PEKKA JA POLLE.
Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.
Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut oikein mukavaa koko päivänä.
Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon.
Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia.
Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi
hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.
Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.
— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli ottamaan palansa.
— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen kaulaa.
Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia. Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle. Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.
— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki polvillaan Pollen arkoja kylkiä.
— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen ja hyppää sitten siitä… No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.
Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.
— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi
Pekka.
— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut miehet tekevät kyntäessään?
— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa se on.
— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan, paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.
Pekka taputti käsiään.
— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi, että on lämpimämpi.
— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä huulellaan pojan päätä.
— Annanhan minä toki omalle Pollelle… leipääkin tuon joskus sinulle talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.
— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.
Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.
— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.
— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä milloinkaan.
— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.
— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä, ei ole ikävä milloinkaan.
— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.
— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä silloin minulle teet?
Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.
— Hoidan sinua hyvin.
— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?
— Enhän toki.
— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen kaikki minkä voin, niin…
— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin paha ole.
— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat haudan johonkin minulle, eikö niin?
— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä oikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.
— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän hämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän pahalta.
— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea pitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.
Polle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli varsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka — niin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut aisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.
Polle muisti jotain.
— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi meilläkään.
— Mikä se semmoinen kapine on?
— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä, sinullakin, Pekka.
— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän sinä Polle taivaaseen?
— Mitä luulet?
— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.
— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.
— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti Polle.
— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.
— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi Polle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla sinun mieliksesi niinkuin minä.
— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.
Polle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:
— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet mieheksi ja kasvatat varsoista uusia… kyllä ne oppivat, niinkuin minäkin.
— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.
Pekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.
Kun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä hänen kainaloonsa.
— Tulehan taas aamulla.
— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä haasioille.
— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule sinä hakemaan minua.
— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.
— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.
Pekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle katselemaan hänen jälkeensä.