SYVILLÄ JUURILLA.
Elokuun hämärä hiipi hiljaa Hakalan tupaan. Hakalan nuori mies, talon isäntä, oli ohrapellolla laskenut sirppinsä kuhilaan kärkeen ja hänkin astunut tupaan ja istahtanut peräpenkille vaimonsa viereen, joka ruokki nuorinta poikalastaan. Hakala painoi päänsä käsien varaan ja huokasi raskaasti.
— Mitä nyt? kysyi ihmetellen hänen nuori vaimonsa. Hän ei usein nähnyt miestään masentuneena. Roteva savolainen, voiman perikuva hän oli, ja aina iloinen, ja lauleskellen kävi työhön aamuin, illoin. Mikä häntä nyt vaivasi? Ja vaimo laski kätensä miehensä olkapäälle ja koetti hänen avoimista kasvoistaan arvailla syytä hänen alakuloisuuteensa.
— Ei ole syyt suuren suuret, jotka mieltäni painavat. Sitä vaan olen ajatellut tänäänkin, niin kuin usein ennenkin, että olisi kumminkin pitänyt ostaa Vuoriniemi. Minua kyllästyttää ympäristöni, naapurini, joskus tämä kotinikin, vaikka pitäisihän minun tässä viihtyä. Mutta naapurit, joita ei saa mihinkään edistyspuuhaan käsiksi, ja tämä erämaa, jossa ei kuulu muuta kuin karjan kellot ja lintujen laulu kesällä ja huhkaimen huuto talvella ja missä aina saa näännyksiin rehkiä, kun lähtee kirkonkylään asioilleen.
Iloinen hymy värehti nuoren naisen huulilla, miehensä puhuessa tuttua, hänelle mieluista asiaa, josta jo ennen oli sadat kerrat puhuttu, yhtä monet miettimiset mietitty. Vuoriniemi oli hänen kaunis kotitalonsa kaukana Hämeessä, pikku järven rannalla, kaupungin lähellä. Sieltä! oli Hakala hänet noutanut tänne Savoon, jossa hän ei tahtonut viihtyä. Vuoriniemestä oli tullut kauppatalo, ja hän oli monet kerrat miestään kehoittanut myymään Hakalan ja ostamaan Vuoriniemen.
— Voisithan sinä saada Vuoriniemen vieläkin, virkkoi vaimo.
— Jos ei ole jo muille myyty.
— Ei ole myyty, menisit vaan heti.
— Mutta sääli on tämäkin Hakala jättää. Kun ei olisi noita pihapuita eikä tuota kalaista järveä.
— Säälii on nähdä ja kuulla Vuoriniemenkin aina kädestä käteen siirtyvän. Ajattele, Lauri, niitä mahdollisuuksia mitä Vuoriniemessä olisi. Karjaa saisi lisätä, maidolla saisi hyvän hinnan kaupungissa lapset voisi kouluttaa, ja…
— Kyllä tiedän ja olen miettinyt sen hyvät puolet.
— Onko pahojakin puolia, kysäsi hänen vaimonsa.
— On, ja niistä suurin on se, että Vuoriniemi ei ole syntymäkotini, niinkuin tämä Hakala, ja sepä se painaakin.
— Mutta naapurit, jotka täällä sinulle aina kuoppaa kaivavat, puhui vaimo hetken kuluttua. Ja kaukana kirkonkylässäkö lapsia koulitaan? Sinä kerroit siellä kansakoulussa ollessasi koti-ikävän kovin kiusanneen.
Se sattui Hakalaan.
— Pitänee käydä kuulemassa, joko Vuoriniemi on myyty.
Hakalan vanha äiti oli keskustelun aikana hiljaa tullut tupaan ja istunut karsinapenkille.
— Eiköpä liene niin, että 'oma maa mansikka, muu maa mustikka’, virkkoi hän.
— Siellä saisi Hakalan karjasta viisituhatta vuodessa ja täällä ainoastaan kaksi… virkkoi Hakala ajatuksissaan.
— Ja mummo saisi käydä joka sunnuntai kirkossa, virkkoi nuori vaimo ja istui mummon viereen ja laski kätensä hyväillen mummon kädelle. — Kirkon katto näkyy kotipihaan.
— Ja pelloilla ei yhtään kiveä, jatkoi Hakala yhä mietteissään.
— Ja kalavesi yhtä hyvä kuin täälläkin.
— Lienee parempikin, koskapa talvellakin saa tuoretta kalaa, silloin kun tahtoo.
Hakala nousi ja nyt kuvastui hänen kasvoillaan päättävä rohkeus.
— On parasta, että lähden heti. Laittanet evästä konttiin.
Mummo hymähti surullisesti. Poika jätti syntymäkotinsa, jossa nyt oli jo kaikki valmista. Hänen esi-isänsä eivät sitä jättäneet, vaikka oli monet vastukset voitettavana. Mutta koti-ikävä se toisi vielä Laurin takaisin Hakalaan, siitä hän oli varma.
Hakalan vanha isä oli tullut tupaan ja katseli kysyvästi poikansa lähtövalmistuksia.
— Minne aiot lähteä?
— Menenpähän Vuorinientä katsomaan.
— Mitä siinä on katsomista?
— Jos sattuisi ostamaan.
— Joko taas käy tuuli sieltä päin. Mene, mutta minä en lähde. Ja muista minun sanoneen, että kadut kun kotitalosi jätät.
Saatuaan eväskonttinsa hymyilevältä vaimoltaan ja valjastettuaan hevosensa, nousi Hakala rattaille, ohjasi ajokkinsa maantielle ja painui elokuun hämärään yöhön.
* * * * *
Ajaessaan hämärien metsien ja vainioiden läpi keltaisena nauhana kiertelevää maantietä, jouti Hakala miettimään kaikenmoista omasta elämästään, varsinkin sen varjoisia puolia, jotka saivat hänet aina ankaraan taisteluun oman itsensä kanssa. Mikä sai hänet nytkin tekemään niin yht'äkkiä päätöksen ja lähtemään tälle matkalle ja mikä sitä ennen kiintymään erottamattomasti Vuoriniemeen. Vuosikaudet hän oli aika ajoin tätä kysymystä miettinyt. Ja usein oli hän ajatuksiinsa niin syventynyt, että Hakalan peltoja kyntäessään oli Vuoriniemen peltoa kyntävinään, Hakalan maita kulkiessaan luuli Vuoriniemen lehdoissa liikkuvansa.
Oliko oikein jättää syntymäkoti, perintömaa, rauhainen saloseutu, ja muuttaa vieraalle, joskin mieluisalle maalle? Oliko suurikin rikos jättää perintömaansa, joka polvesta polveen oli siirtynyt jo vuosisatoja. Hakala tunsi kipua ajatellessaan Hakalan maita ja metsiä toisen miehen viljeleminä ja hallitsemina, mutta hiljaista mielihyvää kun ajatukset siirtyivät Vuoriniemen siteille, järven rantaan viettäville peltosaroille. Kohtalon käsi oli laskeutunut painavana hänen hartioilleen ja sen ohjausta täytyi seurata.
* * * * *
Hakala soutaa yksin pienellä venheellä tyynenä uneksuvan järven pintaa, soutaa hetken, ja laskien sitte aironsa veteen katselee rantoja, taloja rannoilla ja peltoja talojen ympärillä. Ei missään maailmassa ole maisemat tämän veroisia, miettii hän ja tuntee hiljaista jälleennäkemisen iloa katsellessaan seutuja, jotka kerran, vuosia sitten, kävivät hänelle rakkaiksi.
Elokuun päivä on painunut matalan, metsäisen kukkulan taakse. Kauempaa kuuluu kaupungin tornikellon tasaiset lyönnit. Hakala ohjaa venheensä Vuoriniemen rantaan ja noustuaan maihin, jää hetkeksi katselemaan salmelle, johon kuvastuu vastaiselta rannalta talojen punaiset rakennukset, kukkulaiset, muhevamultaiset pellot, tasaisesti järven rantaan viettäen, toisissa kirkkaan vihreä oras, toisissa auran jälki näkyen, harmaat aidat ja venhetalaat. Se oli näkemisen arvoista. Hakala ei muistanut Savossa nähneensä missään samansuuntaista. Hän lähti rantapolkua nousemaan ylös taloon ja teki huomioitaan.
— Vieläpähän on siinä verkkomökki ison petäjän juurella, ja vanha venhe sen takana kumoon kaadettuna. Jopa on komea laiho pellossa… Kas, kun on uusi saunakin rakennettu… entinen olisi kyllä välttänyt… Huonosti on tuossa kynnetty, kerrassaan kehnosti sileätä maata, ja ojatkin on tukossa… tietää sen, kauppatalon… Mutta auraamaton sänki näyttää, että hyvän se on rukiin kasvanut. Onpahan naulattu uusi katto vaateaittaan ja vanhoja aittoja on purettu, hävitetty — suotta hävitetty — ja tuparakennustakin on maalattu ja tuhrailtu. Rumemmaksi vaan on käynyt. Ovatpahan toki pihapihlajat säilyneet, ja koivu navetan nurkalla.
Hiljaisena ja hartaana astui Hakala Vuoriniemen pihaan, josta näkö-ala aukeni etelään ja länteen vielä kauniimpana kuin rannalta.
* * * * *
Hakalan väki teki Vuoriniemeen lähtöä. Nuori emäntä ajeli karjaa portista metsätielle ja huuteli iloisesti hoidokeilleen, samalla komennellen muuta väkeä, joiden piti olla apuna karjaa ajamassa. Välttämättömät talouskapineet oli lähetetty jo edeltäpäin ja Hakala valmistelihe viimeisenä lähtemään. Hetkiseksi hän seisahti pihamaalle ja huokasi raskaasti. Pihapuissa olivat lehdet jo kellastuneet, ja hiljaisen tuulen mukana niitä lenteli pihanurmelle ja perkosaroille. Haapa portin pielessä oli vielä säilyttänyt lehtensä vihreinä, ja ne lipattivat kuin hiljaa puhellen: Väärin teet, kun syntymäkotisi jätät. Eivät esi-isäsi maataan jättäneet, vaikka joskus korpea raivatessaan petäjäistä söivät. Eivät jättäneet, vaikka veronkantajat joskus kaiken viljan veivät ja vihollinen polki vainiot ja poltti kartanon.
Hakalan pää painui ja silmiin ilmestyi jotain kosteata, jota piti kuin häveten pois pyyhkäistä.
Eikö Hakala jaksanut elättää sinua — jatkoi haapa puheinaan — kun piti muka paremmille maille päästäksesi? Vai joko pojasta polvi huononi, kun täytyi kivettömiä peltoja hakea? Mene, mutta muista siellä viljavassa Hämeessä, että karussa Savossa ovat juuresi, ja ne ovat syvällä, ja muista — haapa jatkoi vielä — kuka sinulle hiljaista kieltään humisi kesäilloin lapsuus- ja nuoruusvuosinasi.
Hakala kääntyi menemään ja kuumat kyyneleet varisivat pihanurmelle.
Hakalan vanha vaari katseli pellolla poikansa lähtöä, lapioon nojaten. Kaikki muut lähtivät, mutta hän ei suostunut lähtemään eikä talon vanha kissa Mikko, joka karkasi lähtijäin käsistä ja kuin turvaa hakien riensi vanhan vaarin luokse ja siellä vasta rauhoittui.
— Pidetään me, Mikko, taloa kahden… antaa muitten reissata maailmalle, puheli vanhus kissalle. Ollaan me savolaisia kuolemaan saakka.
Ja vanhus jäi miettimään mitä hänen isänsä oli hänelle kertonut talosta ja sen vaiheista.
Suvun kantaisä oli sortunut hämäläisen kirveen iskusta heimokahakoissa. Hänen isänsä veli oli kaatunut Lapualla ja isänsä sieltä haavoittuneena palannut kotitantereille.
Hän ja hänen isänsä saivat niittää rauhan viljaa, parannettuaan vainolaisten tekemät vauriot, mutta hänen pojalleen ei kelvannut isien työ.
Vanhus huokasi ja tarttui lapioonsa, lopettaakseen työnsä, jonka oli aamulla aloittanut.
* * * * *
Hakala viihtyi ensitilalta hyvin uudessa maaperässä. Vuoriniemessä oli paljon korjaamista, ja Hakala kävi näihin puuhiin innolla käsiksi. Aamusta iltaan hän puuhaili pelloilla jaellen käskyjä ja itse kävi käsiksi kovimpiin töihin. 'Pitäisi näyttää hämäläisille, mitä heidän maistaan saa savolainen irti, hän ajatteli. Tottunut hevospari veti auraa aamusta iltaan. Kauniina ja tasaisena kiilteli kynnös syysauringossa. Ystävälliset hämäläis-naapurit kävivät tervehtimässä ja toivottamassa onnea uudelle isännälle.
Vaikka Hakala oli iloinen ja tyytyväinen, tahtoi sentään joskus ikävä painaa. Se tuli varsinkin yöllä unessa, raskaana ja vaativana. Hän kävi alakuloiseksi, kun ajatukset alkoivat päivisinkin viihtyä lapsuuskodissa, eikä ajatuksia voinut työkään karkoittaa. Muutamana yönä hän näki unta, että kotipuolen miehet tulivat häntä tervehtimään. Juroina ne astuivat pihaan ja naurahtivat hänelle, kun hän sivusta katsoi entisten naapurien saapumista. Hän näki heidän ivalliset silmänluontinsa ja hän kirosi mielessään: 'enkös minä teistä päässyt vielä täälläkään rauhaan!’
— Tämän tähdenkö sinä Hakalan jätit? virkkoi ensimäinen. En minä vaan olisi Hakalaa tähän vaihtanut.
— Hakalassa oli komea metsä — alotti toinen — mutta mitäs täällä.
Riittäneekö polttopuiksikaan. Ja pienemmäthän tässä on pellotkin kuin
Hakalassa.
— Tietääkö se entinen naapuri, että nyt kulkee jo uusi maantie Hakalan peltojen ohitse, ja kylään rakennetaan kansakoulua — virkkoi kolmas. — Ja postikin tulee kaksi kertaa viikossa.
— Joko nyt, virkkoi Hakala ja kummasteli sitä edistyksen paljoutta, mitä oli saatu aikaan hänen poissa ollessaan.
Neljäs, hänen pahin vihamiehensä, tuli ivahymy huulilla ja virkkoi:
— Saisi sitä nyt Hakalan karjasta rahaa sielläkin. Maitokilolta saamme nyt siellä kaksikymmentä penniä, ja Hakalan vuokraajalla on siellä suurimmat tulot karjasta.
Hakala kääntelihe tuskasta. Häneltä pääsi haikea kirous, 'enkö minä saa heiltä haudassanikaan rauhaa?'
Hakala heräsi tuskaisena ja märkänä hiestä. Hän ei saanut enää unta. Olikohan hänen Vuoriniemeen kiintymisensä kestävää, ajatteli hän. Eikö se ollut vaan hetkellistä mieltymystä kivettömiin peltoihin, kauniiseen näköalaan ja liikeseutuun?
Vuosi oli kulunut. Se meni hyvin, vaikka Hakala olikin surkastunut ja laihtunut. Mutta sitten eräänä yönä tulivat esi-isäin henget. Ne tulivat juroina, yksitellen, häntä tilille vaatien. Ensimäisenä tuli suvun kantaisä, synkkäotsainen, harmaahapsinen vanhus, vainolaisen kirveen haava ohimolla ammottaen.
— Mitä sinä pakenit Hakalasta? Katsos — ja hän osotti haavaa ohimollaan, josta tihkui verta — minä en lähtenyt pakoon, kun vainolainen ahdisti, vaan kaaduin. Minä ilolla katselin jälkeläisteni työtä, miten hyvin he edistyivät Hakalassa, mutta nyt, kun sinä tänne muutit, en saanut haudassanikaan rauhaa.
Ukon jälestä tuli Hakalan isoisä, joka oli saanut haavansa Lapualla ja palannut sieltä kotitantereille ja vielä ennen kuolemaansa perkannut pelloksi koskemattoman korven. Hän tuli uhkaavana:
— Kurja, joka vieraalle jätit isiesi työn. Katsos, — ja hän osoitti arpeutuneita haavoja — minä sain yksitoista haavaa maata puolustaessa, mutta minut pelasti rakkaus kotiturpeeseen. Nyt minä saan hävetä lapseni lasta vielä haudassani. Sitten tuli hänen iso-isänsä veli ja puhui surullisena:
— Minä olin isäsi kanssa Hakalassa korpea aukomassa, mutta sitte tuli vainolainen maahan ja minun täytyi lähteä sitä lyömään, ja sen tiedät, että isku tuntui, kun näet nämä kädet. Vihollista kaatui kuin korpea, mutta minä taistelinkin kotikontuni puolesta. Kotiin minä en kumminkaan päässyt, vaan — kaaduin sen puolesta. Sinä sait valmiit ohjakset käteesi, mutta et pitänyt niitä.
— Riittää, jo riittää! huusi Hakala ja heräsi.
— Mitä sinä valitat unissasi ja vääntelehdit? Sinähän olet ihan märkä, sanoi hänelle vaimonsa. Et ole enää pitkiin aikoihin nukkunut rauhallisesti. Mikä sinua vaivaa?
— Koti-ikävä.
Mutta aamulla sanoi Hakala vaimolleen:
— Minä luulen, että minun on lähdettävä Hakalaan. Esi-isäin henget eivät muuten anna minulle rauhaa. Ne tulevat unessa ja vaativat minua.
— Vai niin se onkin, että unet saavat sinut lähtemään Vuoriniemestä, sanoi vaimo tyytymättömänä.
* * * * *
Eräänä kauniina toukokuun päivänä puuhaili Hakala muuttoa entiseen kotitaloonsa. Vaimonsa oli päättänyt järkähtämättä jäädä Vuoriniemeen, mutta miehen luja tahto voitti, ja nyt nuori emäntä tyytymättömänä murjotellen ohjaili lehmiä ulos veräjästä muuttoväen jälkeen niitä saatellakseen.
Raskaalta tuntui Hakalastakin jättää Vuoriniemen syvämultaiset pellot, joissa kevätoras kauniina vihoitti. Mutta painavana laskeutui kohtalon käsi hänen hartioilleen ja vaati lähtemään.
* * * * *
Toukokuun päivä paistoi ja järvi lepäsi tyynenä sen säteilyssä. Hakalan vaari souteli ruuhellaan rantavesillä ja päästeli runsasta saalista verkoistaan. Ukin kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun hän oli saanut kuulla, että hänen poikansa oli paluumatkalla entiseen kotiinsa.
— Sanoinhan sen — mietti vaari — että vielä se katuu ja takaisin palaa. Ja nyt se kuuluu tulossa olevan, karjoineen, kaikkineen. Ehken jo tänään kotiutuu, arveli sanan tuoja. Saa tästä nyt kotoveden kalaa tulijaisikseen. Mahtanee poika olla häpeissään, mutta pitää olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin kuin kylämatkalta tulisi… Mitäpä hänestä muistuttelemaan, kun kerran katui ja palasi. Parhaiksi ehti talon vuokraajakin lähteä kaluineen, kiluineen.
Ukki vetää venheensä maalle ja kerättyään kalansa konttiin lähtee nousemaan rantapolkua pihaan. Tien kahden puolen vihoittaa lupaavana kevätoras, jonka ukki on vielä omin käsin kylvänyt. Ja kun on saanut kuulla, että poikansa palaa, on laittanut punamaaliin pirttirakennuksen, yllättääkseen kotiväkensä, ja muutenkin siistinyt kartanoseutua.
Jo ennen puolta päivää saapui muuttoväki. Ensimäisenä tuli karja ajomiehineen, kellokas eellimäisenä. Niiden jälessä tavarakuormat talon entisten'ajokkien vetäminä, uutta maantietä, joka oli tehty heidän poissaollessaan ja kulki suorana nauhana aivan Hakalan karjaportin ohitse. Tulijat ihmettelivät:
— Onpas täällä ennätetty…
— Kas kun pirttirakennus on punamaalissa. Kukahan se…
— Tuohon on tehty uutta aitaa.
— Ja tuohon uusi portti. Kas, kun täällä on siistitty. Ja noin kaunista orasta…
Hakalan viisitoistavuotias Anna se näin iloisesti huudahteli ja hypellen riensi pihaan, navettaan ja saunaan ja sieltä pirttiin, kamareihin ja maitohuoneeseen.
— Kun on pirttikin katajan havuilla koristettu! Vaariko se näin…?
Ja pihamaalla muuttoväen joukossa mielihyvästä tepasteleva vanhus sai lämpimän tervehdyksen tyttöseltä. Nuorin poika, Tapani, kiipesi vaarin syliin. Hakala riisui ajokkinsa, jolla oli vanhan emännän kanssa saapunut. Hepo hirnahteli iloisena tuntiessaan entisen kotipihansa. Piehtaroi, päristeli ja oikasi piha-aidan yli heinäpeltoon.
Vähitellen kaikki kotiutuivat ja mentiin pirttiin. Takassa loimottaa iloinen tuli, ja kalakeitto kiehuu liedellä.
— Kas, kun vaari on kalaakin keittänyt.
— Eikö liene itse pirttiäkin pessyt, ihasteli vanha emäntä valkosena hohtavia permantopalkkeja.
— Oli tässä vaimoväkeä apuna…
* * * * *
Hehkuva päivä painuu tyynenä uneksuvan Hakaveden taakse. Käki kukahtelee havumetsässä ja rastas visertää rantakuusessa.
Hakala on rantapellolla kyntämässä ja kun vako päättyy korkeimman kummun laelle, seisottaa hän hevosensa. Katse siirtyy järven kirkkaalle pinnalle, siitä peltoaukeamalle, joka tasaisena leviää etelään, mutta kohoaa kumpareiseksi pohjoispuolelta. Peltojen keskellä, muita korkeammalla töyräällä, kartano levollisena, hymyilevänä kevätillan kuulakkaassa valossa.
— Suotta läksin muualta kauniimpaa hakemaan, ajattelee Hakala. — En olisi kumminkaan huomannut, että niin syvillä juurilla olen kotiturpeeseen kiinnitetty, jos eivät isäin henget olisi siitä minulle puhuneet.