NYT ON YÖ JA KUU.
Hämärissä lumikuori kattoi maan.
Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan:
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua.
Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?
Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan.
Rupes valju murheen pilli soittamaan.
Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu.
Sydämessä peijaiset ja ristinpuu.
Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset, naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:
Mi mennyttä on, se on mennyt — se kaunista unta lie. Eri teille me taivallamme, tie viimeinen: tuskain tie,
saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":
Oh, surullinen koira, samoin mulla kuin sullakin, suur nälkä, jano on. Ja samat kärsimykset mulla, sulla: me saimme yhtä kurjan kohtalon…
on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.
* * * * *
Johannes Barbaruksen — nimi on salanimi; sen takana on tallinalainen lääkäri Vares, synt. 1889; hän on julkaissut teokset "Fata morgana", "Inimine ja sfinks" (Ihminen ja sfinksi), "Katastroofid" ja "Vahekorrad" (Suhteita, 1925) — "henki on nyrkissä, kuin parabellumi ladattu", kuten hän itse sanoo. Hän on oppositsionin mies, profanum vulgusta vihaava, joka ivaten viskaa taisteluhansikkaan "arvoisalle yleisölle" kuin "gentlemanni ikään", ojentaa nimikorttinsa: "Johannes Barbarus", lupaa löytää sekundantit ja seisten kylmänä ottaa vastaan pistot.
Hänen asenteensa on koomillisen hälisevä ja vesilasimyrskymäinen. Hän kahlaa nummet ja hetteiköt — etenkin hetteiköt — ja pursuttaa vääristyneestä suustaan kirouksia ja helvetinkiveä viattoman luomakunnan ylle. Hän aivankuin nyrkkeilee yhteiskuntaa ja luomakuntaa vastaan.
Jumala, jota Barbarus palvelee, on primitiivinen kuin neekerin puujumala; hänen rukouksensa sen edessä ovat kuin neekerin rukoukset: väliin voimakkaat ja värisevät, väliin monotooniset ja väsyttävät. Hänen mielikuvamaailmansa on kuin neekerin, köyhä ja puiseva. Hän tyytyy yksityisiin, useinkin hyviin kuviin ja vertauksiin, voimatta kohottaa runon yleistasoa.
Kukaan Viron runoilijoista ei ole niin raskas lukea kuin Barbarus: hän on oikea labyrinttimestari, vaikeatajuisuuden personoituma. Hän kirjoittaa kyllä "runojalkojen kevyistä pirueteista", mutta itse hän marssii puujaloin.
Mutta hänenkin kaaosmaisesta runoudestaan löytää aforismeja ja epigrammeja, jotka kajahtavat vasaranlyöntien tapaan.
* * * * *
August Alle (synt. 1890), tunnettu terävistä, hieman ylimielisistä arvosteluistaan ja skandaalistaan, jonka maine on liitänyt yli Suomenlahden, on julkaissut vain yhden kokoelman "Üksinduse saartele" (Yksinäisyyden saarille). Hänen runoissaan on naturalismia, mystiikkaa ja omituista ivallista naturalistista mystiikkaa, jos uskaltaa yhdistää nuo kaikki niin erialaiset sanat; hänen "Kratin luominen" runonsa, joka edustaa tätä hänen alaansa, on seuraavanlainen:
Yli sammuvan metsän paistaa kuu
kuin jätin silmä se on.
Maa eloton.
Yli sammuvan metsän paistaa kuu.
Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
Ja kaiku kertaa sen.
Säde kuun on punainen.
Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
Puun varjossa huiluna laulaa luu,
vala musta kuiskataan.
Veri tippumaan.
Puun varjossa laulaa kuolleen luu.
Ja kylässä kukko; kukkelikuu.
Niin huojuu lehdet puun,
käy pilvet eteen kuun.
Ja kylässä kukko: kukkelikuu.
Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen keskellä.
Ja joskus juoksee hukat ohi illoin ja pari sysikorppia voi silloin ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.
Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.
Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria. Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien, vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän, runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta — traditsionaalinen klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin —. Otan esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset, ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa krokodiilin selkä paistui.
Papit muurein päällä lauloi Raalle, hymnin hedelmöittävälle maalle, kunnes päivä ensimmäisen yli Niilin rannan, yli korven sannan heitti säteen kultapäisen. Kaikki tuhonnut on häijy Seth: maahan faaraon ampui turmion. Vuotaa Isis-äidin kyynelet.
Alle ei ole vielä haahmoittunut.
* * * * *
Jaan Kärner etsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud" (Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen fysionomiansa ei ole seestynyt — karakteristisinta lienevät nuorelle mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta, johon viime aikoina Virossa — ja Suomessa! — runosuonensa kuiviin juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.
Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth", runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain kärsimys!"
Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan: