KERTOMUS IO-HUISTA.
E. Ahtela.
Vuonna 190- kierteli Sallan tuntureita ja Nuortin ja Sompion kyliä viisi sutta, väliin joku useampi, väliin vähempi, ja tämä lauma oli laajalti kuuluisa. Sen perässä olivat Sallan ja Lapin parhaat pyytäjät lipuneet, sen jäljessä oli viikkoja ja kuukausia samoiltu, sitä oli vaanittu, sen tietä oli koetettu katkaista. Tätä laumaa johti kummallisen näköinen hukka. Se oli pitkänomainen, laiha, hiukan tavallista paikkulaisempi, sen niskassa olkaluitten päällä oli aina pystyssä oleva karvatupsu, ja sen laiha, jäntereinen kaula oli venähtänyt kieroon. Jo kaukaa sen tunsi juuri kaulansa vuoksi. Miten se oli sen saanut, ei kukaan tietänyt, mutta se teki sen kuuluisaksi. Kun useilla muilla metsän asujilla tuollainen vika olisi tehnyt omistajansa halvaksi, jopa naurunalaiseksi, niin sudelle se oli arvon merkkinä. Sillä jokainen tiesi, ettei tuo vika ollut itsestään tullut, sen täytyi aiheutua jostakin äärimmäisestä voimainkoetuksesta. — Tämä susi oli Io-hui.
Io-hui, kuka ei häntä tuntisi. Nuorusella ja livaaralla Kuusamossa hänestä puhutaan, kaukana Inarin Petshikkotunturilla, jolla on ennen kasvanut mäntyjä, mutta joka nyt on paljas, häntä mainitaan. Mutta se paikka, jossa hän oleskelee eniten, on Sallan, Nuortitunturin ja Kurtin välillä.
Häntä ei kukaan ole saavuttanut eikä hänen laumaansa. Ei voida käsittää, mikä hänet aina pelastaa, mikä ylhäinen voima hänessä on. Aivan rohkeasti ihmisasunnoille hän tulee, kun on mitä syvin lumi maassa. Silloin sanoo poromies: nyt sen on loppu, ja ottaa pyssynsä. Pekka Aatsinki sanoo: no nyt; ja hän ottaa sivakkansa. Kun Pekka Aatsinki lähtee suden perään, on se suden hukka. Mutta Io-huita ajettuaan takaa tulee Pekka Aatsinki takaisin ilman taljaa.
Io-huilla on kummalliset tapansa. Keväisin kun lumi alkaa sulaa, kun kovien hevoshankien aika on käsissä, se katoaa. Kun ensimmäiset lumihiutaleet syksyisin alkavat; pudota, ilmestyy se jälleen.
Siinä oli ikäänkuin jotakin uhmaa, tuossa ilmestymisessä Sallan maille, aina kun talven nietokset alkavat kasaantua paikoilleen. Luottaako hän uhmarohkeuteensa, vai perustaako hän menettelynsä joihinkin laskelmiin! On niinkuin olisi jotakin tarkoitusta tuolla saapumisella alamaihin aina talven alussa. Olisikohan niin, ettei Io-hui voi unohtaa mitä täällä on tapahtunut? se on meidän ajatuksemme. Eihän kukaan muu tiedä Io-huin aikaisemmista vaiheista.
Mutta Io-hui, ystävä parka, minä tiedän, minkä harjun kumpuloilla keväisin makaat, kun Lapin moniviikkoinen päivä omituista valoansa luo. Ja ehkä senvuoksi lemminkin sinua niin, kun meidän lempiseutumme on sama, kun kummankin kaiho valtavasti samaan sydänmaahan liitää. Kun sinä olet tämän vuoksi niinkuin luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani. Niin, Io-hui, eikö olekin ihana se seutu! Eikö ole mahtava se maa.
Nuortti!
Nuortti! Tunnetko nuo äärettömät avaruudet leveän rajalinjan kahden puolen, jota Suomen ja Venäjän rajaksi sanotaan ja joka kulkee laajoja kankaita ja rämeitä halki? Tunnetko tuon avaran erämaan, jossa vielä luonto on omana itsenään, jossa on 160 virstaa lähimpien kylien välillä. Oletko levännyt talvisena päivänä, kun pakkanen paukkuu puissa, Kuorvun harjulla, katsellen Ihmisten raitiota, joka hitaasti, pitkänä kulkee Martista Nuorttijärvelle. Kaukaisista seuduista on siinä miehiä, jotka ovat tukinajoon Nuorttiin lähteneet; Ruotsin rajalta, Kolarin saarelta ja Alkkulasta on siellä miestä, jotka ovat kodeistaan lähteneet paremmille ansioille, siellä on väkeä Paakkolasta, Kemijoelta ja Yläsimosta asti, ja ne palaavat takaisin tuhat markkaa taskussa. Martissa ovat ne kokoontuneet ja pitkänä raitiona, katso, 15 hevosta, lähteneet pitkälle viime taipaleelle. Mutta jos leipä loppuu, jos liha jää ainoaksi ravinnoksi viikko- ja kuukausiksi, silloin alkaa kamala keripukki raivota, silloin lähin toveri istuttaa sairaan poron ahkioon ja silloin suunnataan takaisin, ensin Marttiin, sitten sisemmäs Suomeen, kauas lääkärin asuinpaikkaa kohden.
Nuortti! mikä kaiku sinun nimelläsi onkaan minulle, mikä verraton maa sinä olet. Sinun laajat vuomasi, joita vain suuremmat eläimet kahlovat, sinun tunturisi, joille yksin sudet ja kiiruna nousevat! Sinun valtava jokesi, johon lohi nousee kaksi kertaa vuodessa! Mutta ensiksi ja viimeksi: sinun lukemattomat riekkosi. Niitä kulkee täällä, niitä juoksee tuolla. Ne eivät pelkää mitään. Mörisevää karhua ne kuuntelevat pystypäisinä, sivuuttavaa raitiota ne katselevat sylen kahden päästä, ja kun tukkireet lasketaan vaaroja alas, joutuvat ne varomattomuudessaan myötään niitten alle.
Tätä seutua sinä lemmit niinkuin minäkin, Io-hui. Tänne sinä haluaisit asettua rauhaan, eikä mikään sinua enää saisi jättämään Nuorttia, Io-hui.
Joo, kai!
* * * * *
Kun Io-hui toisena syksynä senjälkeen, kun hän oli jäänyt yksikseen, makasi Nurmitunturilla ja katseli, kuinka alhaalla jokivarsilla ja notkoissa ensimmäiset hallat alkoivat utuisina nousta vetisistä maista, kuinka talvi teki tuloaan, vapautuivat hänen aatoksensa äkkiä ja lähtivät liitämään. Ne liitivät pitkin harjuja ja rinteitä, jotka hän tunsi, pitkin ihanaa Kolsanharjua, joka on vierinkivistä muodostunut ja joka ennen on ollut merenrantana, pitkin laajojen vuomien reunoja, ne liitivät eteläänpäin, Onkamoon ja Hautajärveen ja Sieppiin, tuolle viisi peninkulmaa leveälle alueelle, joka kasvaa vain kuusia, pitkiä, pilviä piirteleviä kuusia, mutta mäntyjä ei näe missään, pitkin ihmeellistä Ainoan petäjän selkää noustakseen taasen pohjoisempaan, alaspäin Sallajoen juoksua, Saukoskelle, Marttiin. Kaikille noille maa-aloille, jotka hän niin hyvin tunsi, jotka hän oli ristiin rastiin samoillut, joita hän oli talvin kahlonut.
Ja kun hänen aatoksensa niin liiti, kun kuvat liittyivät vähitellen kuviin, maat maihin, harjut harjuihin ja vuomat vuomiin salmekkeiden kautta, kypsyi äkkiä hänen mielessään ajatus, jota hän oli hautonut, mutta ei ennen jaksanut ratkaista.
Hänen päätöksensä oli selvä.
Se oli valiojoukko, joka hänen onnistui saada kokoon ja joka alkoi peloittavana kierrellä Sallan ja Kurtin välimailla. Hän ei huolinut joukkoonsa ketään, joka oli raihnainen tai huono, kenessä kynnenkään vertaa velttoutta asui, se erotettiin armottomasti joukosta. Tällainen eristäminen ei susien parissa ollut mitään väärää, sati se vain koski täysi-ikäistä. Eräitten elukoitten parissa on asiat toisin. Io-hui tiesi, että eräistä parvista ei poisteta joukosta ketään, kuinka heikko ja vaivainen tuo olisikin, ei ketään saanut jättää jälkeen. Ja saattoipa olla niinkin, että tullessaan voimakkaan väen sekaan kokosi voimatonkin voimaa, pääsi kehnokin vähitellen kehittymään. Mutta tästä oli paljon vaaraa väkeville, niiden yritykset kävivät heikommiksi ja siitä saattoi koitua surmakin koko seurueelle. Ylevämpää, valtavampaa oli hukkien mielestä, että se, joka jäljelle jäi, omalla voimallaan tiensä uursi, omine yritteleväisyyksineen eelleen kävi. Silloin se voima, minkä tämä heikko saavutti, oli itsekoottua voimaa, eikä lainattua, oli todellista voimaa, mikä koskaan ei voinut pettää eikä jättää mihinkään pinteeseen.
Tämä valiojoukko, jota Io-hui johti, joutui pian laajalti tunnetuksi, se kierteli äärettömiä maa-aloja. Yhtenä päivänä sen jäljet nähtiin Sallan alla ja seuraavana aamuna nähtiin 5-lukuinen parvi Lailla. Oli kuin jokin erikoinen into tai riemastus olisi niitä edelleen ajanut.
Ja jokin niitä kiihoittikin menoon. Kun Io-hui esitti, että huomenna oltaisiin tuolla, mistä aurinko nousee, niin sinne suuntausi matka; kun Io-hui esitti, että nyt maattaisiin Sallan mutkan lepikossa, niin laskeuduttiin länteenpäin auringon kera.
Io-huihin luotti jokainen. Nuo toverinsa, jotka olivat vanhoja, luisevia korven mittaajia, kauhistuivat ja samalla riemastuivat Io-huin mahtia. Kun he, lumen noustua metsässä kolmeen kyynärään, ilmestyivät keskelle Ylikurtin kylää, silloin kun poromiehet juuri olivat koolla, oli jokainen varma siitä, että loppu oli edessä. Ja kuitenkin he seurasivat Io-huita sinne. Mutta kun ajo alkoi, niin he eivät voineet olla kummastelematta, kun kulku kävi aavoja harjuja pitkin, vuomia keskeltä poikki, metsiä keskeltä halki, järviä suoraan yli, miten lunta oli matalalta ja miten pohja oli kova. Ennen tällaisten pyryjen jälkeen vajosi mahaa myöten lumeen, sai kaaloa niin että kieli lunta uursi. Nyt oli tuskin päälle nilkan lunta. Mikähän mahti tuossa oli, tuossa Io-huissa.
Mikähän voima siinä oli.
He katsoivat häntä pelvolla, kun hän seisoi Njätintyngällä ja katseli yli Kurttien, Mutta kun he näkivät hänen tupsunsa, joka olasta nousi pörröisenä kohti taivasta, kun he näkivät hänen kaulansa suonen, joka paksuna, pullistuneena kulki lavan edestä korvan juurta kohden, sen, jonka kaulan vinous pudisti näkyviin, kun he näkivät hänen kivenkovat jänteensä, jotka mahtavina sääriluita ympäröivät, kun he oikein ymmärsivät hänen suuruutensa yli heidän, silloin he kohottivat huudon, joka raikui kuin ylvästelevä mahtihuuto yli Kurtin ja houkutteli lapset ja miehet portaille, he ulvoivat kiitosta Io-huille, joka oli kaikkien olleitten ja tulevien susien valtias, jolla oli johtajan valtikka.
Iäti, iäti sinua seuraamme, — jos meistä huolit!
Io-hui oli vaiti.
* * * * *
Liikettä, kirjavaa eloa ja meurua oli Kelloselän kaarteella. Miehet touhusivat kajahtavia huutoja päästellen, poikaset kahloivat poljetussa lumessa heikompia poroja kokoillen. Vaikka uskalsivathan he isonkin hirvaan sarviin suopungin sinkauttaa: heittäytyen istumaan ja painaen vankat jalat syvälle lumeen hallitsivat he jotakuinkin väkevimmänkin elukan. Ja hallit seurasivat tarkkaavaisina poromiesten liikkeitä, he lopettelivat nyt vain jo ammoin sitten alkamaansa työtä. Touhuten olivat he viikkokausia pitäneet tuota häristelevää karjaa koolla, kyliä sivu, saloja halki olivat he sitä saatelleet. Lyhyt sapara liikkumattomana olivat he karjan eli tokan liikkeitä seuranneet, ettei se päässyt mitään säikähtämään ja hajoamaan, pelkkä velvollisuuden tunto kiinnitti heidän kaiken huomionsa.
Ja ehtihän sitä ihmisiä ajatella, kun kaikenlaiset nelin kontin ryömivät sikiöt pahoin pitelivät tuvassa, tuota pahoinpitelyä, jota vähän muristen kuitenkin niin mielellänsä sallii.
7000 poroa oli Kelloselän kaarteessa. Suopungit sinkoilivat jo kolmatta päivää, ne takertuivat sarviin, ne kävivät kaulaan, ne kietoutuivat jalan ympärille kuin solmittu. Ei auttanut petran vastaan panna, ei auttaneet sen nelistämiset, ei maahan nujertuminen, ei sekään, että takaperin kiskottiin, että kolmin jaloin täytyi loikata. Katkesihan siinä väliin jalka. Mutta pahempi oli, jos merkkiä ei ollut korvassa, tai jos merkki muuttui omistajan muuton kautta, silloin punertui pää tulipunaiseksi, punaisia helmiä silloin lumeen tippuili, ja saattoi tapahtua, että sama lumi muutamien päivien perästä koko poronkin hautasi pehmoiseen vaippaansa.
Kaarteen karsinoissa, joita oli koko joukko, oli jo erotettuja poroja suuret määrät, ja niitten luvut olivat karsinan suulla seisoväin kirjaanpanijain tiedossa. Mutta kaarteen suulla oli toisenlainen seura: siellä savu nousi, savu, jonka paljas näkeminen on korven kansan riemu, minkä kaukaakin katsominen saa onnen tunteen mieleen, siellä istui naisväkeä, joka höyryävää kahvia tarjosi. Kun tuli hikisenä joukon touhusta, niin hyvälle maistui paukkuvana, valkeana päivänä tuo musta tulikuuma juoma. Mutta neitosten silmät, jotka kirkkaampina tavallistaan paloivat, saivat palaa päivän säteille ja kinosten kiteille. Jos ne jonkun häikäisevätkin, hälveni tuo soaistus heti, sillä poroja ei saanut kauan pitää koossa, kovin monta päivää ne eivät ruoatta kaarteessa saaneet olla.
Korven Tuomas, joka kaarretta läheni, pysähtyi. Hän katseli tuota hoilailevaa joukkoa, liikettä, juoksua, heittoja. Suopungit nousivat ja lankesivat kuin tähdet sinä yhtenä yönä kerran. Mutta sitten hän ajatteli muuta. Hänen ajatuksensa kietoi huomio, miten porojen parvi oli käynyt surkeaksi. Harvoja vankkoja poroja, sellaisia, jotka ennen halkoivat Lapin Teuravuoman muutamassa tiimassa, ei, ei laisinkaan sellaisia. Tämä oli aivan uusi suku, heikko, seassahan oli sellaisia että itketti, niin pieniä. Kummakos oli, kun jäkälä maassa oli aivan lopussa. Täytyi koettaa, oliko tuo valkea vanuke, joka tuhkaksi poljettua mannerta verhosi, oliko se todellakin jäkälää. Tai mitä maan hometta se oli.
Hän aikoi kääntyä. Hän aikoi kääntyä koko tästä ihmiskunnasta, joka surmasi ja sorti, joka metsät puhdisti ja järvet tyhjensi. Joka ei antanut jäniksenkään lumihangella leikkiä, vaan ansoillaan pyyti ja piinasi, joka ei antanut näädän nukkua rauhassa oravanpesässä, vaan surmasi pyssyllään, joka pieniä pyitäkin, jotka pääsivät kuusikoissa havukoita ja pöllöjä pakoon, naaki ja vaaniskeli. Ei, ei tämä elämä ollut hänelle. Hän oli riekkojen ystävä, riekkojen, jotka hänen portailleen tulivat, siellä missä hän asui, korkean Kätkätunturin juurella, hän oli sotkien ystävä, jotka häntä tupaan sisälle seurasivat, kun hän nousi sille järveltä, hän oli susien veli, susien, joita ajettiin niinkuin ryöväreitä, kun he kulkivat niillä mailla, jotka ammoin olivat yksin heille kuuluneet. Ei, hän aikoi kääntyä, mutta silloin hänet nähtiin.
— Oon, on se Tuomas!
— Se, se on!
— Tuomas kaarteella!
— Korven Tuomas kaarteella!
Tervehdys on äänekäs; sitten alkaa kysely.
Mutta mikä viholainen on mennyt miehiin! Hyväkö tulos, rikas vuosi miehet tekee niin ylimielisiksi? Sekö voima, minkä he ovat koonneet porojen kanssa temmeltäessään, nyt purkautuu pilana yhden miehen niskoille? Eikö heidän pitäisi hallita itseään, eikö heidän pitäisi muistaa, kuka heillä on edessään, kuka nyt pitkistä ajoista, laskee alas kylille, umpisuinen, ihmisiä karkkova mies,. Hullu-Tuomas.
— Eipä ole vielä karhut tehneet paistia Korpi-Tuomaasta! kuului muuan tervehdys.
— Jokos alkoivat hätyyttää, kun vaarat jätit? Parasta olisi pyssy hankkia, ennenkuin ne ottavat pyssyn koparoihinsa.
— Eikös ne taloa tutkiskele, nosta nurkkaa ja kurkista sisälle, — — —
— Mitäpä ne Tuomaan taloa kaataisi; pikemmin ne pönkitsee sitä. Karhu kullakin sivulla.
— Soo, soo, pojat, antakaa rauhaa rehtimiehelle. Kahvia, vaari, se ei ole eläinkunnan antimesta tehty,
— Näkyikö ahman jälkiä?
— No — no pysytään aisoissa.
Mutta poikaväki ja nuoret miehetkään eivät voi pysyä alallaan. Ne kiusaavat tulokasta kertomalla hänelle koko riistan tapon kuluneena syksynä, kaikki karhujen kaadot, porojen suuren annon. Sillä he tietävät, että se on Tuomaalle tuskallista kuulemista. Lopulta Tuomas vimmastuu. Nähdään, kuinka viha vähitellen alkaa kiehua umpimielisessä, hän nousee ja alkaa huitoa käsiään.
— Jaa, näkyikö siellä näädän jälkiä?
—Näkyi siellä! Susien jälkiä.
Kaikki hätkähtivät. Sitten huutaa Pekka Aatsinki:
— Missä!
— Tuossa jänkän päässä. Joku-kymmen sauvan pisto kaarteelta.
— Oliko ne verekset?
— H-verekset? Susi seisoi sylen päässä.
— Hah-hah-haa, vai seisoi! Vai aikoo se Tuomas täyttä väkeä huiputtaa.
— Susi täällä, susi täällä, kuului huuto ahteen alta. — Ajoporon kaatanut — — —
— Missä
— — Kenen se on?
— Pekka Aatsingin — —
— Hullu Tuomas, vikisee Pekka Aatsinki, — nyt sen on loppu.
— Ei siitä ole sinulle, Pekka Aatsinki. Älä lähde sinne!
— Mitä!
— Älä lähde sinne. Et voita mitään. Ei voi sille mitään edes Aatsinki.
— Mikä se on?
— Se on se, jolle ei voi mitään edes Pekka Aatsinki. Älä lähdekään perään. Se on se, jota ennen Pekka Aatsinkikin kuolee.
Ja hän alkaa huitoa käsiään, ja hän vetää henkeä keuhkoihin, jotta suhina kuuluu, hänen katseensa lentää hurjana yli kaarteen. Ja heittäen pitkässä kaaressa kätensä, osoittaen ikäänkuin yli koko maan, yli Sallan, yli Kurtin, yli Karhun, kauas, kohden pohjoista hän huutaa;
— Se on — Vinokaula!
Neljä miestä lähtee liikkeelle, neljä sitkeintä. Muiden on turha yrittääkään, liian monta miestä on jo Vinokaula kuoloa lähelle rasittanut. Lähtijät heittävät heti peskit ja iislantilaiset paidat päältään.
Kolmen päivän kuluttua palaa kolme takaisin.
— Ei hellittänyt, sanoivat he. Ei hellittänyt Pekka Aatsinki.
Mutta nuo kolme miestä olivat ne, jotka viimeksi näkivät Pekka
Aatsingin elossa.
* * * * *
Noiden kolmen miehen kertomus osoittaa erään suurimpia kilpoja, mitä on tapahtunut ihmisten ja eläinten välillä.
He kertoivat, mitä äärettömiä aloja he olivat samoilleet, miten matka oli jatkunut, yhä edelleen, yhä edelleen. ——vaaran he olivat sivuuttaneet, ——vuoman olivat kulkeneet päästä päähän. Tiima oli liittynyt tiimaan, jalat alkoivat väsymyksestä nuljahdella, hiki tihkui kuin rämeestä vesi. Tavan takaa näkivät he suden; saapuessaan jollekin isommalle rämeelle näkivät he sen mennä viillettävän, ravakasti, syvässä lumessa puhkuen. — — Toisena iltapäivänä he päättivät lopettaa ajon. Ruuatta ei ollut hauska ajeskella, kelikin oli raskas, jo kyllin monasti oli sama hukka heitä pettänyt, niin että suunnan muuttuessa Kurtin pohjoispuolelta itään he erkanivat ajosta.
Monasti he olivatkin antaneet väsymyksestä ylön.
Mutta suden sitkeydestä heillä ei ollut kyllin kiitosta. Sen nerokkuutta he eivät voineet kyllin ihmetellä, niin erinomaisesti se osasi valita juoksemansa seudut, valita maat, missä oli vähän lunta. Sen edistymistä kolmattakyynäräisessä pehmeässä lumessa, yhä kolmen päivän lumentulon jälkeen, he eivät voineet kyllin kummastella. Nuo hiihtäjät eivät tienneet, että pohja, jolla susi kulki, oli kova, että nämä matkat, joita myöten suunnattiin, olivat useaan kertaan poljettuja, olivat Io-huin joukon valmistamat. Sillä Io-huin juoksu oli erikoinen; se rämpi niin lumessa, että tottunut poromieskin luuli, että siinä eistyminen oli vaatinut mitä ankarimpia ponnistuksia, ja tavantakaa oli susi painanut vatsansa lumeen, niin että näytti siltä, kuin se olisi puolta selkää myöten kahlonut.
Pekka Aatsinki jatkoi ajoa. Pekka Aatsinki tahtoi näyttää, että vielä oli Ihmisellä mahti yli luomakunnan, että mitä hän lupasi, sen hän myös täytti. Hän ei aikonut tulla ilman taljaa, — kävipä sitten miten kävi.
On turha selitellä tämän kilvan kaikkea kauheutta, sitä ei sanat pysty kuvailemaan. On turha selitellä, miten kaikki murtava raukeus äkkiä luihin ja ytimiin valahti, mutta miten se vähitellen taas haipui, kohottaakseen miltei kaksinkertaiseksi voiman. Miten kilvassa aavalla pistos alkoi viiltää kylkeä, mutta tyyntyi jonkun hetken maannista kylmällä lumella.
Ajo vain kävi edelleen.
Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.
Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.
Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki viivähtää. Joko — — —.
Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa tähän ei ajoa saanut.
Totta tosiaan hän alkoi jäädä.
Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi, lähti hiljaa etenemään.
Hän näki, kun pyssy ojentui.
Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi:
— Ampukoon vain, — noin kaukaa.
Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti.
Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.
Aatsinki hätkähti:
— Jo kävi.
Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli kaatunut.
Silloin vasta alkoi hurjin ajo.
Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi, väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty kankaille. Tunti liittyi tuntiin.
— Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.
Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat lisääntyneet.
Tultiin metsään, lumi syveni.
— Viime voimat, ajatteli Aatsinki. — Korpeen kuolemaan.
Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään tultiin — hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.
Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.
Näin kului jälleen joku hetki.
Ei hellitä vähällä.
Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.
Mitä ihmettä.
Huimaako päätä, vai nouseeko maa, — nousee.
Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä, paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.
Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.
Pekka Aatsinki kapuaa ylöspäin. Hän tuntee, että hänen täytyy nousta, nousta korkealle, niin korkealle kuin mahdollista, nousta ylöspäin, kuin pilven laitaa, irti maasta, irti metsästä, kohti korkeutta.
Ja hän kapuaa, hiki helmiää, matka etenee. Hän saapuu laelle.
Susi on hävinnyt.
Kuinka raikas onkaan tuuli, joka puhaltaa vastaan hänen päästyänsä laelle, kuinka viilentääkään se rintaa.
Täytyy avata paita.
Silloin on kuin Pekka Aatsinki irroittuisi maasta, niinkuin hän kävisi niin keveäksi, että hän lentäisi ylöspäin, taaksepäin, selälleen, katse luotuna pehmoisiin pilviin, jotka erämaan päällä liitelevät, ja hän levittää kätensä ja nousee, nousee, — kohti korkeutta — — —
* * * * *
Samoinkuin Sallatunturi vallitsee Sallan ympäristöä, samoin vartioipi muita ylempänä, yhtä yksinäisenä, ikäänkuin omaa yksinäisyyttään peläten, Karhutunturi omaa ympäristöään. Mutta yhtä monelta taholta kuin metsänkävijän silmälle Salla näyttää paistavan, väliin sieltä, väliin täältä, yhtä varmana seisoo Karhu juuri paikallaan. Tällä Karhutunturilla on laki tallattu aivan tasaiseksi.
Oletteko nähneet jäkäläkangasta, jolla porot ovat useita päiviä asuneet, jolla ei polkematonta kohtaa ole. Oletteko nähneet toria, kun markkinat ovat loppuneet ja kojut, laatikot ja muu roju korjattu talteen. Oletteko nähneet lehtopilkkaa, missä jäniksille — yläkuuhun — on kaadettu haapa.
Silloin ymmärrätte, miten Karhutunturin laki on tallattu.
Korven oli tahtonut voittaa Pekka Aatsinki. Hän kulkikin korven ohitse —.
Korkealla Karhutunturilla, joka vallitsee laajaa erämaata, joka yksinään, mahtavana seisoo uljuudessaan sitten maailman alun, — hän lepäsi.
Saiko häneen kukaan kajota, saiko hiuskarvaa liikuttaa. Eikö häntä oltu juhlittu, eikö ulvonta ollut kuulunut kauas ihmisten asunnoille.
Luuletteko, että korpi ei anna arvoa Voimalle, ettei se osaa ylistää
Ylhäyttä? Luuletteko, että voitettua Mahtia saa häväistä.
Ei kukaan, ei kukaan saa siihen koskea.
* * * * *
On aamu. Kirkkaana kuin kulta säteilee aurinko taivaalta. Erämaa humisee. Tuulen henkäykset pelmuavat pensaissa.
Mutta katsokaa! katsokaa sutta, joka kuvastuu vasten säihkyvää taivasta sen seistessä tunturin laidalla. Katsokaa kaulaa, kuinka vinona se kaartuu.
Seuratkaa katseensa suuntaa, mihin se vie.
Nuorttiin.
Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa, jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää, se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen, rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä, puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.
Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti
Nuorttia.
Hän liukuu päälleen alas kiveltä.
Hän ei liiku enää.