PROMETHEUS
Raudoissas ovat ranteeni, Zeus, mut ei henkeni koskaan.
En ole heimoas sun, en sinun orjiaskaan.
Kahleides mitan kulkenut maailmaas joka suuntaan
oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus:
nähnyt en suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt!
Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun.
Ei ikinään sinun eessäsi maahan mun polveni taivu,
itseäs tunnustamaan et ikinään mua saa.
Kahleistain olen sulle ma velkaa, muusta en mistään,
en tulest' itsessäin, henkeni voimasta en.
Kauniimman, paremman minä oisin maailman luonut
kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
en ois voimastain minä orjien heimoa luonut,
kuin sinä luoduille en kahleita ois takonut,
en ois tuskalla ruokkinut onnenkaihoa niiden,
jotka ma tahdollain tyhjästä toin elämään,
en ois kuin sinä kitsastain jakanut minä heille
köyhiä riemuja maan. Uhria vaatinut en
luoduiltain omilt' oisi ma itsellein, kuten oot sa.
Kylmä ja korskea Zeus, luotujes kerjuri oot!
Kuoleman kammon maailmas ovenvartijaks teit sa,
jott' eivät pakohon pääsisi oikkujas sun
luomasi, sillä he orjuudessakin tuntevat, että
tyhjyyskin enemp' on kuin sinun maailmas.
Suuremman, ihanamman oisin ma maailman luonut
kuin sinun maailmas, kuin sinun luomasi on.
Huokaus ei olis kuulunut valtani äärestä toiseen,
ei surunkyyneltäkään hiekkahan vuotanut ois.
Onnessa, kirkkaudessa ja voimassa auringon alla
luotuni käynehet ois kenttiä kukkivan maan.
Ei sameaa olis silmää, ei kumaraa olis päätä
ollut joukossaan, kirkkaita katseita vain,
pystyjä päitä ja otsia, joiss' olis voima ja lempeys
rinnakkain asuneet onnessa luomisen työn,
vain jumal-tahtoja, vain tulitahtoja kirkkahin mielin —
kyyryjä orjia ei, ei sinun heimoas, Zeus.
Kerran Moirat, Zeus, sinun korskean valtasi päättää,
kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun,
särkevät luomasi sun, lelun hauraan henkesi pienen.
Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää.
Tyhjyys jää sekä yö, joka kerran jälkehes ilkkuu.
Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.