SEPPÄ
Hän takoi ja takoi yhtenään.
Hän takoi omaa sydäntään.
»Ah vielä ma tyttären kuninkaan
ja valtakunnasta puolet saan!»
Ja hän hylkäsi vaimon ja lapset ja työt,
hän takoi päivät ja takoi yöt.
Ja vasara kalskuen soi ja soi,
mut sydän sen alla vaikeroi.
Korun kalliin viimein valmiiks sai.
»Tämä kuninkaalle jo kelpaa kai.»
Se kuninkaan linnaan vietihin
ja kuningas siihen mieltyikin.
»Saat korustas palkan runsahan,
saat maistani puolet ja prinsessan!»
Ja häät oli kohta komeat,
kuten vieläkin vanhat kertovat.
Mut seppää ne liikuttaneet ei lain,
oli hälle nyt kaikki kuin varjo vain.
Ja hän katseli kuninkaan tyttäreen
kuin uppo-outohon, vieraaseen.
Ilon väikettä nähty ei kasvoillaan,
kun tuli hän vävyksi kuninkaan.
Hän kruunun otti vain päästään pois
kuin peljännyt sen painoa ois.
Myös kansa kyläin ja katujen
sen nähnyt on miehessä muutoksen,
mut harvassa, luulen ma, tiedetään
hänen, houkkion, surevan sydäntään.