I

Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.

Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa, ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen, olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä. Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi, kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on "ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut" on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen, voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.

Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus, jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö, mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi — loitolle rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla, eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään sotaretkelle hämäläisiä vastaan.

Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt, joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa. Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen, niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.

Rannasta — länteen Rökne-saarista — pistäikse niemi, joka on kuin kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon, jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar", Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon. Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi, kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä, kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen, väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se sana merkitsi Pyhää Birgittaa!

Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:

"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"