanssa.

III.

Martti Petterinpoika oli ostanut räätälin asunnon kylän laidassa.

Se oli pieni, sievä talo, vieressä pieni, aidattu kaalimaa, pumppukaivo ja ankkalammikko. Mutta räätäli oli ollut vanha juoppo ja antanut kaikki rappeutua, niin että tuskin ehti elonaika ohitse, kun Martin jo täytyi tarttua muurarinlusikkaan ja maalarinsutiin.

Paljo siinä oli tekemistä. Ja Martti tahtoi saada kaikki siistiksi ja hyvään kuntoon. Muurit oli kalkittava, ikkunat korjattava ja maalattava siniseksi, hiirensyömä katto pantava ihan uudestaan hyvistä oljista, puhumattakaan uusista harjahirsistä.

Sisällä pienissä, mataloissa huoneissa oli kaikki niin rappeutunutta, että olisi saattanut joutua toivottomaksi. Kaikkea tätä puuhaili Martti uutterasti kuntoon lyhyinä, pimeinä päivinä, niinkuin nyt oli; eikä koskaan oltu nähty hänen hikistä täyskuun-muotoansa niin loistavana ilosta ja tyytyväisyydestä kuin tänä aikana, hän kun aivan tarmon takaa työskenteli.

Tosin ei voi kieltää, että Martti Petterinpoika oli jo käynyt muuallakin kysymässä kuin juuri aidanpanijan tyttöä, vaikka vähemmällä menestyksellä. Mutta nyt hän nauttikin sydämmellistä iloa, tietäessään, että monikin kylän nuori ja kaunis mies salaa kadehti häneltä Reettaa; ja iloissaan ja hyvillään siitä lupasi hän itsekseen olla säästämättä mitään, kun vain kaikki tulisi niin hyväksi, ett'ei Reetan tarvinnut katua vaaliansa.

Ja niin suuri oli hänen ilonsa ja onnensa, sitä myöten kun hänen tupansa valmistui uuteen loistoon, ett'ei hän lainkaan huomannut epäedullista mielialaa, jota siellä täällä kylässä alkoi kasvaa häntä vastaan, eikä sen alkulähde ollut mikään vähempi paikka kuin itse pappila.

Huhuttiin pastori Ruden ottaneen suuttuen vastaan sanoman tästä aiotusta liitosta ja hänen nuoren tyttärensä kiivaimmilla sanoilla moittineen Reetan äitiä, jopa kyynelsilmin pyytäneen isäänsä ryhtymään toimiin niin raakaa väkivaltaa vastaan, kuin oli käytetty hänen ystäväänsä kohtaan.

Mutta siitä ei liene tullut mitään; ainakin ne jutut ihan huomaamatta kulkivat iloisen Martti Petterinpojan ylitse, hänellä kun ei aamusta iltaan ollut aikaa mihinkään muuhun kuin maalailemiseen, siistimiseen ja laittamiseen kaikkea niin sieväksi pikku Reetallensa, että hän olisi hymyilevä sinä juhlallisena hetkenä, kun tuli hänen tupaansa, sieltä ei enää koskaan pois lähteäksensä. Yksin yöllämatkustajatkin olivat ohi kulkiessaan nähneet hänen kynttilän valossa puuhailevan kauan ohi puolen yön.

Mutta pappilan nuorelle tyttärelle oli tapahtunut jotakin, joka varmaankin oli vaikuttanut tuon epäedullisen mielialan leviämiseen ympäri kylää.

Neiti Ellen-Lisbet oli joutunut kihloihin. Ja nyt näkivät häpeästä punastuen monet nuoret tytöt ja vaimot, että totinen, ylentävä rakkaus, josta niin paljo puhuttiin ja laulettiin — että heillä ei sitä ollut koskaan tuntunut sillä tavalla.

Mutta neiti Ellen-Lisbet olikin ihan kuin kokonaan muuttunut. Hän oli saanut terveyden punaa kasvoihin, riemuitsevaa loistoa suuriin, hehkuviin silmiin, jopa ääneenkin hurmaavaa, hyväilevää kaikua, niin että moni sitä kaukaakin kuullen seisattui tarkemmin kuulemaan.

Joka päivä iltapuolella kolmen ja neljän välillä, kauan, kauan ennen kuin postia saattoi odottaakaan, nähtiin hänen kärsimättömästi kävelevän edestakaisin puutarhan portilla, joka hetki tähystellen pitkin tietä levottomana, maltittomana, valmiina juoksemaan heti ensi vilahduksen näkyessä pölyisestä nutusta tien polvekkeessa. Ja yölläkuljeksijat saattoivat pappilan ohi astuessaan nähdä kauan sivu puolenyön tulta jonkun vinnihuoneen kartiinien takaa sekä varjon ihmisestä, joka istui ja kirjoitti.

Mutta lauantaisin, kun isä nukkui päivällisuntansa tai kirjoitti saarnaansa, liihoitteli Ellen-Lisbet ulos puutarhanportista ja hiipi polkua myöten kylän ympäri itään päin suorinta tietä mäkien yli, yhä nopeammin jyrkkiäkin ylämäkiä, katsoa tirkistellen eteenpäin, kunnes hän äkisti erään mäen päällä alkoi huiskuttaa nenäliinaansa ja päivänvarjoansa pientä, harmaata pistettä kohti, joka liikkui suon toisella puolella, ja hän huiskutti, kasvot hehkuvan punaisina ja sydän nähtävästi tykyttävänä.

Mutta se pieni harmaa piste lähestyi nopeasti, kasvaen pitkäksi, harmaaksi mieheksi, joka avoimin sylin kiiruhti häntä kohti. Varjoisen puun alla sulkeutui syli neitisen ympärille; alkoi suutelut, sisällyksettömät sanat, vastauksettomat kysymykset, syleilyt ja punastumiset loppumattomiin.

Nuorukainen otti neitoa kiinni käsistä, silitteli hänen tukkaansa ja katsoi häntä suuriin, hehkuviin silmiin. Neitinen otti hänen hattunsa, pyyhki häneltä hien otsasta ja hiipi lähemmäksi häntä. Sitte nauroivat he taas ja suutelivat, eivätkä tienneet muusta kun onnestansa.

Vihdoin tointuen läksivät he kotiin suuria, viljelemättömiä ketoja myöten, neitinen nuorukaiseen nojautuneena, nuorukainen kumartuneena hänen ylitsensä, käsi kierrettynä ympäri vyötäisistä, lumoavassa yksinäisyydessä, poissa kaikesta maailman pauhusta, täällä, jossa ainoastaan aurinko ja linnut riemuiten julistivat heidän rakkautensa onnea koko maailmalle.

Mutta kun he viimeiseltä mäen rinteeltä näkivät vähän matkan päässä pienen mökin ankkalammikkoineen ja pumppukaivoineen ja pienen ruman miehen, joka siellä hikoili suurella maalarinsudilla sivellessään rumaa, likaisenkeltaista muuria, silloin synkkenivät äkisti Ellen-Lisbetin kauniit kasvot, ja oman suuren onnensa tunnossa nojautui hän nuorukaista vasten ja kätki nyyhkien päänsä kellertävän kähäräparran alle:

"Reetta, Reetta-raukka!"

No niin, totta kyllä; Reetalle oli kyllä kihlaus kääntynyt suruksi.

Välinpitämättömänä ja raskasmielisenä, ilman kipinääkään toivoa istui hän kotona pimeässä tuvassa ja ompeli koneentapaisesti suuria lakana- ja liinavaate-pakkoja ja raskaita pulsterinpäällyksiä, joita äiti toi hänelle käsiin.

Joka ilta tuli Martti ja istuutui hänen viereensä, ääneti ja onnellisena seuraten silmillään jokaista neulanpistosta, ja nauraen hänelle, milloin hän sattui pistämään sormeensa.

Suurista varustuksistaan ja osteluistaan uuteen kotiinsa ei hän koskaan puhunut. Se oli hänen suuri, kallis salaisuutensa, joka oli vasta sitte tuleva ilmi Reetan hämmästykseksi, kun hän kerran muutti uuteen kotiinsa. Sen sijaan kuvaili hän morsiamelleen, miten hauskaksi oli heidän pikku tupansa muuttuva — olkoonpa sitte kuinka kurja ja huono tahansa, lisäsi hän aina viekkaan näköisesti — sitte kun Reetta oikein tuli hänen omaksensa; miten he pitkinä talvi-iltoina olivat lukevat papin kirjoista, ennenkuin kävivät levolle ja kuinka he kyllä tulivat toimeen säästäväisyydellä ja rehellisellä elämällä.

Aluksi heidän tietysti piti hankkia porsas, se oli selvää. Mutta sitä paitsi oli hän ajatellut hankkia parikymmentä kanaa, sillä nehän olivat edulliset niiden pitää, jotka, niinkuin hän, puhdistivat hyvästi viljansa myötäväksi; ja saattoihan Reetta viedä munat kaupunkiin hänen ollessaan kotona työssä. Mutta varsinkin kuvaili hän hyvin laveasti, mitä voi tehdä kaalimaasta ja siitä peltotilkusta, joka kuului taloon, kun ne oikein muokattiin ja puhdistettiin juolaheinistä, joiden vanha räätäli, se porsas, oli antanut versoa maassa.

Reetta kuuli tuskin sanaakaan kaikesta, mitä hän kertoi. Ja hän oli niin tottunut jo Marttiin, siten kun pääsi helpolla kaikesta, että kun hän viimein eräänä päivänä tuli ja kiersi käsivartensa hänelle kaulaan, kertoakseen, että nyt oli jo puhuttu kuuliaisista ja häistä papille, niin Reetta ainoastaan hitaasti irtautui ja vastasi raukeasti:

"Joko nyt?"

Mutta häät oli asetettu joksikin päiväksi ennen joulua, ja ne oli vietettävä juhlallisesti monien vierasten kanssa.

Vierasten kutsuminen oli äitin tahto. Ja mitä enemmin tyytymättömyys ja lorut levisivät kylässä, sitä suurempia valmistuksia teki hän salaa. Reetta hyväksyi kaikki vastaan sanomatta, ja isä oli viime aikoina niin heikonnut ja tullut niin kummalliseksi, ett'ei häneltä edes mitään kysyttykään.

Kolme päivää ennen joulua kirkkaassa päiväpaisteessa kulki pilvettömän pakkastaivaan alla aidanpanijan juhlallinen hääväki kolmissa kärryissä metsästä aukealle.

Varikset, morsiamen ensimäiset lapsuuden kumppanit, kohosivat puista tienvarrelta lentoon ja tervehtivät heitä kuin ennustuslinnut raakkumisellaan, mikäli he ajoivat tietä myöten.

Ensimäisissä kärryissä istui morsiuspari, Reetta tyynenä ja ihan täydessä tajussansa, mutta sikäli vähän kalpeampana, kuin lähestyttiin kirkkoa.

Päässä oli hänellä valkoinen harso, joka aaltoili takana tuulessa, ja tuore myrttiseppele, jonka Ellen-Lisbet oli vanhan lupauksen mukaan salaa lähettänyt, monta kyyneltä vuodattaen. Kädet olivat hänellä kovasti puristettuna kauniin virsikirjan ympäri, jonka äiti oli antanut aamusilla ynnä suutelon kanssa.

Hänen vieressänsä komeili Martti, päässä suunnattoman korkea silinterihattu. Kärryjen kääntyessä kylään vilahti hänen silmäänsä aukean takaa pumpunvarsi ja keltainen talo; salaperäinen hymyily levisi hänen kasvoilleen, kun hän katsahti sinne päin. Mutta Reetta ei nähnyt häntä; silmiään räpäyttämättä ja luonnottoman virkeästi katsoa tuijotti hän eteenpäin höyryäväin hevosten yli.

Kylässä oli ihmisiä ovissa ja ikkunoissa hääväen ohi ajaessa. Toisissa kärryissä herätti kaikkien huomiota äiti, joka istui yksin taka-istuimella, kankeana ja koruissaan, sivullensa katsomatta ja niin ryhdikkäänä, että kaikki terävät katseet kimmahtivat hänestä takaisin. Myssy kiilsi uhkaavaisesti päivänpaisteessa ja kirjavat niskanauhat häilyivät takana, ikäänkuin pilkallisesti vähän napsahdellen tuulessa.

Kirkkoportin molemmilla puolilla odotteli joukko naisia ja lapsia kauas haudoille asti. Vähän matkan päässä kylään päin seisoivat rengit, pitkät piiput suussa; isännät itse tallin ovissa kyynyspäillään nojaten oven alapuoliskoon.

Kun kärryt pysähtyivät, oli ihmisjoukko vaiti, ja kaikki tunkeutuivat katsomaan. Joku hyväntahtoinen kylän renki laukasi pyssyn vähän ulompana, mutta ylt'ympäri vallitsevassa, raskaassa hiljaisuudessa tuntui se enemmin pilkalta kuin tervehdykseltä. Muutamat rengit alkoivatkin nauraa, ja häävieraat laskeutuivat ääneti alas kärryistä sekä läksivät toimittamaan vaatteitansa, katsahtamatta kehenkään.

Mutta kun he nostivat morsiamen pois ensimäisistä kärryistä, niin että kaikki näkivät hänen kasvonsa, kuului suuttumuksen nurinaa ihmisjoukosta. Nuoret tytöt seisoivat kalpeina, kyynelsilmin mielipahasta, ja joku ruotimummo huusi kiviaidalta muutamia pahoja sanoja "aidanpanijan Elsasta", niin että ihmisten täytyi kääntyä hillitsemään häntä.

Kylän läpi ajaessa oli Reetalla ollut töin tuskin tuntoa huomata, ett'ei yhdessäkään talossa näkynyt häälippuja, ja se oli surettanut häntä. Mutta kun hän nyt kuuli äitinsä nimeä mainittavan tässä ihmisjoukossa, tunsi hän äkisti virsikirjan polttavan kädessänsä, ja hän tarttui Martin käsivarteen ja katsahti nopeasti ylös, kasvot punottavina.

Samassa alkoi kello soida tornissa; hääjoukko järjestyi, ja pieni valkoinen lukkari avasi kirkon oven.

Kirkkoon oli jo sivuovesta kokoutunut suuri joukko sekä miesten että naisten puolelle, ja kaikki nousivat seisomaan hääväen astuessa käytävää pitkin alttarin luo, jossa pastori Rude otti heidät vastaan. Siellä jakautui sekin pikku lukkarin osoituksen mukaan miehiin ja naisiin; mutta Martti, kerran saatuaan kiinni Reetan kädestä, ei tahtonutkaan päästää sitä, vaan kävi istumaan hänen viereensä.

Kirkossa vallitsi nähtävästi suuri mielenjännitys. Huhu näet oli kertonut, että pastori Rude, joka juuri oli valittu toisen pitäjän papiksi ja jonka piti näinä päivinä muuttaman, oli tässä viimeisessä kirkollisessa toimituksessa, kuin hän luultavasti tässä sijassa enää toimitti, puhuva entiselle seurakunnalleen jonkun vakavan sanan, joka hänellä oli kauan ollut mielessä. Ja kun hän nyt virren päätyttyä kääntyi alttarista kirkkoon päin, katsoi hänkin niin ankarasti hääjoukkoa ja niisti nenäänsä niin tavattoman monta kertaa ja niin kovasti, että kaikki alempana kirkossa ehdottomasti katsoivat toinen toistansa silmiin ja ymmärsivät huhun puhuneen totta.

Reetta, tuntien kaikkien silmäin tarkastelevan häntä, antoi kätensä pysyä Martin kädessä, ja istui itse, vaikka sisällisesti taistellen, niin suorana, kuin saattoi. Ja kun sittekin melkein hänen itsensä tietämättä kyynel toisensa perästä vieri alas hänen polvellensa, niin eivät sitä vaikuttaneet papin sanat, jotka jyristen kuin ukkonen sinkoilivat hänen päänsä yli, vaan se, että hän tiesi jossakin syrjäpenkissä Ellen-Lisbetin istuvan ja itkevän hänen kanssansa.

Martti oli ylen onnellinen, hymyili hiljaa ja salaperäisesti itsekseen. Ei hänkään kuullut sanaakaan papin pitkästä puheesta; hän oli kaukana sieltä, kotona pienissä, viehättävissä huoneissa, jossa nyt kaikki oli valmisna ottamaan vastaan nuorta morsianta.

Ajatuksissaan luetteli hän kaikki monet uudet huonekalut, jotka oli niin salaa sinne hankkinut, ja mietiskeli, minkä hämmästyttävän vaikutuksen kukin niistä oli tekevä Reettaan, kun hän tänä iltana viimein sai ne nähdä: vehreä pöytä, vaatekaappi ja varsinkin silmivadin-jalat, joita hän tiesi Reetan aina halunneen.

Hän katseli mielessään tarkasti kaikki paikat, mutta ei voinut huomata sieltä puuttuvan mitään, mitä onnellisessa kodissa pitää olla. Kyökkiin oli hän toimittanut vettäkin korvoon, niin ett'ei Reetan heti tarvinnut nähdä vaivaa pumpussa; ja uunin viereen seinää vasten oli hän latonut sievän pinon kuivia pilkkeitä, niin että Reetalla oli heti niistä tehdä tulta aamusilla.

Mutta paitsi tätä kaikkea oli hän myöskin koristanut kaikki, sekä tuvan että kammarin, hienoksi hakatuilla kuusenhavuilla, jotka oli käynyt metsästä. Koko eilinen ilta oli mennyt siihen koristelemiseen juhlallisimmalla tavalla, ja siihen työhön oli hän niin mieltynyt, ett'ei tahtonut tulla unta silmiin koko yössä; mutta kun hän heräsi aamusilla jo kello kolmen aikaan, kävi hän heti paitasillaan kynttilä kädessä ylt'ympäri katsomassa, oliko kaikki vielä samassa järjestyksessä.

Ja nyt istui hän tässä papin jyrisevän ukkosen alla, nauttien ajatuksissaan, miten Reetta oli ihastuva, kun iltasilla astui kynnyksen yli, ja Martti itse sytytti kynttilän. Pastori Rude puhui rakkaudesta, elämän kauneimmasta kukasta, paraimmasta armolahjasta, kuin meille on annettu, josta kaikki hyvyys ja jalous johtuu ja joka, jos tarkoin katsotaan, on ainoana elämän kannattajana.

Sen johdatuksen jälkeen siirtyi hän luonnollisesti ja levollisesti avioliittoon, jonka perustus rakkaus on.

Mutta kun ajatteli tätä liittoa, ei hän voinut olla vakavasti surkuttelematta kurjaa, melkeinpä voisi sanoa, raakuutta, jota paha kyllä niin usein, eikä suinkaan harvimmin maalla, täytyy nähdä, kun nuoret miehet ja naiset häpeämättä antavat itsensä yhdistää pyhään avioliittoon, edes tietämättäkään, mitä totinen ja syvä rakkaus merkitsee. Hän ei tahtonut salata, että hänen sydämmensä oli pakahtua joka kerta, kun hänen virkansa pakotti hänet tekemään tämän pyhän toimen semmoiselle morsiusparille. Sillä se oli surullisin todistus hengellisestä, melkeinpä voi sanoa, raakuudesta, josta jokaisen tunnokkaan ihmisen täytyy inholla pois kääntyä.

Hän lämpeni yhä enemmin ja lopetti innoissansa puheen.

Se oli hänen mielestänsä sielun kauneimman ja jaloimman tunteen loukkaaminen, rikos hyvettä vastaan ja syvemmälle katsoen siveettömyys, joka on kauhistus Herran ja hänen seurakuntansa edessä. Sentähden tahtoi hän tässä, niinkuin kaikissa muissakin tilaisuuksissa, hartaasti pyytää jokaista erittäin ensin vakavasti tutkimaan sydäntänsä. Ja vielä kolme kertaa niistettyään nenäänsä hyvin kovasti rukoili hän koko sydämmestänsä Herraa varjelemaan seurakuntaa, jonka hän nyt oli jättävä, ja korottamaan heidän sielunsa vanhasta orjuuden ikeestä ylös valoon ja elämään, viheriöiville teille, "jossa palmut itävät."

Lopettaessaan oli hän ihan hiessä ja kalpeana liikutuksesta. Vaan toimituksen jälkeen astui Martti suoravaisesti pastorin luo ja kiitti häntä kauneista sanoista.

Mutta muu kirkkoväki istui ihan hiljaa, mieli ahdistettuna. Ja kun hääväki kulki pois käytävää pitkin, kiintyivät katseet pelottomasti Elsaan. Hän astui kahta vertaa suurempana ja ryhdikkäämpänä tyttärensä jäljessä silmiäänkään räpäyttämättä.

IV.

Iltapäivällä nähtiin monta juhlapukuista vierasta menevän kylästä häätaloon. Ja illempana oli jo melkein täysi aidanpanijan ahdas tupa, josta sänky ja suuri tammikaappi oli pois nostettu tilan tähden; seinät olivat koristetut kuusiköynnöksillä ja pienillä Tanskan lipuilla.

Pitkin toista ikkunaseinää oli katettuna pitkä juhlapöytä, jolla paloi kolme steariini-kynttilää, ja muuten oli siinä runsaasti hyvää rasvaista ruokaa: kinkkua, sylttyä; savustettua lampaanlihaa ja lämmintä, paistettua silliä, joka tuoksullansa täytti koko huoneen. Aidanpanija itse seisoi pöydän toisessa päässä ja kehoitti vieraita istumaan, mutta Elsa puuhaili kyökissä, kannellen sieltä kahvia vieraille, joita lakkaamatta tuli, niin että tuskin enää sopi tuvassa liikkumaan.

Ja kuitenkin oli monta pysynyt kotona kutsutuistakin. Varsinkin olivat talollisten perheet jääneet tulematta, niin että täällä oli enimmäkseen loisia ja mäkitupalaisia vaimoineen ja lapsineen, jotka eivät tahtoneet päästää käsistään hyvän aterian tilaisuutta. Myöhemmin iltasilla tulivat myöskin rengit ja kylän iloisimmat tytöt, joilla oli tanssin halua. Mutta silloin täytyi avata ovet ja ikkunat, saadakseen kylliksi ilmaa.

Ja kun sitte kaikki olivat syöneet, vietiin pöytä, tuolit ja kaikki tarpeettomat huonekalut ulos; kaksi soittajaa asetettiin tynnyrin päälle Reetan nurkkaan; vanhat siirtyivät vinnille lyhdyn valossa pakinoimaan; sillä nyt piti ilon oikein alkaman ja morsian tanssitettaman pois tyttöjen joukosta. Mutta ensin raivasi Elsa tietä joukon läpi, höyryävä punssimalja pään päällä; ja sill'aikaa kun soittajat soinnuttivat viulujansa nurkassa, huusi joku punakka renki kaikuvasti: "Eläköön morsiuspari!" johon vastattiin pauhuisella hurraa-huudolla; se ikäänkuin tunkeutui ulos ahtaista ikkunoista ja kaikui kauas hiljaiseen, tähtikirkkaasen talviyöhön.

Kylässä olivat jo kaikki menneet levolle; tuletkin oli jo sammutettu. Hienoinen kuulakka auer verhosi seutua. Suolta ja härmäiseltä kedolta kajasti vähän valoa. Metsä, joka verkalleen kohosi mäen rinnettä myöten, oli kuin verhottuna hopeaharsolla, joka siellä täällä leveinä vöinä loisti kuutamassa kuin juokseva vesi. Taivas oli pilvetön, mutta tähdet suuret ja raukeat, melkein kun puoli sammuneet kylän kohdalla, jossa usma sakeni valkoisesta höyrystä, jota kylmään yöhön levittivät lautakasat karjottain luona.

Pappilassa istui puoliavoimen ikkunan takana Ellen-Lisbet kääriytyneenä paksuun vaippaan ja kuunnellen kaukaista pauhua metsän kulmalta.

Väsyneenä itkusta ja toivottomuudesta ei hän voinut käsittää, että se todellakin oli tapahtunut. Ja joka kerta, kun näky kirkosta ja Reetan hirmuinen, kuolonkaltainen tyyneys elävästi kuvautui hänen eteensä, täytyi hänen, pää käsiin vaipuneena, tukeuttaa ulos pyrkiviä nyyhkytyksiä, ett'eivät ne herättäisi isää alhaalla.

Myöhempään yöllä paisui ulkona kuuluva hälinä ja ilo, mikäli kuu purjehti edelleen metsän päällitse, jonka peljästyneet eläimet ja linnut peittäytyivät parempiin tiheikköihin.

Ainoastaan vanha, utelias kettu, tuntien paistin hajun, hiiviskeli edestakaisin pitkin kivimuuria ja seisattui välistä katsomaan punaista, pölynsekaista loistoa, joka levisi metsän runkojen väliin, sekä varjoja, jotka lakkaamatta liikkuivat edestakaisin.

Tuvassa oli pölyä ja kuumuutta; hiki oikein valui alas pitkin seiniä. Puoli palaneet kynttilät häilyivät vedossa, niin että välistä oli melkein pimeä. Lakkaamatta tanssittiin, vaikka lattialla tuskin oli tilaa liikahtaakaan. Tytöt nauroivat ja rengit tunkeilivat, päästäksensä esiin, ja ikkunoilla istuivat ukot, tultuaan alas vinniltä, poltellen piippua ja nauraen. Mutta kyökissä istuivat vaimot kahvipannun ympärillä. Reetta kyyristyi tuvan nurkkaan, jossa pysyi kenenkään huomaamatta. Siihen asti oli hän uhoitellen ja kaikki voimansa ponnistaen pysynyt niin suorana, kuin taisi; mutta nyt, kun ilo oli ehtinyt niin pitkälle, ett'ei häntä enää kaivattu, raukesi hän ihan voimattomaksi.

Hän koetteli tointua ja ajatteli Ellen-Lisbetiä, mutta kaikki oli sekaisin hänen ajatuksissaan. Hän tunsi olevansa ihan kuin vieras ja oli niin väsyksissä viimeisistä unettomista öistä, että tuskin jaksoi pitää päätänsä pystyssä.

Martti istuutui hänen luoksensa ja otti häntä ainakin kaksikymmenennen kerran kädestä. Hän oli nyt viimeksi liikkunut hänen lähellänsä niin kummallisen ääneti ja ahdistettuna, ja rupesi nyt niin pehmeästi silittelemään hänen kättänsä.

Reetta ei vetänyt sitä pois; mutta Martti oli huomaavinaan sen vapisevan, ja pitkän ajan istuivat he sillä lailla ääneti melun kasvaessa heidän ympärillänsä.

Vihdoin kumartui Martti hänen ylitsensä ja kysyi hiljaa, eikö jo lähdettäisi kotiin.

Ensin ei Reetta vastannut. Mutta kun Martti toisti kysymyksensä, nousi hän ja läksi mukaan.

Takaovessa heitti hän lyhyet jäähyväiset äitille, joka suuteli häntä otsalle. Mutta kuullessaan isän tulevan kyökkiin riensi hän nopeasti pois ulos metsään ja tietä myöten, niin että Martin oli vaikea pysyä sivulla, Reetan vaatenyytit kainalossa, niinkuin hänellä oli.

Kuu oli juuri laskeutunut metsän taa.

Taivas oli siitä ikäänkuin kohonnut, kirkkaat kultatähdet paistoivat tummansiniseltä pohjalta; oli pureva pakkanen. Mustalta suolta, joka oli maiden varjossa, paistoi jää suoralaitaisista turvehaudoista, kuin hikinen hopea ja suuret kedot säteilivät molemmin puolin tietä, jota he kahden kesken rinnakkain ääneti astuivat.

Martti oli ikäänkuin vähän hämillänsä. Nyt kun toivottu hetki jo oli niin lähellä, tuntui hänestä ihan kummalliselta, että nuori, kaunis tyttö oli seuraava häntä kotiin hänen huoneihinsa, eikä koskaan enää sieltä lähtevä. Hän joutui äkisti aivan neuvottomaksi eikä uskaltanut katsoakaan häneen; ja kun vähän matkan päästä rupesi näkymään keltainen savupiippu ynnä pumpuntanko, alkoi hänen sydämmensä tykkiä kovasti.

Mutta päästyään viimein hänen kanssansa pieneen, pimeään porstuaan ja suljettuaan oven, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja sanoi sydämmensä pohjasta:

"Kiitos nyt ja terve tuloa, Reetta!"

Reetta tunsi melkein päätänsä huumaavan, kun kuuli oven sulkeutuvan, niin että hänen täytyi nojautua seinää vasten. Mutta Martin sanat kaikuivat niin sydämmellisiltä ja rehellisiltä, ja hänen kädenpuserruksensa oli niin suoravainen ja uskollinen, että hänen sydäntänsä vihlasi, eikä hän kuitenkaan voinut vastata. Vasta sitte, kun hän päästi kädet, kuului hiljainen värisevä: "Kiitos!" mutta silloin oli Martti jo huoneessa etsimässä rikkitikkuja.

Sisästä tuli vastaan suloista lämmintä liedessä iloisesti räiskyvästä tulesta, jota naapurin vaimo oli hoidellut Martin käskyn mukaan, että kaikki olisi valmisna. Kartiinit olivat lasketut alas ikkunain eteen; pöydällä oli tuoreita kukkia vesiastiassa. Kaikki oli oikealla paikallaan, kiiltävää ja uutta, ikäänkuin lausuen terve tuloa! Ja siellä tuoksusi niin puhtaalta ja miellyttävältä.

Martti kääntyi ympäri, näyttäen tulta joka taholle, että Reetta olisi saanut oikein katsella. Hän itse oli kokonaan ihastunut vaikutukseen, jonka se teki, ja katseli autuaassa huumauksessa ylt'ympäri, niinkuin olisi ollut mökistänsä erotettuna hyvinkin pitkän ajan. Piironki, tuolit, sinertävä peili penkin päällä, vanha kello nurkassa, — hän juoksi toisen luota toisen luo, näyttäen Reetalle kaikkea.

Reetta pysyi oven luona; hän tunsi kaikki käyvän ympäri silmissään, mutta suuressa ilossaan veti Martti hänet kanssansa makuuhuoneesenkin ja nosti kynttilän ylös ilmaan, katsellen voitollisena ylt'ympäri.

Siellä oli suuri sänky täynnä vaatteita ja tyynyjä lähes kattoon asti. Ihan uusi vaatekaappi ja silmivadin-jalat tinavatinensa, joita Reetta aina oli halunnut. Äsken kalkitussa kyökissä loistivat vaskiastiat kirkkaina seinillä, vesiämpäri pienellä uudella puupallilla ja kauha sen päällä naulassa, luuta, rautahella ja pieni, kaunis pino kuivia pilkkeitä, kaikki oli valmiina odottamassa vain häntä. Suola-astia, pyyhinriepu ja pitkä rivi valkoisia talrikkeja pesupöydän kohdalla kiilsivät hyllyllänsä niin ystävällisesti, kuin olisivat sanoneet: tule, ota minut!

"No?" hymyili Martti ihastuksissaan ja katsoi Reettaan.

Mutta samassa kääntyi Reetta äkisti pois hänestä, kätki kasvonsa, vaipui istumaan tuolille ja alkoi itkeä katkerasti.

Martti katsoi kauan häneen ja laski hitaasti kynttilän pöydälle. Hän sitä ei ollenkaan ymmärtänyt, mutta hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan.

"Etkö, etkö sinä pidä näistä, Reetta?" kysyi hän viimein hitaasti ja epävarmasti.

Reetta ei vastannut, nyykytti vain vielä kovemmin ja kätki kasvonsa. Mutta kun Martti nyt ihan onnettomana kumartui hänen ylitsensä, katsahti hän äkisti kyynelsilmin ylös, kiersi käsivartensa hänelle kaulaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja tuskaisesti, teeskentelemättä:

"Tulethan sinä hyväksi minulle, Martti? Minä kyllä tulen hyväksi sinulle, sen minä lupaan; sillä tahdothan sinäkin olla hyvä minulle, vai miten? Tahdothan?"

"Kyllä, tarvitseeko sitä kysyäkään, Reetta…! Mutta…?"

"Niin, niin, niin, minä kyllä tiedän, ett'en ole semmoinen kuin minun pitäisi olla: mutta kyllähän muutun… Ah, hyvä Jumala! Jospa vain tahtoisit odottaa ja olla hyvä minulle, ja kyllähän sinä tahdot, tahdothan?" toisteli hän tuskaisesti ja hiipi lähemmäksi sulhoaan.

Martti ei vieläkään ymmärtänyt; mutta hänellä oli itselläänkin silmät melkein kyynelissä. Hän oli kiertänyt kätensä kauniin vapisevan Reetan ympäri, joka nojasi häneen, ja tuntenut hänen sydämmensä sykkivän kovasti.

"Mutta Reetta, pikku Reetta!" sanoi hän, saamatta muuta puhutuksi.

Vähän ajan kuluttua näki Ellen-Lisbet ikkunastansa, jossa hän oli istunut katsomassa, tulen sammuvan nuoren pariskunnan kodista. Hän nousi, sulki ikkunan ja astui horjuen vuoteellensa, painoi päänsä tyynyyn ja makasi sillä lailla kauan, kädet puserrettuna kasvoja vasten.

Seuraavana aamuna läksi hän isänsä uuteen pitäjään, josta ei enää koskaan palannut.

V.

Kului viisi vuotta.

Tapahtui sitte eräänä kesäpäivänä, että komeasti puettu nainen kaikkien ihmeeksi käveli kylässä ja katseli niin ihmetyttävän tutusti kaikkea: kirkkoa, pappilaa, puutarhaa ja sen suuria kastanjoita.

Varsinkin viipyi hän kauan ulkona metsän puolella jyrkänlaisella polulla, joka vei mäkien yli suon ympäri; siellä näkyi hän ajatuksissaan kävelevän edestakaisin, kunnes viimein kävi istumaan varjoisen puun alle ja pää käteen nojattuna ikäänkuin kuunteli lintujen laulua, joka riemuisesti soi kaikkialla.

Vihdoin huomattiin, että nainen varmaankin oli entisen pastori Ruden tytär, joka, kuten tiedettiin, oli pari vuotta sitte joutunut naimisiin. Olipa kuulunut huhuja suurista, komeista näistäkin, joista ne molemmat vanhanpuoleiset herrasneidet olivat palanneet aivan innostuneina ja liikutettuina.

Ja niin olikin. Seutua katseleva nainen oli Ellen-Lisbet, nyt rouva
Lunding.

Hän oli muuttunut näinä kahtena vuotena, tullut lihavammaksi, mutta myöskin kalpeammaksi. Hänen astuntansa oli raskas; loistavain silmien hehku oli sammunut ja kirkas hymy, joka ennen loisti kuin vahva usko jo silloinkin vähän aroista kasvoista, sitä ei enää ollut.

Mutta yhtä kaunis hän kuitenkin oli. Leuka oli pyöreämpi ja samalla voimakkaamman näköinen, katse syvempi, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi varjoon hengittämään siimeksessä huumaavaa kesäilmaa, saattoi veri äkisti syöksähtää niin polttavan lämpöisenä kasvoihin ja hänen olentonsa paisua niin täyteläiseksi, kuin olisi se tahtonut reväistä rikki keveän, vaalean kesäpuvun.

Käytyään katsomassa kaikki tutut paikat palasi hän kylään. Sillä hän tahtoi käydä tervehtimässä Reettaakin.

Talon löysi hän helposti; entisellä paikallaan se vielä oli pumppuinensa ja ankkalammikkoineen, ja ihan entisellänsä oli se pysynyt kaikki nämä vuodet, yksin keltainen värikin, joka häikäsi päiväpaisteessa. Aidatussa puutarhassa oli kaalia ja perunoita säännöllisissä riveissä, ja pienessä niityssä lammikon takana kaaleli kirjava lehmä polviaan myöten niin punertavassa ja tuoksuavassa apilasheinikossa, kuin suinkin saattoi toivoa kasvavan kolme kertaa käännetystä maasta.

Kun Ellen-Lisbet vähän matkan päästä näki talon, alkoi hänen sydämmensä sykkiä kovasti, niin että hänen täytyi hetkiseksi seisahtua, käsi otsalla.

Mitenkähän olikaan käynyt hänelle?

Ensi aikoina eron jälkeen olivat Reetta ja Ellen-Lisbet kirjoitelleet toisillensa. Mutta he eivät enää saattaneet puhua suutansa ihan puhtaaksi; se mitä nyt oli tullut heidän välillensä, ikäänkuin pidätti sanomasta kaikkea, niin että he tuntuivat toinen toisestansa vierailta. Kirjeet tulivat yhä lyhemmiksi ja hämärämmiksi ja viimein lakkasi koko kirjevaihto. Sitte ei ollut rouva Lunding kuullut mitään hänestä, vaikka kyllä oli usein muistellut onnellisia, uneksivia lapsuuden vuosia ja kyynelsilmin kysynyt, miten olikaan käynyt hänen entiselle pikku ystävällensä.

Mutta saapuessaan lähelle taloa hämmästyi hän, kun kuuli sisältä naurua ja iloisia lasten ääniä ja kun hän vähän arveltuaan avasi oven, tuli sieltä vastaan suloinen kahvin tuoksu, ja hän näki hauskan perheen pöydän ympärillä, jonka paksulle liinalle päivä paistoi.

He eivät olleet kuulleet hänen kolkutustansa.

Martti istui leveänä ja perin tyytyväisenä pöydän päässä, vahva lapsi-palleroinen kummallakin polvella. Isoäiti istui vähän keskempänä lattiaa, laulaa rallatellen pienokaiselle, jonka ristiäiset juuri tänään olivat. Ja ikkunan luona puuhaili iso-isä kumarassa, mutta hymy huulilla, pannen tupakkaa piippuun.

Oli juuri päästy syömästä. Pöydällä oli vielä aterian tähteet: munia, keitettyä silliä, paistettua pikku kalaa ja kivivadissa perunoita, vielä lämpiminä, sekä kannussa olutta.

Ikkunoilla oli kirjavia kukkia ruukuissa; niiden välillä istui musta kissa käpäläänsä nuollen. Kaikki näytti niin puhtaalta ja miellyttävältä. Makuukammarin ovi oli auki, niin että suuri sänky näkyi, vaatteita ja tyynyjä täynnä melkein kattoon asti. Sinertävä peili riippui vanhalla paikallaan penkin päällä ja kello raksutteli nurkassansa.

Mutta miten Reetta oli tullut muhkeaksi! Harteva ja vahva kuin äitinsä, leuka lihava ja pää pystyssä, silmät loistavat ja nauru heleä, niin että kaikui vinnille asti joka kerran, kun Martti pöydän päässä koetti laulaa lapsille. Reetta näet seisoi lieden luona selvittämässä kahvia.

Hänen keltatukkansa oli ehkä tullut edestäpäin vielä punertavammaksi paljosta kampaamisesta vedellä, mutta samalla oli se myöskin tullut paksummaksi ja muuten muhkeammaksi; paksut suortuvat riippuivat hikisellä otsalla. Kirjavakukkainen villahuivi, joka hänellä oli päässä, oli luistanut alas niskaan.

Rouva Lunding sai seisoa hetkisen kenenkään huomaamatta; mutta kun hänet vihdoin huomattiin, tuli ihan hiljaista tuvassa.

Reetta sekä kummastui että ihastui hänen tulostansa ja tervehti häntä sydämmellisesti; muutkin nousivat, tervehtivät ja kysyivät kuulumisia. Hänen täytyi käydä istumaan ja nauttia, mitä oli tarjottavana.

Rouva Lunding istuutui ja joi kupin kahvia, jonka Reetta hänelle kaatoi. Mutta hän oli ihan huumauksissa, ja hänen täytyi väkisin tointua sen verran, että voi vastata, mitä häneltä kyseltiin, ja itse kysellä, mitä oikeastaan jo tiesikin.

Reettakin tunsi vähitellen jotakin hämmennystä ja istuutui ääneti penkille Martin viereen. Oli selvää, ett'ei enää oikein tahtonut sujua puhuminen; oli liian monta vuotta välillä. Marttipa siis kohta jäi yksin kyselemään ja vastailemaan, sillä Elsa, iso-äiti, jolla muuten ei ollut kankea kieli, kuten iso-isä sanoi, ei ollut kokonaan unhottanut noita juttuja viisi vuotta sitte, ja sentähden hän pysyi vähän erillänsä.

Sitte, kun miehet ja lapset läksivät katsomaan porsasta ja iso-äiti meni kyökkiin, siirtyi rouva Lunding istumaan Reetan sivulle.

Mutta silloinkin puhuivat he vain hiljaa ja kului pitkältä aikaa jokaisen kysymyksen ja vastauksen välillä. Rouva katsoi harvoin ylös; hän istui ja piirusteli päivänvarjollaan lattiaa.

"Ja oletko nyt oikein onnellinen, Reetta?"

"Olen", sanoi Reetta suoraan ja hymyili.

"Mutta entä miehesi?"

"Marttiko?"

"Niin, minä tarkoitan, rakastatko sinä häntä nyt?"

Nyt oli Reetan vuoro kumartua eteenpäin ja katsoa lattiaan. Mutta kun hän huomasi, että toisen silmät tarkastelivat häntä, vastasi hän hiljaa ja syvällä äänellä:

"Luulenpa, että me pidimme liian suurta melua siitä ennen aikaan, siitä rakkaudesta ja siitä, se on, siitä, mitä luimme, minä tarkoitan."

Hän punastui ja vaikeni. Rouva Lunding alkoi taas piirustella lattiaa ja katsoa alaspäin.

Mutta nyt kysyi Reetta:

"Ja sinä, oletko sinä naimisissa?"

Rouva nyykäytti myöntyvästi.

"Ja sinähän olet kaiketi hirveän onnellinen?"

Kun ei siihen tullut vastausta, alkoi Reetta ymmärtää eikä enää kysynyt.

Mutta rouva Lunding tunsi käden olkapäällänsä. Se oli äiti, joka oli tullut kyökistä ja kuullut kaikki.

"Näettekös, hyvä rouva", sanoi hän hitaasti ja vähän voitollisesti hymyillen. "Olittehan te kerran suutuksissanne minuun, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin olitte niin nuori, ettekä tunteneet mitään. Mutta olettehan nyt jo nähneet vähän maailmaa ja myöskin osaltanne kokeneet, arvaan minä: vaan me vanhan-aikaiset talonpoikaisihmiset, meillä on kaikki niin toisella tavalla; kun toinen on mies, toinen tyttö, ja kun he muuten ovat hyvänluontoiset ja kunnon ihmiset molemmat ja tahtovat olla hyvät toisillensa, niin siinä on kaikki, mitä tarvitaan; ja sitte tulee yhteiset työt ja toimet; uskokaa te, hyvä rouva, se on jotakin toista kuin se loru, jota te sanotte rakkaudeksi!"