KARJALASSA.
Ryysyisenä kulki miesi
Kumartaen ohitsein;
Silloin silmihinsä katsoin
Ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto,
Kansa myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota,
Näinköhän mä totta näen?
Tyynehesti miesi työnsi
Kätens' laihan kätehein —
Totta siis! Ja sillä kertaa
Kuohahti mun sydämmein.
Mutta mies sen huomasi ja
Huoahti ja lausui nyt:
»Tiedon puute, pulskat herrat
Meitä näin on nylkenyt.
Maatonna me oltihin jo,
Tuskin oli taivastai —
Pamppu heilui, ryysyt siitä
Selkähänsä kansa sai.
Majojamme maata vasten
Alas aivan painettiin,
Huoneemmekin vihdoin vietiin,
Siitä tultiin turpeisiin.
'Turpeen alta tulematta
Mies on!' sananparsi soi —
Mutta turpehenkin alta
Tämä kansa nousta voi.
Ja se nousee, uus on aika,
Kaikki vielä paranee:
Herrain huoneiden ja meidän
Harjat näät jo lähenee.
Ryysyistämme paikka paikan
Perästä jo putoaa.
Kansa varttuu, vilja karttuu.
Kohoaapi koko maa!»