EKHO
Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon, satakielen tahtiin ja Panin huilun olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun, yli kanervakenttien kukkivain — Narkissos, mun armaani, viipyy vain.
Narkissos, Narkissos — hu-huu, hu-huu! Yhä lähteen yli hän kurkoittuu, ei korvansa kuule, ei silmänsä nää, yhä omaa hän kuvaansa tähyää. Hänet polvillansa ja seppelpäin yöt umpeen ma lähteen reunalla näin. Hän unissa elää, onneton, mut hän kaunein pojista Hellaan on. Hänen kutrinsa sormin ma kiertäisin, hänen silmänsä peittäisin suudelmin, hänen surunsa kauas ma karkoittaisin, hänen huulensa hymyileviks saisin, hänet veisin ma riemussa karkeloiden yli rotkojen, kenttien, kukkuloiden, yli Helikon luolaani salaiseen, minun viereeni yrttivuoteeseen!
Koko kesän ma yksin tanssinut oon
ja kutsunut armasta karkeloon.
Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa,
iät omaan hän kuvaansa tuijottaa.
Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu!
Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu.
Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei,
Narkissos mun huutoain kuule ei.
Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu, mut mun lempeni ääni ei vaieta voi. Se mun kuoltuanikin soi ja soi.
Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon…