SAARESSA
Arvi Kivimaa.
Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan… Kas, jopa taas alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa…
Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen takana ovat mansikat — mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset — täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan, jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä, kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies muuta päiväsekseen. —
Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien sarja vielä olisi pitkä.
* * * * *
Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta. Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen", sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen koukkuilma."
Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua. Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi, aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä…
Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen. Tämä seikka — näen sen selvästi — on nyt hänen ajatustensa keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.
— Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi lyöden.
Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:
— Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa,
Intiinassa ja Ahriikassa…
— Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.
Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa:
— Eipä ole niille maille asiaa tehtävä… hyvä on olla täällä, minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee… Joopa joo… Oletkos kaloja saanut?
— Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.
— Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari…
Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit, ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut. Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee, pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä kauemmaksi kapeana viiruna.
* * * * *
Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset punaviirut.
Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia sitten — liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten ihmisten iloista huutoa.
Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas. Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani aamulla onnellinen rantakalliolla — siihen mielialaan ei enää pääse kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa, mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä tasapainotilaa.
Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen, ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan. Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä. Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on ahdistanut raukenevaa sydäntä.