RUOTSIN VANHA JA UUSI LYRIIKKA.
Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.
Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.
Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys. Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa, nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen, on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana, kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.