SEITSEMÄS KIRJA

VÄLIHUOMAUTUS

Luostari aatteena.

Tämä kirja on näytelmä, jossa ensimäisenä henkilönä on äärettömyys, ijankaikkisuus voiminensa.

Toisena on ihminen.

Ja koska nyt luostari osui tiellemme, täytyi meidän käydä sinne sisään. Miksi? Siksi, että luostari, yhtä ominaisena niin idän kuin lännen maille, niin vanhalle kuin uudelle ajalle, niin pakanuudelle ja buddalaisuudelle ja muhamettilaisuudelle kuin kristinuskolle, on muuan niitä tähystyslaitteita, joiden avulla ihminen katselee ijankaikkisuutta ja äärettömyyttä.

Tässä ei ole paikka lähteä laajemmin kehittämään tätä ajatusta. Mutta luopumatta lainkaan epäilystämme, varovaisuudestamme tai oikeutetusta kiivailustamme, täytyy meidän sanoa, että me joka kerta, kun näemme ihmisessä ijankaikkisuuden, äärettömyyden merkkejä, olkootpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa, tunnemme kunnioitusta. Synagogalla, moskealla, pagodilla, wigwamilla on vastenmielinen puolensa, jota me inhoamme, ja ylevä puolensa, jota me ihailemme. Mitä näkö-aloja ja mitä rajattomia haaveiluja hengelle! Jumaluuden paisteen heijastusta ihmiskäsien rakentamaan seinään.

Luostari historiallisena ilmiönä.

Historian, järjen ja totuuden nimessä on luostarilaitos saanut tuomionsa.

Missä maassa luostareja vain on tiheämmälti, muodostuvat ne esteiksi yleiselle kehitykselle, haitallisiksi laitoksiksi ja laiskuuden keskuksiksi siellä, missä niiden pitäisi olla työn keskuksia. Luostari-yhteiskunnat ovat suuressa yhteiskunnassa samaa kuin misteli on tammessa ja syylä ihmisruumiissa. Niiden hyvinvointi ja lihominen merkitsee maan köyhtymistä. Luostarilaitos, joka alkeellisen sivistyksen aikoina oli tarpeellinen raakuuden vaimentamiseksi hengen aseilla, ei ole enää paikallaan kansojen miehuudenijässä. Ja kun se alkaa rappeutua ja luisua häviötään kohti, muuttuu se antamansa esimerkin takia vahingolliseksi kaikissa niissä suhteissa, jotka tekivät sen hyödylliseksi sen ensi puhtauden aikana.

Luostarit ovat eläneet aikansa. Ne olivat tarpeellisia uudenaikaisen sivistyksen kasvattajina, mutta ne muuttuivat sen vahvistuessa haitallisiksi ja ne ovat kerrassaan vahingollisia sen myöhemmälle kehitykselle. Sisäisen järjestyksensä ja tarkoituksensa puolesta olivat luostarit kyllä paikallaan kymmenennellä vuosisadalla, näyttivät epäilyttäviltä viidennellätoista, mutta ovat ehdottomasti hyljättäviä yhdeksännellätoista. Luostarisyöpä on mädännyttänyt melkein luurangoksi asti kaksi ihanaa kansaa, Italian ja Espanjan, joista toinen oli Europan valo, toinen Europan ylpeys vuosisatoja. Ja nykyään vasta alkavat nämä kaksi kuuluisaa kansaa parantua 1789:n terveellisen ja perinpohjaisen leikkauksen johdosta.

Luostari, etenkin vanhanaikuinen naisluostari, sellaisena kuin se esiintyi tämän vuosisadan kynnyksellä Italiassa, Itävallassa, Espanjassa, on keski-ajan synkimpiä, inhoittavimpia luomuksia. Luostari on kaikkien hirmujen leikkauspiste. Ja varsinkin katolilaisesta luostarista löyhähtää vastaan kuoleman hyinen huounta.

Etenkin on synkkä espanjalainen luostari. Siellä kohoaa pimeissä holveissa, joiden ääriviivoja on vaikea eroittaa ainaisessa hämärässä, tavattoman tanakoita, rauhattomia alttareita, korkeina kuin tuomiokirkot. Siellä riippuu vitjoista suunnattomia valkeita ristiinnaulitunkuvia. Siellä hohtavat suuret norsunluiset Kristukset alastomina mustapuisissa risteissään, ei enää vertavuotavina, vaan vertavaluvina, inhoittavina ja liikuttavina, ja niiden kyynäspäistä törröttävät luut, niiden polvilumpiot ovat kuin irtautumaisillaan, niiden haavoista pursuaa verinen liha, niiden päätä koristavat hopeaiset orjantappurakruunut, ne ovat kiinnitetyt ristiin kultanauloin, niiden otsalla kimaltelevat punakiviset veripisarat ja niiden silmissä välkkyvät timantit kyynelinä. Timantit ja punakivet näyttävät kosteilta ja ne hellyttävät itkuun siellä alhaalla pimeässä polvistuvat huntujen peittämät olennot, joiden kyljet on jouhipaita hieronut rikki, joiden selän on rautapiikkinen ruoska raadellut, joiden rinnat on pajukudos muodottomiksi pusertanut ja joiden polvista on nahka rukoillessa hankautunut, nämä naiset, jotka luulevat olevansa puolisoja, ja nämä haamut, jotka luulevat olevansa taivaan enkelejä. Ajattelevatko nämä naiset mitään? Eivät. Tahtovatko he mitään? Eivät. Rakastavatko he mitään? Eivät. Sykkiikö heissä elämä? Ei. Heidän hermonsa ovat muuttuneet luuksi. Heidän luunsa ovat muuttuneet kiveksi. Heidän huntunsa on yöstä ja pimeydestä kudottu. Heidän hengityksensä hunnun alla on kuin sydäntäsärkevää kuolonkorinaa. Päänunna, aave, heitä johdattaa pyhityksen tielle ja painaa heidät kauhun syvänteihin. Saastaton on siinä heidän silmiensä edessä vaativana, hirmuisena.

Senlaisia ovat vanhat espanjalaiset luostarit. Kammoittavan uskonnollisen kiihkon ryöväriluolia, neitseiden hautoja, surmansijoja.

Katolilainen Espanja oli roomalaisempi kuin Rooma itse. Espanjalainen luostari oli ennen muita oikea katolilainen luostari. Siellä tuntui vallitsevan itämainen henki. Arkkipiispa, taivaan kuohilaiden päämies, vartioi ja hallitsi tätä Jumalalle varattujen sielujen haaremia. Nunna oli haareminainen, pappi oli kuohilas. Hartaimmat valittiin unessa, ja he saivat nauttia Kristuksen läsnä-oloa. Yöllä astui tuo nuori, kaunis, alaston mies ristiltä ja loihti synkän kopin taivaallisen nautinnon näyttämöksi. Kosteat muurit estivät kenenkään häiritsemästä salaperäistä sulttaanitarta, jonka sulttaanina oli ristiinnaulittu. Katsekin vain ulkomaailmaan merkitsi uskottomuutta. Luostarin maanalaiset vankikomerot vastasivat nahkasäkkejä. Mitä upotettiin mereen idässä, se upotettiin maahan lännessä. Kumpaisellakin taholla vääntelivät vaimot käsiään. Aallot yksille, kuoppa toisille. Siellä hukutetut, täällä haudatut. Kauhea yhtäläisyys.

Kun eivät menneisyyden puolustajat enää nykyään voi kieltää näitä seikkoja, ovat he havainneet viisaimmaksi kääntää koko asian leikiksi. Tosiaankin sangen mukava, mutta sangen oudostuttava tapa suoriutua historian paljastuksista, tehdä filosofian selvittelyt vaarattomiksi ja taittaa kärki kaikilta kiusallisilta tosi-asioilta ja kaikilta kiusallisilta kysymyksiltä. Märehtimistä tyhjänhuutajille, sanovat ovelimmat. Vain tyhjää huutoa, toistavat typerät. Jean-Jacques, tyhjänhuutaja. Diderot, tyhjänhuutaja. Voltaire Calasin, Labarren ja Sirvenin auttajana, tyhjänhuutaja. En enää muista, kuka tässä hiljattain oli päässyt selville siitä, että Tacituskin oli vain tyhjänhuutaja, että Neero oli uhri ja että tuli tosiaankin säälitellä tuota "Holofernes-raukkaa."

Mutta tosi-asioista ei päästä niin vähällä, ja niitä on mahdoton vaientaa. Tämän kirjan tekijä näki omin silmin kahdeksan lieun päässä Brysselistä (siellä on keski-aika jokaisen ulottuvilla), Villersin luostarissa maanalaisten vankikomeroiden suu-aukon keskellä niittyä, joka ennen oli ollut luostarin pihana, sekä Dylen rannalla neljä kivistä muurattua koppia, joka olivat puoliksi maan sisässä, puoliksi veden alla. Ne olivat niitä in paceja, elinkautisvankeuteen tuomittujen säilytyslaitoksia. Jokaisessa kopissa voi huomata jäännöksiä rauta-ovesta, ulostuspaikan ja ristikkoluukun, joka on ulkoa kaksi jalkaa virran yläpuolella ja sisältä kuusi jalkaa maassa. Neljän jalan pituudelta huuhtelee virta kopin seinää. Maa oli aina kostea. In pacen asukkaan ainoana vuoteena oli tämä kostea maa. Eräässä kopissa näkyy vielä kaularaudan pää seinään kiinnitettynä. Toisessa taas huomaa nelikulmaisen, neljästä kivilaatasta kyhätyn komeron, joka on liian lyhyt maattavaksi ja liian matala suorana seisottavaksi. Sinne ahdettiin ihmisolento, ja viides kivilaatta nostettiin kanneksi päälle. Tämä on totta. Siitä saattaa jokainen tulla omin silmin vakuutetuksi. Niitä kiviä voi jokainen omin käsin kosketella. Nämä in pacet, nämä kopit, nämä rautatelkeet, nämä kaulakahleet, nämä korkeat luukut, joiden alareunoja virta huuhtelee, tämä kivikomero, jota jykevä paasi peitti kuin hautaa, sillä eroituksella vain, että siinä komerossa virunut vainaja olikin elävä olento, tämä lokainen maa, tämä ulostuspaikka, nämä kiviseinät, jotka tihkuvat kylmää hikeä, erinomaisia tyhjänhuutajia tosiaankin!

Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.

Luostarilaitos, sellaisena kuin se esiintyi ennen Espanjassa ja sellaisena kuin se esiintyy nykyään Tiibetissä, on ikäänkuin jonkunlainen hivutustauti sivistyksen ruumiissa. Se pysähyttää elämän. Se vähentää aivan yksinkertaisesti väestön lukumäärää. Luostaroiminen on kuoharoimista. Se on ollut pitkät, pitkät ajat Europan vitsauksena. Lisätkää siihen kaikki omantunnon loukkaukset, pakolliset kutsumukset, läänityslaitos, joka käytti luostareja tukenaan, erikoisoikeus, joka heitti luostarilaitoksen syliin perheen liikajäsenet, ne julmuudet, joista juuri puhuimme, in pacet, tukitut suut, koppeihin teljetyt aivot, niin monet, monet onnettomat älyniekat, jotka iki-ajoiksi upotettiin maanalaisten luolien pimentoihin, luostarilupaukset, elävältä haudatut ihmissielut. Lisätkää yksityiset kärsimykset kansalliseen tappioon, ja ken lienettekin, te olette tunteva vavahtavanne, nähdessänne munkkikaavun tai nunnanhunnun, nämä kaksi eläville ihmisille keksittyä hikiliinaa.

Mutta huolimatta filosofiasta, huolimatta edistyksestä esiintyy muutamin kohdin vielä luostarihenkeä keskellä yhdeksättätoista vuosisataa, ja kummallinen ankaranuskonnollinen liike hämmästyttää parhaillaan sivistynyttä maailmaa. Tällainen vanhentuneiden muotojen, laitosten ja aatteiden itsepintainen elossapysytteleminen on verrattava pahentuneen hajuvoiteen haluun päästä kostuttamaan tukkaamme, mädäntyneen kalan pyrkimykseen päivällispöydälle, lapsenpuseron tungetteluun pukemaan miestä ja vainajien hellyyteen, vainajien, jotka nousivat haudoistaan hyväilemään eläviä.

Kiittämättömiä teitä, sanoo pusero. Minä teitä suojelin pahoilta säiltä ja kylmältä, miksi minut nyt hylkäätte? Minä uiskentelin reippaana ja iloisena meren ulapalla, sanoo kala. Minä asuin ruusussa, sanoo tuoksu. Minä rakastin teitä, sanoo vainaja. Minä autoin teidän sivistymistänne, sanoo luostari.

Tähän tarvitsee meidän vastata vain: Niin, muinoin. Haaveilla kuolleiden aatteiden ijankaikkista elämää ja ihmisten hallitsemista muumioiden avulla, nostaa kaatuneet opinkappaleet jaloilleen jälleen, kullata uudelleen pyhäinjäännöslippaat, laittaa luostarit entiseen kuntoonsa, korjata pyhimysarkut, virittää taika-usko, sytyttää kaikki kiihkot leimuamaan jälleen, varustaa vihkivesiharjoihin uudet varret ja hioa lohkeilleet miekat teräviksi, pystyttää jälleen munkkivalta ja sotilasvalta, uskoa yhteiskunnan parantamiseen kaikenlaisten loisten lisäämisellä, pakottaa nykyisyys kantamaan menneisyyttä hartioillaan, näyttää mahdottomalta ajatellakaan. Mutta niitä on kuitenkin rakennusmestareita moisillekin opinrakennelmille. Nämä rakennusmestarit, älykkäitä miehiä kun ovat, menettelevät sangen yksinkertaisesti: he sivelevät menneisyyden kauniilla pintavärillä, jota he nimittävät yhteiskuntajärjestykseksi, jumalalliseksi oikeudeksi, siveelliseksi velvollisuudeksi, perheeksi, esi-isäin kunnioittamiseksi, vanhoiksi hyviksi tavoiksi, pyhäksi perinnöksi, laillisuudeksi, uskonnoksi, ja he huutavat: "Katsokaa! Säilyttäkää tämä, kunnon kansalaiset!"

Tämän tempun osasivat jo muinaisajan ihmisetkin. Roomalaiset uhripapit sitä jo paljon käyttivät. He tuhrivat liidulla mustan hiehon ja huusivat: "Se on valkoinen." Bos cretatus.

Mitä meihin tulee, niin me kunnioitamme joskus menneisyyttä ja säästämme sitä aina, kun se vain suostuu olemaan kuollut. Mutta jos se tahtoo herätä henkiin, hyökkäämme sen kimppuun ja koetamme tappaa sen.

Taika-usko, ulkokullaisuus, tekopyhyys, ennakkoluulot, nämä aaveet, aaveita kun ovat, ovat tavattoman sitkeähenkisiä. Niillä on hampaat ja kynnet, ja niihin täytyy iskeä lujasti käsiksi, niitä vastaan täytyy käydä sotaa, hellittämätöntä sotaa, sillä ihmiskunnan kovaan kohtaloon kuuluu, että se on tuomittu ikuiseen taisteluun kummituksia vastaan. Haamua on vaikea ottaa kurkusta ja paiskata maahan.

Luostari Ranskassa keskellä yhdeksättätoista vuosisataa on huuhkajain pesä, huuhkajain, jotka töllistelevät aurinkoa päin silmiä. Uskonkiihkoinen luostari 1789:n, 1830:n ja 1848:n kaupungin helmassa, Rooma kukoistavassa Pariisissa, ei millään tavalla sovellu aikajärjestykseen. Säännöllisissä oloissa ei tarvitse muuta ajanlaskuvirheen selvittämiseksi kuin panna se tavaamaan rahojen vuosilukua. Mutta mehän emme eläkään säännöllisissä oloissa.

Taistelkaamme siis.

Taistelkaamme, mutta älkäämme iskekö sokeasti. Totuuden luonteeseen kuuluu, ettei se koskaan liioittele. Miksi olisikaan sen pakko liioitella? On hävitettävää, mutta on sellaistakin, jota tarvitsee vain valaista ja tarkastella. Hyväntahtoinen, vakava tutkiminen, mikä voima siinä piileekään! Älkäämme tuoko polttavaa liekkiä sinne, missä pelkkä valokin riittää.

Siis, katsoen siihen, että elämme yhdeksättätoista vuosisataa, vastustamme luostarilaitosta yleensä ja kaikkialla, niin Aasiassa kuin Europassa, niin Indiassa kuin Turkissa. Luostari on samaa kuin räme. Molempien mätä löyhkä tuntuu jo kaukaa, molempien henkäykset ovat myrkyllisiä, sillä ne istuttavat kuumeen ihraisiin ja näivetyttävät heidät, molempien lisääntyminen muodostuu vähitellen Egyptin vitsaukseksi. Me emme voi kauhistumatta ajatella maita, missä fakireja, bonsseja, santoneja, caloyereja, marabutteja, talapoineja ja dervishejä vilisee kuin syöpäläisiä.

Tämän jälkeen on enää uskonnollinen puoli kysymyksestä selvittelemättä.
Siinä tapaamme erinäisiä salaperäisiä, melkeinpä peloittavia kohtia.
Meidän sallittanee katsoa niitä rohkeasti silmiin.

Luostari peri-aatteen kannalta katsottuna.

Ihmisiä kokoontuu asumaan yhdessä. Minkä oikeuden nojalla?
Yhdistymisoikeuden nojalla.

He sulkeutuvat asuntoihinsa. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti avata tai sulkea ovensa.

He eivät poistu asunnostaan. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti tulla ja mennä tai pysyä kotonansa.

Mitä tekevät he sitten siellä "kotonansa?"

He puhuvat hiljaa. He kulkevat aina silmät maahan luotuina. He työskentelevät. He kieltäytyvät maailmallisesta elämästä, kaupunkien ylellisyydestä, nautinnoista, huvituksista, turhamaisuudesta, ylpeydestä, aineellisista eduista. Heidän pukunsa on karkeata villakangasta tai karkeata palttinaa. Kukaan heistä ei omista mitään, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä tahansa. Luostariin astuessaan muuttuu rikas köyhäksi. Mitä hänellä oli, sen hän jakaa kaikille. Ken oli ylhäistä sukua, aatelismies, korkea herra, tulee sen vertaiseksi, joka oli talonpoika. Sama koppi kaikilla. Kaikkien pää keritään samalla lailla, kaikki käyvät samassa kaavussa, syövät samaa mustaa leipää, nukkuvat samoilla oljilla, kuolevat samaan tuhkaan. Sama säkki seljässä, sama köysi vyötäisillä. Jos on päätetty käydä avojaloin, niin käyvät kaikki avojaloin. Heidän joukossaan voi olla ruhtinaita, mutta ruhtinaat ovat samoja varjoja kuin muutkin. Ei enää arvonimiä. Sukunimetkin ovat kadonneet. Kaikkien on taivuttava ristimänimien yhdenvertaisuuteen. He ovat hyljänneet lihallisen perheensä ja muodostaneet keskenään henkisen perheen. Heidän sukulaisiaan ovat nyt kaikki ihmiset. He auttavat köyhiä, he hoitavat sairaita. He valitsevat itse käskijänsä. He puhuttelevat toisiaan veljiksi.

Te keskeytätte minut ja huudahdatte: "Mutta tämähän on ihanneluostari!"

Minulle riittää, että sellainen luostari on mahdollinen, ja minun tulee ottaa se lukuun.

Siitä johtuu, että minä edellisessä kirjassa puhuin eräästä luostarista kunnioittavasti. Kiinnittämättä huomiota keski-aikaan, kiinnittämättä huomiota Aasiaan, syrjäyttämällä kysymyksen historiallisen ja valtiollisen puolen ja katsomalla asiaa vain puhtaan filosofian kannalta, välittämättä taistelevan uudistusinnon vaatimuksista, ehdolla, että luostari on täysin vapaa-ehtoinen laitos ja että sinne menijöitä johtaa vain oma halu, olen minä aina katseleva luostari-yhdyskuntaa vakavan tarkkaavasti ja, muutamissa suhteissa, suopeastikin. Sillä siellä, missä on yhdyskunta, siellä on myös yhdyselämää, ja missä on yhdyselämää, siellä täytyy myös olla oikeutta. Luostari noudattaa vaatimusta: Yhdenvertaisuus, Veljeys. Oi, miten mahtava onkaan vapaus! Mikä ihmeellinen kirkastus! Vapaus riittää muuttamaan luostarin tasavallaksi.

Jatkakaamme.

Nämä miehet ja nämä naiset, jotka asuvat näiden neljän muurin takana, pitävät siis karkeita pukuja, ovat yhdenvertaisia ja puhuttelevat toisiaan veljiksi ja sisariksi. Hyvä. Mutta tekevätkö he mitään muuta?

Tekevät.

Mitä?

He suuntaavat katseensa tuntemattomiin avaruuksiin, he polvistuvat ja he ristivät kätensä.

Mitä se merkitsee?

Rukous.

He rukoilevat.

Ketä?

Jumalaa.

Rukoilla Jumalaa, miten se on ymmärrettävä?

Onko olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä? Onko tämä äärettömyys yksi, todellinen, pysyvä, välttämättömän aineperäinen, koska se on ääretön, ja koska, jos siitä aine puuttuisi, se tapaisi aineessa rajansa, välttämättömän järkiperäinen, koska se on ääretön, ja koska, jos järki siitä puuttuisi, se tapaisi järjessä rajansa? Herättääkö tämä äärettömyys meissä aatteen kaiken olevaisen alkuperästä ja alku-aineesta, sillä välin kun me itse saatamme omistaa itsellemme vain olemassa-olo-aatteen? Toisin sanoen: eikö se ole ehdoton, jonka suhteita me olemme?

Samalla kun on olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä, eikö ole olemassa äärettömyys meissä itsessämme? Eivätkö nämä molemmat äärettömyydet (mikä kauhistava monikko!) liity yhteen? Eikö toinen äärettömyys ole ikäänkuin ensimäisen äärettömyyden ala-osa? Eikö se ole ensimäisen kuvastin, heijastus, kaiku, eikö se ole pohjattomuus, jolla on sama keskipiste kuin toisellakin pohjattomuudella? Onko tämä toinen äärettömyys järkiperäinen kuten ensimäinenkin? Ajatteleeko se? Rakastaako se? Tahtooko se? Jos nämä molemmat äärettömyydet ovat järkiperäisiä, on kumpaisellakin niistä tahtova keskus, ja ylemmässä äärettömyydessä esiintyy minuus samalla tavalla kuin esiintyy minuus alemmassa äärettömyydessä. Alemman äärettömyyden minuus on sielu. Ylemmän äärettömyyden minuus on Jumala.

Asettaa ajatuksen avulla alempi äärettömyys yhteyteen ylemmän äärettömyyden kanssa on rukoilemista.

Älkäämme typistelkö ihmishenkeä, sillä se on väärin. Täytyy vain muokata ja kehittää. Ihmisen erinäiset hengenkyvyt ohjautuvat itsestään Tuntematonta kohti: ajatus, mietiskely, rukous. Tuntematon on valtameri. Mitä on omatunto? Se on Tuntemattoman kompassi. Ajatus, mietiskely, rukous ovat suurenmoisia, salaperäisiä välähdyksiä. Kunnioittakaamme niitä. Minne tähtää tämä sielun mahtava säteily? Tuntemattomaan s.o. valoon.

Vapaan kansanvallan suuruus on siinä, ettei se missään suhteessa kiellä ihmiskunnan hengen vaatimuksia. Ihmisoikeuksien rinnalle se asettaa hengenoikeudet.

Musertakaa uskonkiihkoilu, kunnioittakaa äärettömyyttä, niin kuuluu käsky. Älkäämme tyytykö vain heittäytymään polvillemme luomakuntapuun juurelle ja ihailemaan sen suunnattomia tähtikimalteisia oksia. Meidän velvollisuutemme on muokata ja kehittää ihmissielua, estää ihmetöitä tunkeutumasta tutkimattomien salaisuuksien ratkaisijoiksi, nöyrtyä käsittämättömän edessä, mutta hyljätä järjetön, hyväksyä selvittämättömien seikkojen joukosta vain välttämättömät, asettaa usko terveemmille perustuksille, riisua uskonnon ympäriltä taika-uskon valepuku ja puhdistaa Jumala syöpäläistoukista.

Rukouksen sisäinen arvo.

Mitä tulee rukoilemistapaan, niin ovat kaikki hyviä, kunhan ne vain ovat vilpittömiä. Kääntäkää kirjanne nurinpäin ja liidelkää äärettömyyteen.

Tiedämme kyllä, että on olemassa filosofia, joka kieltää äärettömyyden. On myöskin olemassa filosofia, tautitieteellisesti katsottuna, joka kieltää auringon. Sitä filosofiaa sanotaan sokeudeksi.

Tehdä puuttuvasta aistista totuuden lähde, se on, tosiaankin sokean uskaliaisuutta.

On erinomaisen huvittavaa tarkata sitä ylpeätä, halveksivaa ja samalla puolittain säälivää tapaa, millä tämä haparoiva filosofia kohtelee filosofiaa, joka näkee Jumalan. Luulee kuulevansa myyrän huutavan. "Miten nuo raukat minua säälittävätkään aurinkoineen!"

Vaan me tiedämme myös, että on olemassa nerokkaita, suurihenkisiä jumalankieltäjiä.

Mutta nämä eivät oikeastaan varmasti tiedä, ovatko he jumalankieltäjiä, koska heidän henkensä laajakantoisuus ja tarkkanäköisyys väkisinkin johtaa heitä totuuteen. Heihin nähden supistuu kysymys vain määritelmäkysymykseksi, ja joka tapauksessa, vaikkeivät he uskoisikaan Jumalaan, todistavat he Jumalan olemassa-olon henkensä suuruudella. Me tervehdimme heissä filosofia, mutta me paljastamme säälimättä heidän filosofiansa heikkoudet.

Jatkakaamme.

Sangen huvittava on myöskin erinäisten filosofien halu ratsastella sanoilla. Muuan pohjoismainen metafysillinen koulukunta, jossa voi havaita ainaisten sumujen vaikutuksen kutakuinkin selvästi, on luullut saavansa inhimillisessä ajattelussa aikaan täydellisen vallankumouksen, asettamalla Voima-sanan sijaan sanan Tahto.

Sanontatapa: kasvi tahtoo, sen sijaan että sanoisi: kasvi kasvaa, tulisi tosiaankin hedelmälliseksi, jos lisättäisi siihen: maailmankaikkeus tahtoo. Miksi? Koska siitä johtuisi tämä: kasvi tahtoo, siis siinä on minuus; maailmankaikkeus tahtoo, siis siinä on Jumala.

Mitä tulee meihin, jotka emme kuitenkaan tämän koulun tavoin hyljää mitään edeltäpäin, näyttää meistä kasvin tahto, jonka tämä koulu hyväksyy, olevan vaikeammin otaksuttavissa kuin maailmankaikkeuden tahto, jonka se kieltää.

Sillä äärettömyyden tahdon, s.o. Jumalan, kieltäminen käy päinsä vain kieltämällä äärettömyys, sen olemme todistaneet.

Äärettömyyden kieltäminen johtaa suoraa tietä kaiken kieltämiseen.
Kaikki muuttuu siten vain "hengen harhakuvitelmaksi."

Kaikenkieltäjän kanssa on väittely mahdoton. Sillä johdonmukainen kaikenkieltäjä epäilee, onko hänen puhekumppaniaan lainkaan olemassa, eikä hän saata olla aivan varma omastakaan olemassa-olostaan.

Hänen kannaltaan voi olla mahdollista, että hänkin on itselleen vain "hengen harhakuvitelma."

Mutta hän ei huomaakaan, että hän hyväksyy summakaupalla kaikki, mitä juuri pääsi kieltämästä, lausumalla vain yhden ainoan sanan henki.

Ajatus ei pääse totta tosiaan etenemään askeltakaan sellaisten filosofien käsissä, jotka puristavat koko viisautensa tuohon yksitavuiseen sanaan: Ei.

Ei ansaitsee vain yhden vastauksen: Kyllä.

Kaikenkieltämisellä ei ole vähintäkään kantavuutta.

Mitä me teemme tyhjyydellä? Nolla ei ole olemassa. Kaikki on jotakin.
Ei mikään ei ole mitään.

Ihminen elää paremmin myöntämisestä kuin leivästä. Näkeminen ja todistaminen ei yksistään riitä. Filosofian tulee olla voima. Sen tulee pyrkiä parantamaan ihmistä. Sokrateen tulee astua Aatamiin ja muodostaa Markus Aurelius. Toisin sanoen: filosofian tulee tehdä onnellisesta ihmisestä viisas ihminen. Muuttaa Eeden tiedon pajaksi. Tiedon tulee täysin tyydyttää sydäntä. Ruumiillinen nautinto, mikä alhainen päämäärä ja mikä vähäpätöinen pyrkimys! Se sopii eläimelle. Mutta ajatteleminen on sielun ja hengen todellinen nautinto ja todellinen voitto. Kohottaa ajattelun tulokset ihmisten janoisille huulille, herättää heissä kaikissa voimakas Jumalatietoisuus, saattaa heissä sopusointuun omatunto ja tieto, johtaa heitä vanhurskauteen tämän salaperäisen vertailun avulla, siinä todellisen filosofian tehtävä. Siveellisyys on totuuden puhkeamista kukaksi. Tutkistelu vie toimintaan. Ehdottoman tulee olla käytännöllistä. Ihmishengen tulee voida hengittää, juoda ja syödä ihannettaan. Vain ihanteella on oikeus sanoa: Ottakaa, tämä on minun lihani, tämä on minun vereni. Viisaus on pyhää ehtoollista. Vain siten lakkaa se olemasta hedelmätöntä tietokiihkoilua, vain siten muuttuu se inhimillisen yhteyden tehokkaimmaksi välikappaleeksi ja kehittyy filosofiasta uskonnoksi.

Filosofian ei tule olla vain jonkunlaisena salaseikkojen ympärille rakennettuna lavana, josta niitä olisi sitten mukavampi tarkastella ja jonka ainoana tarkoituksena olisi uteliaisuuden tyydyttäminen.

Omasta puolestamme jätämme tämän ajatuksen enemmän kehittämisen toiseen tilaisuuteen ja tyydymme vain sanomaan, ettemme me käsitä ihmistä lähtökohdaksi, emmekä edistystä päämääräksi ilman kahta voimaa, joista kaikki elämä lähtee: ilman uskoa ja rakkautta. Edistys on päämäärä, ihanne on esikuva. Mikä on ihanne? Jumala.

Ihanne, kaiken olevaisen perustus, täydellisyys, äärettömyys: kaikki nämä sanat merkitsevät samaa.

Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.

Historialla ja filosofialla on ikuisia velvollisuuksia, jotka samalla ovat erinomaisen selviä velvollisuuksia. Että on moitittava Kaiphasta, piispaa, Drakonia, tuomaria, Trimalchiota, lainsäätäjää, Tiberiusta, keisaria, on itsestään ymmärrettävää ja luonnollista, eikä siinä ole vähintäkään epäilyksen sijaa. Mutta oikeutta vetäytyä maailmasta erilleen ja elää omaa elämäänsä, olkoonpa, että siinä elämässä havaitaankin paljon väärinkäytöstä ja hyljättävää, ei ole niin helppo kumota, vaan on sitä käsiteltävä varovasti. Luostarilaitos on yksi ihmiskunnan monia ongelmia.

Luostareista, näistä erehdysten, mutta viattomuuden, hairahdusten, mutta rehellisen pyrkimyksen, tietämättömyyden, mutta hartaan antaumuksen, kärsimysten, mutta sankarillisen kestävyyden tyyssijoista puhuttaessa täytyy melkein aina sanoa kyllä ja ei.

Luostari on suuri ristiriita. Sen päämääränä on autuus ja sen keinona on uhrautuvaisuus. Luostari-elämä on mitä suurinta itsekkyyttä, johon yhtyy mitä suurin itsekieltämys.

Luovu kaikista ulkonaisen vallan merkeistä, mutta älä silti lakkaa hallitsemasta, se näyttää olevan luostarin toiminta-ohjeena.

Luostarissa on kärsimys nautintoa. Siellä asetetaan maksu-osoitus kuoleman lunastettavaksi. Siellä odotetaan maallisen pimeyden korvaukseksi taivaallista valoa. Luostarissa hyväksytään helvetti paratiisiperinnön ennakkomaksuksi.

Nunnanhuntuun tai munkinkaapuun pukeutuminen on itsemurha, jonka palkintona on ijankaikkinen elämä.

Tällaista ongelmaa käsitellessä ei kevyt ivailu näytä meistä olevan paikallaan. Kaikki on tässä kysymyksessä vakavaa, niin hyvä kuin pahakin.

Oikeamielinen mies rypistää kulmakarvojaan, mutta hän ei koskaan irvistele. Me ymmärrämme kiivastumuksen, mutta emme ilkeyttä.

Usko ja laki.

Vielä muutamia sanoja.

Me moitimme kirkkoa sikäli kuin se on juonittelujen turmelema, emmekä me voi sallia henkisen maailman pitävan aineellista maailmaa luonnottomassa orjuudessa. Mutta me kunnioitamme ehdottomasti ajattelevaa ihmistä. Me tervehdimme kunnioittaen polvistuvaa ihmistä. Ihminen tarvitsee välttämättä uskoa. Onneton se, ken ei usko mihinkään!

Mietiskelevä ihminen ei ole toimeton. On olemassa näkyväistä työtä ja näkymätöntä työtä.

Mietiskeleminen on työskentelyä. Ajatteleminen on toimintaa. Rinnalle lasketut käsivarret tekevät työtä, ristityt kädet eivät ole jouten. Katsahdus taivaaseen ei tapahdu turhaan.

Thales ei liikahtanutkaan paikaltaan neljään vuoteen. Hän perusti filosofian.

Meidän mielestämme eivät luostarien asukkaat ole toimettomia, eivätkä erakot laiskureita.

Tuntemattoman ajatteleminen on vakavaa työtä. Mitenkään järkyttämättä sitä, mitä ylempänä olemme lausuneet, uskomme me, että herkeämätön haudan ajatteleminen on sovelias eläville. Tästä kohdasta ovat papit ja filosofit samaa mieltä. Kaikkien täytyy kuolla. La Trappen luostariveli ja Horatius tulevat samoihin tuloksiin.

Älä koskaan unohda kuolevasi, se on viisaan laki. Se on myöskin uskovaisen laki. Tässä suhteessa julistavat viisas ja uskovainen samaa.

Me kasvamme ruumiillisesti. Se on luonnollista. Mutta meidän tulee myöskin kasvaa siveellisesti. Siihen on meidän pyrkiminen.

Ajattelemattomat ja kevytmieliset ihmiset sanonevat: "Mitä me teemme noilla salattuja asioita aprikoivilla haamuilla? Mitä heistä on hyötyä?"

Ah! Kun pimeys meitä ympäröi ja pimeys meitä odottaa, kun emme tiedä, mihin äärettömyyksien voimat meidät kerran sirottelevat, me vastaamme: "Ei ole olemassa jalompaa, arvokkaampaa, tärkeämpää työtä kuin se, jota nämä sielut tekevät." Ja me lisäämme: "Eikä ehkä hyödyllisempääkään."

Sillä tarvitaanhan niitä, jotka rukoilevat aina, niiden varalta, jotka eivät rukoile koskaan.

Meidän nähdäksemme riippuu koko rukouksen arvo ajatusmäärästä, joka siihen sisältyy.

Leibnitz rukoilemassa, se on suurta. Voltaire ihailemassa Jumalan käsi-aloja, se on kaunista. Deo erexit Voltaire.

Me olemme uskonnon puolesta uskontoja vastaan.

Me olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta rukouksen voimaan.

Muuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu maailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä, joka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista vuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa painuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana siveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain alhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee kieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta huolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen tekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.

Itsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden ympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista kohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta — sillä meidän yhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä luostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen vastalause nurjia oloja vastaan — kieltää jonkunmoista ylevyyttä.

Tämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet muutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus. Luostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta ikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me ryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea, usvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne molemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän sammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.

Me, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän laillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä kauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia, vapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka uskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka odottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja taivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä näkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä ajatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa, palaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan, katse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä polvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja, jotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta puhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.