NELJÄSTOISTA LUKU.
Bertil Hög, helsinkiläisherra, loikoo riippumatossa ja katselee, miten hänen kotiaan rakennetaan. Elokuinen aurinko helottaa lehvien lomasta ja väreilee järven pinnalla, joka alempaa kuvastelee puitten välistä ja kutsuu rannoilleen.
Bertil Hög on matkannut kaupunkiin, ja Kylli ei ole malttanut erota laivalaiturilla, vaan on lähtenyt hänkin mukaan. Bertilistä on tuntunut kesäinen pääkaupunki entistä kuivemmalta ja kuolettavan väsyttävältä. Hänen rinnallaan sipsutteleva yksinkertainen Kylli on ollut kuin välittäjänä siihen maailmaan, jonka hän on taaksensa jättänyt aikoessaan jatkaa humisevan kaupungin hermosairasta elämää.
»Mitähän kaupunkituttavani sanovat tytöstä?» on Bertil miettinyt ja hieman pelännytkin, osaako maalaistytti olla hänen mielikseen oudossa paikassa. »Mikä tuo sievä tyttö on sinun matkassasi?» on häneltä kysytty. »Sepä on oikea herkkupala, varmaankin maalta löytämäsi», ovat toverit sanoneet. »Etköhän antaisi meille, kun itse kyllästyt», ovat jatkaneet. »Pidän itse», on hän heille sanonut ja tytölle:
— Mitäs sanot, jos mentäisiin ostamaan kihloja?
Kyllin silmissä on välähtänyt hetkellinen ilo, mutta sitten on tyttö alakuloisesti sanonut:
— Mitä varten sinun tarvitseisi maalaisystävääsi pitää narrinasi.
Minähän olen antanut sinulle kaikki.
Seuraavana päivänä Bertil on sanonut tytölle:
— Kyllä se nyt on kuitenkin niin, että meidän pitää ostaa ne kihlat. Minä palaankin sinun kanssasi korpeen ja me rakennamme sen mökin sinne rannalle. Minä en jaksa enää hengittää tätä valheellista ilmaa täällä.
Kultapuodissa on Kylli ollut hämillään. Bertil on saanut paljon rahaa kuvasillaan, ja hän tahtoo valikoida kaikista kauneimman sormuksen tytölleen. »Oikeastaan tarpeeton kapine, mutta soma tuollaisen tyttösen sormessa», miettii Bertil ja tuntee olevansa onnellinen. Kirjoitetaan Rämekorpeen ja lähetetään aviisi, jossa Kyllin ja Bertilin nimet koreilevat, ja sitten jatkuu satutunnelma, jonkalaista Bertil ei viime talvena ole osannut enää odottaakaan, luullen kaiken sellaisen kuuluvan nuoruusvuosien menneisyyteen.
Rämekorpeen tultua on tavattu ensiksi Hiertiäinen, ja tämä on ollut kuin voita ja vehnästä.
Naulan painava piippu on pudonnut hampaista, ja housujaan kohotellen on
Asari lökertänyt:
— Sanoinhan minä, että se vie sen tytön, piru, ja ottaa ihan oikeaksi eukokseen. Et usko, Pertteli, miten tuntui mukavalta, kun luettiin se kirjeesi, kehveli. No, piru, lupsutellaan sitten täällä korvessa ja kähnitään, härnätään ahvenia ja mietitään mukavia.
Pojat ovat lähteneet katsomaan rakennuksen paikkaa ja lahjoittaneet kokonaisen maakappaleen Bertilille, kun oli niin mukava, että tuli takaisin korpeen ja otti sen tytön.
Emäntä Karulienakin liikkuu ripeämmin kuin ennen ja tomuttelee talon lukuisia ryijyjä, joita Bertil on ihaillut ja nyt nuoret yhdessä sanoneet vievänsä niitä uuteen kotiinsa. Oli tämä herra mukava, kun nai tämän Kyllin, talon tyttären, eikä niitä kaupuntlaisia.
Rakennusmiehiä on hankittu ja pantu miehiä kaatamaan hirsiä ja ajamaan niitä rakennuspaikalle. Salomo on lähetetty hakemaan rahaa kirkonkylän pankista, ja eräänä aamuna tulee Nuutti Bertilin kamariin rahatukku pivosessaan ja laskee sen pöydänkulmalle.
— … tässä tätä rahaa aluksi… otetaan lisää, jos tarvitaan. Pitänee se muurari hakea kaupunnista, että tulee kunnollista?
Bertil sanoo olevan sitä rahan puolta itselläänkin. Jos tarvitsee, niin pyytää.
* * * * *
Bertil katselee rakennuksen nurkkia ja sopukoita. Kylli näkyy soutavan salmen poikki, kaipa tuomaan päiväkahvia. Kirveet kalkkavat, sahat surisevat. Vesikattoa maalataan, ja se hohtaa järvelle kauniin punaiselta lehvien lomasta. Kun pesä valmistuu, niin hauskapa siellä niitä kuvasia… ja muuten oleilla, rauhassa maailmalta.
Helsinkiläisherra tahtoo olla maamiehenäkin, ja pari ukon jurria puskee ojaa syvemmällä metsässä, jossa on ollut sileä niitty, pelloksi sopiva.
— Hyvä pelto tästä herralle tuloo. Mutaa on kuin läskiä sian selässä.
Se, mikä Aatami-ukkelin viinakuolemalla on menetetty, on nuorten naimapuuhalla saatu monin kerroin takaisin.
Niin, olihan se sekin ukko, uskostaan jaarittava, maisteleva ja repijäistä voiteleva, mutta nyt on nämä nuoret, ja ne saavat kaikkien ajatukset.
* * * * *
Päivä paistaa, ja korkean taivaan alla, pelloillaan ja niityillään ja metsissään liikkuvat onnelliset ihmiset. Kuhilaita korjataan riiheen, huudetaan ja hoilataan. Kylli seisoo rannalla ja varjostaa kädellään silmiään. Bertil piirtää häntä siinä ja tuntee ruumiissaan voimaa, jota on saanut täällä korvessa, tuolta tytöltä tuossa, ilmasta ja tuosta väreilevästä vedestä.
* * * * *
Talossa on jo asetuttu levolle, ja pihamaalla on hiljainen hämärä. Kylli nukkuu aitassaan, juhannusöiset pihlajankukat pieluksen alla, ja odottaa Bertiliä, joka viipyy vielä hetken siellä hämärällä pihalla.