KEHRÄÄJÄN TÄHDET.
Maantien laidassa mökki, puoleksi hankien peittämä. Mökissä harmajat seinät, harmaja ikkunalauta ja alempia ruutuja jo päreillä paikattu. Pyhä pihlaja ikkunan alla.
Mökissä vanha mummo, hänkin jo harmaantunut vuosien painosta ja ikävästä. Lakkaamatta hän kehrää, kesällä ja talvella, syksyllä ja keväällä hänen värttinänsä pyörii. Joskus hän työtään ja yksinäisyyttään laulullaan lämmittää, mutta viime aikoina on laulunsa käynyt jo heikommaksi. Se kuuluu tielle kuin nukkuvan laulu, ja kulkija maantiellä pysähtyy, kuulostaa ja hymähtää: Kohta katkeaa mummon elämänlanka… laulu kuuluu jo kuin maan alta. Vanha kirkkoherra tietää kertoa, että lähes sata ajastaikaa on mummo mökissään kehrännyt ja laulujaan hyräillyt. Ja niin kauan kuin seudun vanhimmatkin muistavat, on hän asunut mökissään yksin. Ei ole häntä lapset ja lastenlapset olleet hoivaamassa. Hänen poikansa ovat jääneet kaikki Suomen sodan jalkoihin, kaatuneet kunnialla. Yksi kaatui Porrassalmella, toinen Lapualla, kolmas Juuttaalla. Heidän isänsäkin jäi kaukaisille sotaretkille.
Illan hämärtyessä hän värttinänsä seisottaa ja jää ikkunasta katselemaan värähteleviä tähtiä taivaalla. Kolme tähteä siellä muita kirkkaammin loistaa, ja hän kuvailee, että ne ovat hänen sotateillä kaatuneet poikansa, jotka illoin häntä sieltä tervehtivät, autuasten asuinsijoilta. Yksi, joka kaikista kirkkaimpana loistaa, on se, joka kaatui Lapualla neljätoista haavaa ruumiissaan, mutta virkosi vielä taisteluun, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja hänelle teki kunniaa.
Muutamana talvi-iltana astui vanha sielunpaimen hänen majaansa. Hiilos hehkuu liedellä ja kissa kehrää uunin pankolla. Vanhus katselee miettien ikkunassa tähtiään, eikä huomaa tulijaa:
— Tässä asuin jo silloin, kun ryssä maahan tuli. En pakoon lähtenyt, niinkuin muut tekivät. Poikani suorivat sotateille, minä jäin yksin, mutta kukaan ei rauhaani häirinnyt. Kukaan ei viitsinyt tupaani astua. Olin näkemässä, miten sielunpaimen vangittiin ja kirkkoa ryöstettiin ja häväistiin. Odottelin poikiani kotiin palaaviksi, mutta sainkin sanoman, että ovat kaatuneet, ja kunnialla kaatuneet. Itkin ilosta, kun kuulin, miten vanhin poikani Lapualla vielä verta vuotavana taisteli, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja kiitteli. Nyt ovat jo päiväni pitkät ja ilottomat, mutta illoin nuo tähdet loistavat ikkunaani. Ne kutsuvat minua, milloin sitte sinne joutunen.
— Onko teillä kaikkea, mitä tarvitsette? kysyi vanha sielunpaimen keskeyttäen hänen mietteensä.
— Minulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Näkymättömät kädet tuovat ruokani tupani kynnykselle eivätkä puut ole vielä pinostani loppuneet.
— Ette ole vuosikausiin naapureissa käyneet.
— En vuosikymmeniinkään. Vanhan kirkon aikana kävin kirkossa joka sunnuntai, kerran kävin uudessakin herran huoneessa, mutta nyt en enää käy.
— Miksi?
— Kirkkonne on liian suuri ja mahtava. En mene sinne. Elän täällä omissa maailmoissani.
Ja mummo kääntyi taas ikkunaan katselemaan väräjäviä tähtiä kylmän sinertävällä taivaalla.