KARITSA SIINAIN VUORELLA
Kirjoittanut Onni Halla (Ote pitemmästä).
Pälviälän vanha emäntä istui akkunan pielessä ja luki jumalansanaa. Kuuden ruudun neliöt välkkyivät auringossa, ja pelargonian lehdet tuoksuivat väkevästi lasia vasten hautuessaan. Vanhan emännän ääni nousi ja laski. Hänen hampaaton suunsa pudotti pyhät sanat raskaina ja yksitoikkoisina.
Mutta tuvan sunnuntaitunnelmaisessa ilmassa asui hiljainen hartaus. Se liikkui mustuneen katon ja lukevan vanhuksen välillä ja ympäröi jokaisen esineen näkymättömällä raukeudellaan.
Kymmenvuotias tyttärentytär istui mummon jalkojen juuressa ja kuunteli, ja hänessäkin oli harrasta uteliaisuutta ja uskoa. Kertomus Mooseksesta ja kultaisesta vasikasta pani pienet aivot kiihkeästi askartelemaan. Mielikuvitus kehräsi ja loi uusia kuvia. Se antoi Jumalan arvon vanhalle Strömmille, jolla oli hallava parta ja messinkinen nappi kummassakin korvassa. Kylän vaimot lapsineen olivat Israelin kansaa ja Lammasmäki Siinain vuori.
"Ja koska hän lähestyi leiriä, näki hän vasikan ja hypyn. Ja Mooseksen viha julmistui, ja hän heitti pois käsistänsä taulut, ja löi ne rikki vuoren alla. Hän otti myös vasikan, jonka he tehneet olivat, ja poltti tulella, ja musersi sen tuhvaksi", särähteli isoäidin ääni.
Mutta kertomus alkoi menettää mielenkiintoansa. Tyttärentytär ei enää kuunnellut sitä. Hän ajatteli kultaisen vasikan ympärillä tanssineita israelilaisia ja hän odotti, että isoäiti jo lopettaisi ja hän pääsisi Lammasmäelle leikkimään sitä.
Ikkunaruudussa räpytti punertava perhonen, ja hämähäkki laskeutui katosta lankansa varassa alemmaksi. Tyttärentyttären huomio jäi siihen. Se pudottautui pienin erin alaspäin, levitti sitten raajansa ja alkoi jälleen kiivetä ylös. Näkyi selvästi sen kiiltävä selkä ja musta risti siinä. Äkkiä hämähäkki putosi pitkän matkan alemmaksi. Tyttärentyttäreltä pääsi heleä naurahdus, joka meni poikki kuin viilletty, kun isoäiti antoi nuhtelevan silmäyksen lasiensa ylitse ja pysähtyi keskelle sanaa. Lyhyen tovin kuluttua hän jatkoi lukemistaan ja Elviira rauhottui. Hän nosti päänsä, katsoi isoäitiä ja toivoi kertomuksen loppuvan.
Ehkä hän lopettaa, jos minä luen hiljaa kahteenkymmeneen ja siitä takaisin, ajatteli tyttärentytär itsekseen. Ja hän kosketti oikealla kädellä vasemman sormia, joissa virtaili lämmin veri ja nuori elämä värähteli, siirsi hitaasti ja yksitellen ne yhteen lausuen kunkin kohdalla numeron. Kun hän oli ehtinyt viiteentoista, hidastutti hän laskemistaan, ja lähdettyään kahdestakymmenestä takaisin pysähtyi hän jokaisen luvun välillä. Kymmenen kohdalla kuunteli hän pitkän ajan isoäidin ääntä ja viiteen asti päästyään oli hän unohtaa koko toimituksen. Lopulta hänen täytyi kuitenkin tulla takaisin yhteen ja pysähtyä. Mutta isoäiti luki vielä eikä tuntunut pitkiin aikoihin aikovan lopettaa.
Silmälasit kiilsivät auringonsäteissä, ja levoton kärpänen hyppi kirjan lehdillä. Isoäidin täytyi hetkeksi pysähtyä ja huoaten antaa kirjan painua helmaan. Hitaasti irroitti hän silmälasit, pani ne kirjan päälle ja siirtyi sitten etusormella koettelemaan pelargonia-astian multaa. Se oli kuivaa ja janosi vettä. Hän lähti sitä noutamaan porstuan ämpäristä.
Mutta sinä hetkenä katosi tyttärentytär tuvasta, juoksi yli surullisen pihan ja tuoksuvan heinäpellon kirmaten harmaita leppäniittyjä kohti. Vasta ensimmäisen pensasryhmän varjoon hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Ketään ei näkynyt tiellä eikä tanhualla. Joku siellä hakkasi teräväsärmäisellä kivellä kalliota. Kun kyllästyttiin johonkin leikkiin eikä keksitty uutta, kolkuteltiin kivellä kallioperää koettaen siihen saada nimikirjaimen tapaista syvennystä syntymään. Elviirakin oli yhden sunnuntaiehtoon sommitellut nimensä alkukirjaimia. Mutta sinä ehtoona olivat hyttyset olleet kiusallisen virkeitä ja toinen toisensa jälkeen asettuneet hänen valkealle kaulalleen. Hän oli melkein itkenyt niiden takia ja heittänyt kiven yli leikkivän lapsijoukon jättäen jo ensimmäisen kirjaimen keskeneräiseksi. Sen jälkeen hän ei ollut enää yrittänytkään jatkaa sitä. Ja tänään olisi kyllä tarpeeksi leikin vaihtelua. Elviira riemuitsi siitä juostessaan ylös myllyn luo lapsien joukkoon.
Aurinko oli alennut kylän laitaan, ja sen säteet sattuivat viistoon tuulimyllyn punattuun seinään ja siipien ristiin. Seinä punotti lämpimänä, ja siipien varjo näkyi ristinkuvaimena ruohoa kasvavalla mäenrinteellä. Siinä varjossa istui kolme tyttöä kävyillä leikkien. He asettivat niitä riviin auringonpaisteessa heloittavan nurmen ja varjoisan ruohikon rajalle. Mutta rajaviiva valui joka minuutti alemmaksi, ja kävyt tahtoivat jäädä varjoon. Ne täytyi uudestaan latoa auringonvaloon, ja siinä riitti työtä. He olivat juuri saaneet kaikki kävyt suoraan riviin, kun Pälviälän Elviira pysähtyi keskelle ketoa heidän eteensä. Aurinkoviiva ja kävyt hetkeksi unohtuivat, tytöt hypähtivät nurmelta ja huusivat:
— Mistä sinä tulet, Elviira?
— Meiltä kotoa kai, huohotti juoksussa kuumennut Elviira ja heittäytyi uuvuksissaan kedolle.
Mutta tytöt muistivat jälleen entisen leikin ja alenevan auringonkehrän.
— Tule pian Elviira panemaan lehmäsi navettaan, kun ne ovat jo koko päivän tuon kiven takana maaten sinua huutaneet!
— En minä viitsi tänäpäivänä sellaista tulla, kun tiedän paljon hauskempaakin. Eikä sitä osaa kukaan muu kuin minä.
— Mitä se on? uteli eri puolilta mäkeä kokoontunut joukko.
Mutta Elviira ei kiirehtinyt. Hän oikoi jäseniään ja nautti siitä, että hänen ympärilleen pienenevä piiri liikahteli levottomassa odotuksessa. Viimein hän hengähti syvään ja rupesi kertomaan. Kun kertomus loppui, hajaantui piiri jälleen, ja ilmassa väreili kysymyksiä, joihin ei vastausta keksitty. Kaikki katsoivat Elviiraa, eivätkä oikein ymmärtäneet leikin menoa. Hänen täytyi selittää tarkemmin:
— Lammasmäki tietysti on Siinain vuori, ja isä Jumala asuu vanhassa myllyssä. Joku rupeaa Moosekseksi ja menee sinne ja me täällä tanssimme kultaisen vasikan ympärillä sen ajan.
Lapset alkoivat innostuksesta värähdellä. Nyströmin Kalle tarjoutui heti Moosekseksi. Mutta kukaan ei suostunut rupeamaan kultaiseksi vasikaksi, ja koko leikki uhkasi kuolla syntymäänsä. Elviira tunsi itkun läheisyyden. Hän aikoi jo itse uhrautua, vaikka tiesi illan riemujen häneltä silloin pakenevan. Mutta samassa kuului läheisestä lepiköstä karitsan mäkätys, lehtien kahina ja maan kumea kopina.
— Voi katsokaa tuonne leppien juureen, kun siellä on lampaita! huusivat monet äänet.
— Jos saisi jonkun kiinni, niin pantaisiin kultaiseksi vasikaksi, innostui Elviira ylös kedosta kimmahtaen. Hän juoksi alas mäkeä ja kiljuva joukko hänen jäljessään. Leppien lehdet kahisivat entistä enemmän ja risut katkeilivat juoksevien jalkojen alla, kun kaikki katosivat leppien joukkoon. Pensaiden latvat heilahtelivat lapsien juostessa kauemmaksi. Sitten kaikki hetkeksi hiljeni.
Lampaat juoksivat yli kivien ja mättäiden, pysähtyivät yhtenä rykelmänä taakseen katsomaan ja kuuntelemaan ja juoksivat sitten jälleen eteenpäin kuin vauhkoina vaaran läheisyydestä. Pienin karitsa alkoi väsyä ja jäädä jälkeen. Sitä täytyi odottaa, ja takaa-ajava poika lyhensi matkaa. Äkkiä pensaat loppuivat, kun tultiin viidan laitaan. Lampaat kääntyivät takaisin, eivätkä enää muistaneet takana juoksevaa poikaa. Hän sieppasi väsyneen karitsan syliinsä ja huusi:
— Minä sain jo!
Sitten hän alkoi heti kiivetä korkeammalle karitsaa sylissään kantaen. Se nostettiin korkeimmalle kivelle, josta se ei uskaltanut hypätä alas; siellä vain värisi, ja määki kuin vapautta anoen.
Mutta lapset riemuitsivat. He olivat saaneet elävän karitsan, ja nyt voitiin ruveta leikkimään kultaisen vasikan leikkiä. Taulut vielä puuttuivat.
— Menköön Kalle tuomaan oman taulunsa!
— Ei minulla enää mitään tauluja ole, kun Anna sen sai.
— No ota se!
— Mutta jos vielä rikkuu, sanoi Anna epäillen, palmikkonauhaa solmien.
— Saat minun tauluni sitten. Eikä sitä rikkoa tarvitse, vaikka maahankin viskaa. Lähde hakemaan vain, kun teille on noin lyhyt matkakin, pyysi Elviira.
— Lyhempi teille on, huomautti Kalle.
— Niin, mutta meidän isoäiti ei päästä minua enää takaisin, jos menen.
Mene sinä vain.
Kalle seisoi syrjässä koettaen aukoa nuoranpalaan umpeutunutta solmua. Leppien yli näkyi hänen kotinsa ja sen sivu kuin nauhana kaartuva maantie. Sinne ei ollut pitkää matkaa, mutta häntä ei haluttanut nyt sinne mennä ja hän nyhti nuoraa yhä kiihkeämmin. Mutta solmu ei auennut ja hän kyllästyi. Viimein viskasi hän koko nuoran lapsien joukkoon ja lähti juoksemaan kotiinsa. Taulua heilutellen tuli hän takaisin, ja lähti sitten vakavin askelin nousemaan vanhaa myllyä kohden. Muut jäivät piiriin kivellä määkivän karitsan ympärille.
— Nyt on ehtoo ja tulee yö, keksi joku.
— Ja mennään maata, lisäsi Elviira.
He asettuivat maahan ja olivat nukkuvinaan. Hyttyset vain hyrisivät ympärillä kuin kiusaa tehden. Muutaman minuutin ajan se yö kesti, ja sitten oli jälleen aamuinen auringonpaiste, vaikka muut alhaalla kylässä elivät vielä samaa päivänkiertoa. Karitsa yksin katseli hämärtyvään metsänrantaan, jonne aurinko laski, ja kuin leikattu kuva näkyi sen hahmo sineä vasten.
Vallitsi hetken hiljainen odotus. Sydämet löivät kuin tanssia vaatien, ja käsivarret nytkähtelivät. Viimein odotus ratkesi piirin pyörintään, ja heleä-ääninen laulu vieri rinnettä pitkin. Onneton karitsa katsoi leikkiväin parveen ja mittasi katseillaan matkaa kiveltä maahan. Se oli liian pitkä; täytyi jäädä kivelle kuuntelemaan.
Äkkiä tanssi entisestään kiihtyi ja ääni kasvoi vimmatuksi kiljunnaksi:
— Mooses tulee! Katsokaa tuonne myllyä päin, kun Mooses jo tulee
Jumalan tyköä!
Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten villin huudon: Mooses tulee!
Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi poikki, joten karitsa pääsi pakoon.
Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut maahan huutaen:
— Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla.
Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!
Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului:
Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.
Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan taulunsirpaleiden ääressä.
— Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.
— Meni.
Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin laineen läpi sielun.
— Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?
Anna tunsi, että pitäisi sanoa jotakin estellen, vaikka mieli tekikin. Mutta hän ei keksinyt, mitä olisi sopinut sanoa, ja oli syntyä tuskallinen hiljaisuus. Hän aavisti sen ja otti Elviiran käden omaansa ja sanoi vain:
— Voi voi kun sinä olet kiltti. Minä pidän sinusta.
— Älä nyt, eihän se ole mitään, vastasi Elviira hämillään.
* * * * *
Ja kaksi tyttöä kulki alas mäeltä käsikkäin, kun tuhannet tuoksut nousivat läpi lyhyen ruohon, ja lehmät veräjien takana vaikenivat.