VANGITTU FAUNI.
Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se se vajos tuskallisiin unelmiin. Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se kun päivä poltti tomuhiukkasiin.
On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät ja keinut koivun helman häilyvän ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän ja ketkä nymfejä nyt syleilevät…
Niin olkoon marmorista jalat sen
ja unetkin sen kivettäköön aine!
Kun ikkunasta kiirii ilmalaine
on fauni lehdoissa jo tanssien… On faunin henki veistoksesta poissa, se kiitää keijuin kevätkarkeloissa.
Mutta mitä enemmän hän analysoi omaa sydäntään, sitä lähemmäksi hän pääsee lämmintä kauneutta.
Semper valitsee miljöökseen suurkaupungin. Ja niinkuin aikaisemmin luonnonkauneuden värähdykset sulautuivat runoilijan mielikuvituksessa, tuntuu Semper arvelevan Barbaruksen kanssa että asfaltti nykyajan ihmisen mielikuvituksessa voi sulautua kosmilliseksi kauneudeksi.
Semperin muoto on niukka ja karu.
Ja eikö olekin, näin ankaran suppeana, näin rautaisena, näin ekspressionistisena "Raudne näkemus" kiusoittavan ihanteellinen kadunkulkijan mieliala — esitän sen vironkielisenä:
Öö kaevand nõgimust.
Ei päikseid elavaid.
Ei kuskil kuid.
öö pigimust.
Ilm tunnelsoonestik.
Kiht kihil lademeid.
Ja avanguid.
Fataalne joonestik.
Ränk koorm öö kaas.
Võlv raud graniit.
Musttuhat telingut.
Soon tuksuv: gaas.
Betoonne kumm.
Au talastik.
Traatvõrk. Lamp tähestik.
Ning äkki — inimene tumm!
"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"
* * * * *
Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty täydellisenä.
Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron" runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.
Tämän runoilijapolven minä on ollut se sentrum, johon se yhä uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy riehujan ja nauttijan asenteeseen.
Mutta myös:
Sinisen purjeen lyyrikko.
* * * * *
Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä, kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille. Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta päivänkoiton puolelta.
Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen vuorovaikutukseen.
Viron kirjallisuus on aivan viime vuosina yhä enemmän alkanut tehdä pyhiinvaellusmatkoja Suomeen rikastuakseen sen jonkinverran vanhemmasta ja vankemmasta aarteistosta; tämä on tapahtunut osittain tietysti runsain määrin viron kielelle käännetyn suomalaisen kirjallisuuden kautta — Kivi, Aho, Leino, Kallas, Topelius ovat alkaneet kulua virolaisten käsissä —, mutta myöskin, varsinkin aikaisemmin, virolaisten kirjailijain suomalaisilta mestareilta omaksuman maailmankatsomuksen, aihepiirin ja runoissa muodon kautta. Tämä viimeksimainittu erinäisin reservatsionein ja aikarajoin.
Ja sovinnaisuuden uhallakin lopetan:
Päinvastainen vuorovaikutus on myös mahdollinen.
Martti Haavio.