IV.
Patruuna Kristersonin isä oli ollut eläinlääkäri, ja hänellä oli ollut niin suuri praktiikka, että hän oli saattanut säästää pienen omaisuuden pojalleen. Tällä ei ollut lukuhalua, siksi hän antautui maanviljelijäksi. Hänessä oli sitkeää kestävyyttä, jommoinenkin annos afääriviekkautta sekä rohkeutta, ja onni suosi häntä kaiken lisäksi.
Isän oli täytynyt olla ahne voidakseen haalia kokoon omaisuutensa. Poika sai sentähden tuntea niukkojen olosuhteiden painostusta ja oppi panemaan arvoa rahalle, koska hänellä ei ollut sitä runsaasti. Ukon neuvot lankesivat siksi hyvään maahan ja kasvoivat yhdeksi ainoaksi pyrkimykseksi: hankkia rahaa. Sillä sehän oli avain kaikkeen muuhun.
Patruunan nuoruus oli kulunut uupumattomassa työssä. Hevoskaupalla, paloviinalla ja teurashärillä hän oli vaurastunut, mutta kauan sitten hän oli lopettanut sekä hevoskaupan että panimoliikkeen, sillä liikepääomaa oli enemmän kuin tarpeeksi, ja hän oli kelvollinen maanviljelijä.
Naimista hän oli usein ajatellut, mutta hän oli päättänyt, että vähintäin satatuhatta kruunua hänen valittunsa pitäisi tuoda mukanaan pesään, ja kun hän ei ollut juuri kauniskaan punaisenhohtavine kasvoineen ja pienine viirusilmineen, niin olivat perijättäret menneet hänen nenänsä ohi. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sydänsurua sen johdosta. Olihan hyvä näinkin. Vaikeimpina aikoina hän oli suoriutunut omin neuvoin, ja nyt — kun hän saattoi viettää hyviä päiviä — kaipasi hän vielä vähemmän vaimoa. Mitä niihin sataan tuhanteen kruunuun tuli, niin ei hän niistäkään enää välittänyt.
Mitään varsinaista koulukasvatusta hän ei ollut koskaan saanut, sillä kun hän ei ollut tahtonut kulkea opin tietä, piti isä tarpeettomana hukata rahoja koulutukseen. Mutta hän oli lukenut koko joukon romaaneja ja nurkkanovellikirjallisuutta sekä seurasi paikkakunnan sanomalehdestä päivän tapahtumia ollen seudun sivistyneimpiä maanviljelijöitä. Toveripiirissä hän oli karkeapuheinen, naisseurassa ruumistunut kohteliaisuus, ja lukiessaan kirjallisuutta, vaati hän ehdottomasti "runollista elämänkäsitystä," s.o. paljon rakkautta, naisellista "suloa" (hän rakasti tätä sanaa), rakkaudesta riutuvia valkeapukuisia neitoja, kauheita roistoja, joitakuita murhia, jotka tekisivät kertomuksen "jännittäväksi," ja — luonnollisesti — pari naimiskauppaa lopuksi, sillä siveyshän vaati palkkansa, jos kirjassa oli vähääkään moraalia.
Englantilaisista kirjoista hän piti eniten, mieluummin naisten kirjoittamista. Ranskalaisia hän inhosi niiden siveettömyyden tähden. Siitä hän puhui mielellään naisseurassa, se teki niin hyvän vaikutuksen.
Välistä kun hän loikoi sohvalla lukien, saattoi tapahtua, että kirja tuntui hänestä niin liikuttavalta, että hänen täytyi pyyhkiä silmiään. Hän kertoi siitä myöhemmin todisteeksi lämpimästä sydämestään, ja viekas välke silmäkulmassaan hän huomasi miten tarkkaavaisina muutamat neitoset kuuntelivat, liikutuksen melkein tarttuessa heihinkin. Niin, niin, raha on voima! Mutta kiirettä ei ollut.
Sitten hän tapasi Selman.
Se tapahtui viime talven lopulla. Kirkkoherra ja hän istuivat pappilan salissa puhellen punssilasin ääressä. Lamput olivat juuri sytytetyt. Mutta kukaan ei ollut sanallakaan maininnut, että talossa oli nuori tyttö, ja siksi hän suuresti hämmästyi, kun tämä avasi oven ja astui sisään, tulipunaisena ja lämpimänä, luistimet huolettomasti heitettyinä käsivarrelle, jotta ne kalisivat joka askeleella. Tukka oli kuumuudesta takkuinen, kiivas liike oli saattanut puseron epäjärjestykseen, ja hänen oli pakko räpyttää silmiään kirkkaassa valossa voidakseen nähdä. Sitten hän astui peremmälle lampun valoon ja ojensi patruunalle kätensä niiaten nulikkamaisesti, kirkkoherran leikillä lisäten esittäessään hänet, että tyttö oli tullut taloon saadakseen parempia tapoja, mikä oli hyvinkin tarpeen.
Selma vain nauroi eikä näyttänyt ollenkaan joutuvan hämilleen, vaikka patruuna niin kauan piti hänen kättään, jossa kaikki suonet tykkivät lämpöä ja elinvoimaa.
"Olipa se reipasta, oikein reipasta," sanoi hän tietäen tuskin mitä puhui.
Mutta patruuna hymyili ja tyttö hymyili, ja tuntuipa aivan siltä kuin patruuna olisi tullut pyörälle päästään ja nuoreksi uudestaan. Ja tytön vaatteet huokuivat talven kylmää ilmaa, ja hänen huulensa loistivat lämpiminä ja punaisina. Patruuna ei tiennyt mikä häneen oli mennyt; hän olisi voinut hypähtää ylös ja ottaa tytön syliinsä vain ilosta, että hän oli niin reipas ja nuori.
Sitten patruuna päästi käden irti ja mittaili häntä katseellaan.
Suuri oli tyttö kasvultaan, leveät olkapäät, pitkät käsivarret ja isot kädet. Muodot eivät olleet vielä kehittyneet; jotakin puolivalmista ja keskeneräistä oli koko luisessa, voimakkaassa ruumiissa. Mutta se ei tehnyt mitään — ei mitään — lapsi tai ei: hänen täytyi saada hänet omakseen.
Tätä patruuna ajatteli ajaessaan mukavissa vaunuissaan maantietä pitkin, matkalla kosimaan.
Mutta koko tänä aikana hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen omasta itsestänsä. Väliin hän oli tullut järkiinsä ja pitänyt koko juttua turhana päähänpistona, oikkuna. Ja aina silloin hän ajoi pappilaan, tullakseen vakuutetuksi siitä, että Selma oli — niinkuin kaikki ihmiset sanoivat — ruma tyttö. Mutta joka kerta kun hän hänet näki, uudistui sama juttu. Hän saattoi tosin sanoa häntä rumaksi, mutta hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan hänestä. Jokainen hänen ruumiinliikkeensä, jokainen äänenväre ihastutti häntä, sanottakoon niitä sitten rumiksi tai kauniiksi. Mitä siitä mitä muut ihmiset sanoivat! Tuossa tuoreessa rumuudessa oli jotakin joka kiehtoi häntä enemmän kuin koko maailman kauneus. Se ei ollut mitään yleispätevää, ei mitään jota olisi voinut sormin osoittaa; siinä oli vain se, että se oli hän. Patruuna ei voinut ajatellakaan, että tyttö antaisi hänelle kieltävän vastauksen, sillä hän oli niin rakastunut, että hänestä tuntui kuin tyttö olisi ollut hänelle jo alusta alkaen määrätty, vaikkei se ollut selvinnyt hänelle ennenkuin nyt vasta.
Hän tarkasteli menneisyyttään ja hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi johtanut hänet satojen harhateiden kautta tähän ainoaan; ja kaikki mitä hän nimitti runoudeksi, kaikki se minkä hän oli tukehuttanut rinnassaan niin kauan kuin "satatuhatta" oli ollut hänelle kaikki kaikessa ja persoonalliset edut aivan arvottomia, kaikki se kuohahti nyt esille yhtenä ainoana virtana, tosin ei enää alkuperäisyyden porisevalla tuoreudella, vaan patoutuneen veden mutaisin kuplin. Mutta hän iloitsi siitä kuitenkin. Tuntuihan siltä kuin hän itsekin olisi ollut nuori, siksi että nuoruuden intohimo mursi kaikki sulut! Ja tämä harhaluulo teki hänet onnelliseksi.
Hetkeäkään hän ei tullut epäilleeksi tytön onnea: tahtoihan hän antaa hänelle kaikki.
Kun vaunut vierivät pihalle, heräsi hän kuin unesta. Hämärsi, ja valoa näkyi parista ikkunasta. Hän ihmetteli tokkopa tyttö tulisi itse häntä vastaan. Ei, kirkkoherra seisoi portailla lausuen hänet tervetulleeksi.
Kun vieras oli ripustanut päällystakin ja hatun etehiseen, pyysi isäntä hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli lämmintä, ja lamppu oli sytytetty.
Patruuna oli hieman hämillään. Hän hieroi käsiään läiskähyttäen niitä vastatusten ja astui edestakaisin matolla lämmittääkseen muka jalkojaan. Kirkkoherra tarkasteli lamppua ja tasoitteli liekkiä. Näyttipä siltä kuin molemmat olisivat tahtoneet voittaa muutamia sekunteja ennenkuin he alottaisivat keskustelun.
Patruuna Kristerson oli kookas ja lihava. Komean ryhtinsä vuoksi hänen vartalonsa teki voimakkaan vaikutuksen, mutta kasvoista oli hyvinvoinnin leima karkoittanut pienimmänkin luonteenomaisen piirteen, niin etteivät ne tehneet minkäänlaista vaikutusta, korkeintaan ne ilmaisivat vain kylläistä ja tyytyväistä turvallisuutta. Koko hänen esiintymisensä tuntui sanovan: minä olen tehnyt tehtäväni ja nautin työni hedelmistä.
Kirkkoherra seisoi vielä kirjoituspöytänsä ääressä. Kapea, kaunis vartalo peitti kokonaan lampun, mutta sivuilta virtasi valo esiin aivan kuin se olisi säteillyt tästä tummasta ruumiista.
"No?" sanoi patruuna.
Kirkkoherra kääntyi ympäri nojaten kirjoituspöytään.
"Niin, kaikki käy hyvin, mutta minä tahdon sanoa sinulle ensin pari sanaa." — Hän työnsi silmälasit lujemmin nenälle, niinkuin hänen aina oli tapana tehdä, kun hänellä oli jotakin tärkeää esitettävää.
Patruuna pysäytti hetkeksi käyntinsä ja odotti.
"Tarkoitan taloudenhoitajatartasi…" Kirkkoherra keskeytti puheensa ja yskähti hienotunteisesti.
"Sen asian minä luonnollisesti järjestän. Hän saa muuttaa neljäntenäkolmatta — minä perustan leipuriliikkeen hänelle."
"Lähiseudulleko?" Kirkkoherra ei nostanut ylös päätään, mutta silmälasien läpi kiiti nopea, tutkiva katse.
"Ei mitenkään — jonnekin Trelleborgin seuduille, en tiedä oikein itsekään." Patruuna teki torjuvan liikkeen kädellään osoittaakseen siten, että hän toivoi niin kauaksi kuin mahdollista.
"Eikä mitään avioliittolupauksia eikä muuta sellaista?"
"Ei nimeksikään — se ei koskaan pälkähtäisi päähänikään."
"Ei, sepä hyvä," sanoi kirkkoherra tyytyväisenä, kohotti toista kättään ja katseli kynsiään.
Taaskin syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä patruuna jälleen astui edestakaisin. Kirkkoherran varovainen käytöstapa oli omansa hillitsemään muitakin ja vaikutti osaltaan, että aniharvoin kukaan yritti kiirehtiä keskustelua, jos hän itse venytti sitä.
"Sitten on vielä eräs asia," sanoi kirkkoherra äänen varovaisesti hapuillessa ja poimiessa sanan sieltä, toisen täältä. — "Minä tahdon vain varottaa sinua. Niin, älä ymmärrä minua väärin … mutta Selma ei todellakaan ole mikään tavallinen tyttö, ja häntä täytyy kohdella aivan erikoisella tavalla. Sinä, nuorenmiehentapoinesi … niin, niin minä tiedän kyllä, että olet naistenliehakoitsija … mutta kaikki naiset eivät ole samallaisia, ja sellaisella tytöllä kuin Selma on omat mielijohteensa. Jos sinä jollakin tapaa loukkaisit häntä … no, no, minähän tarkoitan vain viattomasti — niin voisi tapahtua, että hän aivan yksinkertaisesti antaisi sinulle matkapassit, ja jos hän sen kerran tekisi, niin ei mikään maailman mahti saisi häntä muuttamaan mieltään."
"No mutta mitä ihmettä…!" Patruuna pysähtyi yhtäkkiä keskelle lattiaa ja näytti taisteluvalmiilta.
"Niin, niin, niin!" sanoi kirkkoherra samalla kertaa kärsimättömästi ja rauhoittavasti, tehden joka kerta torjuvan liikkeen kädellään. "Mutta kun asiat nyt kerta ovat sillä kannalla, niin ei sinulla ole muuta tehtävää kuin joko mukautua tai väistyä jo alusta alkaen. Ennen kuulutusta ja sen semmoista ei kukaan ihminen voi pakottaa häntä. Minä tiedän kyllä miten hyvät naimakaupat hän tekee, ja juuri siksi en mielelläni toivoisi, että asia raukeaisi."
"Tarkoitatko että…?" Patruuna katsoi avuttomana ympärilleen, hänen oli niin vaikea pukea kysymystään sanoiksi.
"Minä tarkoitan vain, että sellainen tyttö kuin Selma ei ole samallainen kuin muut naiset, joihin sinä olet … hm … tutustunut. Sellaisessa lapsenmielessä on jotakin niin pelokasta — jotakin niin arkaa. Hän voi loukkaantua kaikkein vähimmästä, aivan edeltäpäin arvaamattomista asioista. Hän tarvitsee aikaa tottuakseen, ja sinun pitää kohdella häntä … niin, sinun pitää kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi lintu, jota yrität pyytää."
Viimeiset sanat kirkkoherra lausui reippaasti, aivan toisella tavalla kuin edelliset, ja hän naurahti samalla — lyhyesti ja äänettömästi. Hänestä vertaus tuntui äärettömän hullunkuriselta hänen katsellessaan lihavaa patruunaa.
"Mutta herra Jumala, on kai minulla lupa suudella häntä!" huudahti sulhanen hämmästyneen epätoivon vallassa.
"O-on. Mutta jos seuraat minun neuvoani, niin et pidä liikaa kiirettä." Kirkkoherra pidätti nauruaan, mutta sisäinen nauru puistatti häntä, ja leveä, yhteenpuristettu suu näytti vieläkin leveämmältä pilkallisine ilmeineen.
Syntyi jälleen hiljaisuus, ja patruuna alkoi taaskin kävellä.
Kuinka paljon alkuvalmisteluja! Ja hän joka oli uneksinut, että hänen rakkautensa olisi yhtä ainoaa voittokulkua! Riemuitseva autuudentunne, johon hän oli koettanut pyrkiä, kutistui hitaasti kokoon, aivan kuin sammuva liekki.
"Ei suinkaan ole tarvis kauan odottaa häitä," sanoi hän, "mitäpä tässä tarvitsisi odottaa."
"Ei mitään muuta kuin kuulutusta ja morsiuspukua," vastasi kirkkoherra käyden totiseksi. Sitten hän suoristi itseään ja pyysi vierastaan astumaan perheen keskuuteen.
Patruunan sydän alkoi sykkiä; koko juttu tuntui varsin juhlalliselta.
Sali oli valaistu, mutta tyhjä.
"Istahda hetkiseksi; minä käyn kutsumassa Selmaa," sanoi kirkkoherra.
Patruuna astui peremmälle pöydän luo ja heittäytyi tuolille. Huoneessa oli niin hiljaista ja kaikki niin tavallisuudesta poikkeavaa; koko talo tuntui vaipuneen odotukseen kuten hän itsekin.
Nyt paukahti ovi yläkerrassa, ja askeleita kuului portaissa! Sitten hän kuuli niiden lähenevän, ovi avautui ja Selma astui sisään yksin. Kirkkoherra kääntyi takaisin omiin huoneisiinsa.
Patruuna meni Selmaa vastaan ja otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja vapisi hiukan. Tyttö ei ollut kaltaisensa. Entisen ujostelemattomuuden sijaan oli tullut epävarmuus, joka vaikutti kiusallisesti patruunaankin.
"Selma," sanoi hän vain. Ääni kuului melkein anteeksipyynnöltä, sillä yksin näiden lapsenkasvojen kalpeuskin tuntui soimaavan. Mutta hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hän tahtoi!
Tytön katse, joka aina muulloin oli niin suora, ilmaisi miltei syyllisyyttä hänen silmätessään patruunaan, mutta käsikädessä he astuivat pöydän luo, missä he istahtivat vastatusten. Patruuna huomasi, että tyttö oli pukeutunut. Tukka oli äskenkammattu, ja hänellä oli paras pukunsa — tummansininen, silkkikoristeinen yllään.
"Minulla on jotakin sanottavaa ensiksi," alkoi Selma syvällä alttoäänellään, joka vavahti hiukan. "Minulla on paljonkin sanottavaa, ja sitten te saatte itse ratkaista."
Kaksi tummanpunaista täplää kohosi hänen poskilleen hänen puhuessansa. Pöydällä oli lamppu, ja himmeänvalkea kupu heitti valon hänen kasvoilleen, jotta hipiän väri näytti tavallista räikeämmältä — tuo hiukan kellertävä valkeus, joka kohosi vasten huulien tervettä punaa.
Patruunan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta samalla hän muisti kirkkoherran varoituksen.
"Jos sanoisin, että tunnen rakkautta teitä kohtaan, niin valehtelisin," sanoi Selma samallaisella äänellä kuin koulupoika, joka lukee ääneen sankarirunoa, mikä erikoisesti on häntä miellyttänyt. Selvästi saattoi huomata, että hän oli kerrannut edeltäpäin sanansa. "Mutta jos todella pidätte minusta — ja luulen että sen teette — niin voisin minäkin pitää teistä, luultavasti en niinkuin isästäni, mutta ehkä samalla tavalla kuin sedästä tai Rikhard serkustani."
Patruuna kavahti mukavasta asennostaan.
"Vai niin, pidätkö sinä hänestä?"
"Tietysti. Minullahan ei ole muita serkkuja!" Tyttö katseli häneen melkein loukattuna, ja samalla hän oli oma itsensä jälleen.
Ei tuntunut erittäin lupaavalta — tämä mahdollisuus, että hän pitäisi hänestä kuin serkusta, mutta…
"Se tulee jälestäpäin, se tulee jälestäpäin," vakuutti patruuna.
"E-ei," vastasi Selma varmasti, "juuri sitä minä tahdoin sanoa, etten luule sen koskaan tulevan."
Patruuna hymyili ajatellessaan, että hän tiesi niin äärettömän paljon enemmän kuin Selma.
"Kyllä se tulee," sanoi hän, "se tulee niin pian kuin me menemme naimisiin."
"Oi, ei suinkaan siinä niin suurta eroa liene," sanoi Selma ylimielisesti, "jokainenhan tietää, että kihlausaika on onnellisin!"
Niin suuri viisaus sai patruunan vaikenemaan. Tyttö puhui sellaisella varmuudella kuin olisi hän ollut kihloissa vähintäin tusinan kertaa.
"Ei suinkaan Selma pidä jostakin toisesta?" kysyi hän varovaisesti.
"E-en, Jumala varjelkoon, minä en koskaan ole ollut helposti syttyvä."
Hänellä mielestään oli niin äärettömän paljon kokemusta.
"No, mutta siinä tapauksessa, niin…"
"Niin, sitä minä myöskin olen ajatellut," tarttui Selma vilkkaasti puheeseen luullen ymmärtäneensä hänen tarkoituksensa, "kaikki voi olla hyvin siitä huolimatta. Ihmiset ovat niin hirveän erilaiset, niin juuri. Muutamien pitää aina olla rakastuneita," hän venytti sanaa pitkäksi ikäänkuin hän olisi määkinyt, "mutta onpa myös toisia, jotka voivat vain pitää ihmisistä. Ja näiden kahden asian välillä on kauhean suuri ero, sen voin vakuuttaa." Hän pysähtyi ja katsahti kysyvästi patruunaan saadakseen selville oliko tämä voinut seurata hänen syvämietteisiä ajatuksiaan.
Patruuna istui yhä ajatellen tuota suudelmaa, jota hän ei voinut saada mielestään, siksi hän vain nyökäytti päätään. Selma käsitti sen myöntymykseksi.
"Niin juuri," sanoi hän helpotuksella, "en voi ymmärtää, että siinä olisi mitään ihanaa. Sen ikävämpiä olentoja ei voi olla kuin rakastuneet ihmiset, ja minä olen monta kertaa päättänyt, ettei minusta ainakaan saisi tulla yhtä imelää kuin kihlautuneet tytöt tavallisesti ovat. — Kas minähän olin oikeastaan ajatellut, että en koskaan menisi naimisiin," lisäsi hän luottavammin. "Minä olin aina luullut, että omin neuvoin suoriutuisin elämässä. Mutta kun on niin monta mutkaa matkassa… Jospa vain joku tahtoisi hiukankin auttaa minua! — Sillä minä tahtoisin kuitenkin niin mielellään tulla joksikin."
Hän katsahti salaa patruunaan nähdäkseen olisiko tämä halukas menemään tällaiseen ansaan.
Patruuna istui katsellen tyttöä raukea ilme silmissään, ikäänkuin hän olisi paistanut itseään uunin edessä ja tullut jo liian laiskaksi lähteäkseen pois sen luota. Siltä hän ainakin näytti, ajatteli Selma mielessään: punainen ja kiiltävä kasvoiltaan ja silmäluomet puoleksi kiinni.
Selma yskähti terävästi ja suuttumuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Minä tahtoisin paljon mieluummin tulla joksikin kuin mennä naimisiin!" huudahti hän pelästyen patruunan jäykistynyttä hymyä.
"Miksikä sinä tahdot tulla?" kysyi patruuna väkivallalla koettaen voittaa lemmenhumalaansa.
"Maalariksi," vastasi Selma hiljaa, "auttakaa minua siksi." Hän kumartui eteenpäin, tarttui patruunan käsiin ja katsoi häntä kasvoihin. Tämä reipas olento saattoi olla hyväilevä, kun hän vain tahtoi!
Patruuna tarkasteli näitä rukoilevia silmiä, ne olivat kirkkaat ja vivahtelevat kuin merivesi tyynellä ilmalla ja auringonpaisteessa. Eikö hän muka ollut kaunis!
"Sinä saat tehdä kaikki mitä ikänä tahdot, kun vaan olemme naimisissa," sanoi patruuna verhotulla äänensävyllä.
"Kaikkiko?" Selma katsoi häneen epäröiden ja epäillen.
"Kaikki, kaikki! En koskaan voi kieltää sinulta mitään!"
Patruuna tarttui häntä päähän kiinni ja suuteli häntä, yhden ainoan kerran, nopeasti ja rajusti.
Selma karahti tulipunaiseksi ja nousi ylös, otti nenäliinansa ja hieroi huuliaan.
"Vai niin," sanoi hän suuttuneena, "vai niin!" Enempää hän ei saanut lausuttua.
Patruuna kiiruhti ylös ja esti häntä lähtemästä juuri kun hän tarttui lukkoon poistuakseen huoneesta.
"Minä jätän sinut rauhaan," huudahti hän, "piru vieköön, ellen jätä!"
Tuo kuului niin rehelliseltä, että Selma kääntyi takaisin. Mutta hän katseli patruunaa kuin outoa eläintä, jota epäilee pahoista aikeista.
"Tule nyt istumaan eläkä ole tietävinäsi mistään."
"Kyllä kai!" Selma venytti happamenimelästi ääntään ja irvisti uudelleen.
"Kas niin, minä jätän sinut rauhaan. Kun menemme naimisiin, saat nähdä että…"
"Ei, sitä minä en varmastikaan tee!" keskeytti Selma ärtyisesti.
"Ei puhuta siitä nyt. Tule."
Patruuna näytti olevan jälleen aivan hereillään, kuten Selmasta tuntui, ja he istuutuivat entisille paikoilleen.
"Mitenkä sinä sanoit? Sinähän puhuit maalaamisesta?"
Selma katseli nyrpeästi syliinsä, työntäen ulospäin alahuulensa, kuten hän aina teki ollessaan tyytymätön.
Nyt täytyi ponnistella, jos tahtoi palauttaa entisen hyvän suhteen.
"Sinä saat aikaa maalaamiseen kun olet naimisissa, sinä saat tehdä aivan mitä itse tahdot."
Tyttö ei vastannut, istui vaan pukuaan silitellen.
"Kas niin, mitäs nyppimistä tuossa nyt on!" sanoi patruuna leikillisesti tarttuen Selman käsiin ja puristaen niitä herättääkseen hänet jälleen eloon.
Selma nauroi.
"Mutta sinä olit niin hirveän tyhmä … kun ryntäsit tuolla tavalla toisen kimppuun ja suutelit kesken puhetta!"
"Sinä" sana tuli niin luonnollisesti, että se kuului ikäänkuin soitolta patruunan korvissa. Hän voittaisi lopulta, hänen täytyi voittaa, maksakoon mitä tahansa!
"No, mitä muuta sinun piti sanoa?" kysyi patruuna hyväntuulisena, mikä oli hänen paras puolensa.
"Oi, vaikka kuinka paljon!" vastasi Selma ja hymyili hiukan ivaten itseänsä, "sinä et voi ymmärtää miten paljon ajatuksia minulla on."
"Anna kuulla."
Heidän välillään oli syntynyt tasa-arvoinen suhde, joka heistä molemmista tuntui ihastuttavalta. Kaikki tuon pienen "sinä" sanan vuoksi. Selmasta tuntui niin "juhlalliselta" saada sinutella seudun rikkainta pohattaa, ja patruunasta tuntui kuin hyväilyltä, kun se puoleksi arasti ja puoleksi veitikkamaisesti hiipi Selman huulien ylitse.
Ehkä Selma mielestään oli käyttäytynyt hiukan tyhmästikin ja tahtoi nyt hyvittää. Eikä tuo suutelo niin hirveän vaarallinen ollut, vaikkei se ollut miellyttävä, ei! Mutta kuuluuhan sellainen asiaan, kun kerran on "kihloissa".
"Ei, puhukaamme nyt vakavasti," sanoi Selma ja työnsi patruunaa kyynärpäähän, sillä nyt näytti hän olevan aivan liian taipuvainen ottamaan asian leikkisältä puolelta: patruuna suorastaan loisti.
"Niin, tehkäämme niin," sanoi hän.
"Ja kaikkein ensimäiseksi, sinä et ollenkaan tunne minua."
"Mutta tarpeeksi pitääkseni sinusta."
"Niin, sen minä kyllä uskon! Sattuu usein, että pitää ihmisistä siksi, että tuntee heitä liian vähän." — Selmassa oli loppumaton paljous viisautta.
"Kyllä minä opin vielä ajoissa tuntemaan sinut," sanoi patruuna kuivan leikillisesti.
"Pyh! Ei, minäpä sanon sinulle tarkalleen millainen olen, niin pääset ostamasta sikaa säkissä. Tahdotko nyt kuunnella?"
"Hyvä on."
Selma suoristi selkäänsä, ja puhuessaan hän nyökäytti päätään ja laski sormillaan.
"Ensiksikin minä inhoan ruuanlaittoa, ja se on suuri vika."
"Taloudenhoitajattaren saan rahalla, sinä pääset laittamasta ruokaa."
"Sitten olen minä kiivas."
"Se tasoittuu aikaa myöten."
"Mutta sitten minä olen kuin pyryilma, ja sitten minä olen itsepäinen, ja sitten minä olen hutilus, ja sitten minä olen nenäkäs, ja sitten minä en kursaile ketään. Ja ellet usko minua, niin kysy tädiltä."
Patruuna hymyili katsellessaan Selmaa. Tämä oli hyvin innoissaan ja piti vielä kiinni viimeisestä sormesta, joka oli otettu mukaan laskuun, samalla tuumien olisiko vielä muutakin esiintuotavaa.
"Enkä minä koskaan maailmassa voi rakastua sinuun."
Siihen se loppui, ja sitten hän levitti sormensa merkiksi, että nyt kaikki oli sanottu.
"Saammepa nähdä," mutisi patruuna.
"Ei, ole nyt järkevä! Minähän sanon sinulle, etten voi. Tahdotko minut sittenkin?"
"Joka tapauksessa. Joka tapauksessa," mutisi patruuna.
"Mutta sitten saat syyttää itseäsi. Älä tulekaan sanomaan, että minä olisin petkuttanut sinua!" Selma uhkaili häntä katseellaan, ikäänkuin patruuna olisi ollut tottelematon lapsi, jota yhä uudestaan piti nuhdella.
"En, en. Mutta me menemme pian naimisiin."
"Niin, siitä saat puhua sedän kanssa."
"Ja nyt olet sinä minun morsiameni." Patruuna ojensi kätensä, ja Selma antoi hänelle omansa juhlallisen vakavana.
Sitten he istuivat ääneti hetkisen; oli niin paljon ajateltavaa. Selma katkaisi hiljaisuuden.
"Tiedätkös, minun mielestäni on paljon parempi, että sinä olet minua vanhempi — kun oikein asiaa ajattelen. Jos olisit samanikäinen kuin minä, niin et olisi minua viisaampi ja silloin voisi tuntua yhtä turvattomalta kuin yksinkin ollen. Ja sitä paitsi … pelkäisin aina, että unohtaisit minut toisten tyttöjen tähden." Selma puri alahuultaan ja katseli patruunaa viekkaasti silmiin.
"E-ei, sitä sinun ei koskaan tarvitse pelätä!" vastasi tämä hyvillään.
Patruuna ei ottanut lainkaan huomioon Selman onnetonta "jos" sanaa.
"Niin, näin on paljoa parempi," jatkoi Selma, "sillä nyt olet sinä vanha ja viisas ja hyvänä tukena minulle. Ja vaikka ei kukaan uskokaan sitä, niin tahtoisin hirveän mielelläni olla järkevä enkä hutiloiva kuten niin monet tytöt. Saat uskoa, että sellaista saa kyllikseen nähdä pensionissa."
"Sinusta tulee kyllä hyvä vaimo aikaa myöten."
"Niin, tiedätkös, minä tunnen tahtovanikin sitä," sanoi Selma luottavaisesti. "Minä tahtoisin niin mielelläni olla hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan, mutta sitten väliin tulevat taas kaikki vanhat kujeet mieleen enkä voi hillitä itseäni, vaan keksin koiruuksia. Jos minua silloin nuhdellaan, niin tulen vain ilkeämmäksi; sillä sitä minä voin väliin olla, mutta — katsos — silloin minä tavallisesti vaikenen."
"Minä en voisi suuttua sinuun," sanoi patruuna sydämellisesti.
"Etkö voisi? Niin, tiedätkös, silloin minä varmasti tulen pitämään sinusta. Sillä kuinka onkaan, niin tunnen itseni väliin niin yksinäiseksi, aivan kuin ei kukaan minusta välittäisi, ja kuin koko maailma menisi tasaista kulkuaan riippumatta siitä, onko minua olemassa vai ei — ja se tuntuu niin tyhjältä. Ja silloin sitä tulee toivoneeksi, että olisi joku, joka oikein pitäisi, enemmän kuin kaikki muut ihmiset. Ei vaan sen vuoksi, että on sukua tai muuta sellaista, vaan ainoastaan oman itsen vuoksi, sellainen, jolle voisi kaikki kertoa. — Sillä kylläpä on ikävä aina vain ajatella ja ajatella voimatta kellekään kertoa kaikkia ajatuksiansa. Ja tiedätkös, minä voin olla niin surullinen väliin, että pakostakin täytyy itkeä, vaikka en tiedä minkä vuoksi, ja minä ikävöin — ikävöin — niin hirveästi."
Selma vaikeni äkkiä ja katseli miettiväisenä pukunsa koristetta.
Patruuna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Sitten Selma veti tuolinsa patruunan tuolin lähelle, niin että he tulivat istumaan vierekkäin, ja kääntyessään häntä kohti hän nojautui eteenpäin ja nojasi kyynärpäänsä hänen polviaan vasten. Ja sitten hän katsoi häntä suoraan silmiin. Patruuna tarttui hänen käteensä ja siten he istuivat hetken äänettöminä.
"Ymmärräthän, että minulla on isä," sanoi Selma, "mutta hänellä on aina niin siunatun paljon liikeasioita hoidettavanaan, eikä se sittenkään ole sitä. Voitko sinä pitää minusta?" Selma teki tämän kysymyksen eikä patruuna.
Mutta patruuna vastasi hymyillen hänen kysymykseensä ja puristi samalla hänen kättään, ja hänen intohimoinen tunteensa väistyi vähitellen salaperäisen voiman tieltä, joka oli yhtä hyväilevä ja lämmin kuin se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu uunin ääressä illalla ja pari pientä pojanressua — polvelle kyyristyneinä — painaa päänsä rintaa vasten voidakseen oikein rauhassa nauttia hiljaisuudesta, pimeydestä ja omasta luottamuksestaan. Sellaista ei patruuna ollut koskaan ennen tuntenut, ei edes kuvitellut mielessään, ja vaikka hän tunsikin jotakin sentapaista, ei hän sitä ymmärtänyt.
Ja sentähden tunnelma muuttui hiukan kaihomieliseksi, helläksi ja salaperäiseksi, ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet sääliä jotakuta kohtaan, mutta ketä … ketä?
Samassa kirkkoherra avasi oven. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ryhmää.
Patruuna istui korkeaselkäisessä tuolissa, ja ainoastaan niskan yläosa näkyi tuolin selustan yli.
Selma oli päähenkilönä siinä. Rembrandt-valaistuksen tavoin lampunvalo valaisi vaaleata tukkaa ja profiilin vallattomia piirteitä: kaikki muu oli varjossa. Mutta koko hänen eteenpäin taivutetussa asennossaan ja siinä tavassa, millä hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, oli antautumusta, joka vaikutti kirkkoherraan viiltävän epämiellyttävästi, ikäänkuin sähkötäräys.
Hetken aikaa tuo näky tuntui hänestä kovin nurinkuriselta, ja äkkiä häneen iski se ajatus, että siinä olisi pitänyt olla toinen pää eikä Pål Kristersonin. Salamannopeudella hänen ajatuksensa kiintyivät hänen poikaansa. Miltä olisi tuntunut nähdä heidän istuvan kahden tuolla tavalla?
He olivat häntä niin lähellä, nuo kaksi. Heidän puolestaan hän oli suunnitellut, heille tuulentupansa rakentanut. Oli niin luonnollista ajatella heidän yhtymistään! Hän tunsi ohimenevää heikkoutta. Vaan ei. Pitkä kihlaus ja avioliitto serkkujen kesken — se ei ollut hänelle mieleen, ja sen lisäksi huonot raha-asiat … ehkäpä velkojakin? Ei.
Hän hymyili päähänpistolleen, kuivasti ja ivallisesti. Ei, eteenpäin heidän piti päästä maailmassa, niin toisen kuin toisenkin. Raha on voima. Hän — papin poika, joka oli nälkää nähden ja liehitellen suorittanut tutkintonsa — hän tiesi sen kyllä.
Sitten hän yskähti ja astui esiin.
"Onko kaikki nyt selvillä?" kysyi hän iloisesti.
"Niin, kaikki on selvää," vastasi sulhanen tyytyväisenä.
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni; minä luulen, että sinusta tulee hyvä vaimo," sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherran äänensävy liikutti Selmaa, ja nousten ylös hän heittäytyi hänen kaulaansa. Kun hän painautui häntä vasten, tunsi kirkkoherra hänen huoahtavan pitkään ja vavisten. Se oli hänen viimeinen alistuva tervehdyksensä työlle, joka tarkoitti hänen omaa tulevaisuuttaan, ja kirkkoherran täytyi rohkaista itseään aivan kuin omantunnonvaivoja vastaan.
"Nyt minä menen ilmoittamaan muorilleni," sanoi hän, "mutta pelkäänpä pahoin, että hän aavistaa jotakin, sillä hän näytti hommaavan ja puuhaavan hirveästi keittiössä."
Mutta Selma pidätti vielä häntä.
"Ja sitten lähetän sähkösanoman jo tänä iltana isällesi. Voit uskoa, että hän tulee iloiseksi." Kirkkoherra kuiskasi sen Selman korvaan, hiljaa ja hyväillen.
Selma katsoi häntä kasvoihin; niitä nuorensi ystävällinen, tyytyväinen hymyily.
Kun setä suuteli häntä otsalle ja kehoittavasti päätään nyökäten poistui huoneesta, tunsi Selma mielensä tyytyväiseksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyvän työn. Ja kiihkeässä ilossaan hän juoksi sulhasen luo, tarttui häntä käsikynkkään kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin hänen rinnallaan.
Miten hyvältä tuntuikaan noin puoleksi vallattomasti riippua hänen käsivarressaan ja puhua kaikesta, hänen kuunnellessaan hyväntahtoisella mielenkiinnolla, mikä teki hänet varsin miellyttäväksi. Selman itsepetos loihti esiin irvikuvan, joka monessa suhteessa muistutti onnea.
Yhtäkkiä patruuna pysähtyi ja katsoi morsiameensa.
"Sinä kai haluaisit saada yhtä ja toista," sanoi hän, "mutta jos minä nyt menen ostamaan, niin kukapa tietää osunko oikeaan."
Selma katsoi häneen iloisesti ja huolettomasti, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.
Tunne, joka valtasi patruunan hänen nähdessään nyt Selman luottavaiset kasvot edessään, voitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa. Sillä tuossa tunteessa oli jotakin aivan uutta, jotakin mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Se oli tavallaan kiitollisuutta. Ja koska hän ei osannut muuta kuin yhdellä tavalla osoittaa kiitollisuuttaan, niin hän otti esiin lompakkonsa.
Selma seisoi seuraten hänen liikkeitään uteliaalla mielenkiinnolla. Nyt ei heidän välillään ollut enää minkäänlaisia salaisuuksia; se vasta oli hauskaa!
"On parasta, että itse ostat mitä tahdot," sanoi patruuna selaillen seteleitään. Niitä oli koko joukko, sillä hän oli jo edeltäkäsin siitä selvillä, että kihloissa oleminen "maksaa". "Kas tässä, — riittääkö jos aluksi saat kolmesataa kruunua?"
Selma piti yhä häntä käsivarresta kiinni, mutta vetäytyi niin kauaksi kuin mahdollista.
Patruuna heilutti seteleitä ilmassa, jotta tyttö ottaisi ne.
"Tarkoitan tietysti, että saat käyttää ne mihin hyvänsä," sanoi patruuna nauraen Selman ilmeelle, "kihlat ostan itse."
Selma pudisti päätään ja pisti kädet selän taakse, ikäänkuin hän olisi pelännyt koskettaa seteleitä.
Patruuna nauroi. Miten lapsellinen Selma vielä oli! Mutta hän piti hänestä sen vuoksi vain sitä enemmän.
"Etkö huoli?"
"En. Setä kyllä antaa minulle mitä tarvitsen." Selma näytti järkähtämättömän totiselta.
Patruunan oli vaikea pidättää nauruaan, mutta pisti kuitenkin rahat takaisin. "Kuten haluat," sanoi hän.
He jatkoivat kävelyään, mutta Selma ei ollut enää yhtä iloinen kuin äsken.
Kohta senjälkeen tuli rouva Berg sisään. Hän oli punainen keittiön kuumuudesta, ehkä myöskin mielenliikutuksesta. Silmät olivat terävät, mutta hän hymyili kohteliaasti onnitellessansa. Oli selvää, että hän pakottautui olemaan rakastettava.
Käytiin pöytään. Sulhanen emännän viereen, morsian isännän rinnalle. Keskustelu oli vilkasta, sillä kirkkoherra oli tavattoman iloinen. Hän pyysi viiniä pöytään, ja palvelijatar katseli tarjotessaan uteliaasti Selmaa. Samalla hän osoitti hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta, mikä ei jäänyt asianomaiselta huomaamatta. Se kohotti juhlatunnelmaa. Rouva oli äärettömän kohtelias, mutta näytti uhrilampaalta. Hänen oli mahdoton unohtaa sitä vääryyttä, että tämä lapsi, joka ei tiennyt taloudesta hölyn pölyä, saisi hallitakseen palvelijoita ja maita. Se tuntui kuin loukkaukselta… Uusi aika tasa-arvoisuusperiaatteineen — Jumala varjelkoon, — mitenkähän se päättyisi!
Kaiken sen mikä ei ollut hänelle mieleen hän kirjoitti uuden ajan laskuun; ja sellaista oli paljon, sillä häntä vaivasi kroonillinen vatsakatarri.
Puhuttiin kihlauksen julkaisemisesta heti kun sormukset olisi ehditty hankkia.
"Ja minä vien ilmoituksen samalla lehteen," sanoi sulhanen.
"Mutta jos minä saan lausua mielipiteeni," sanoi rouva pitkäveteisellä kohteliaisuudellaan, "niin ovat kortit paljon hienommat. Tuo uudenaikainen…"
"Mutta se on radikaalisempaa," piti patruuna puoliaan.
"No niin, me ilmoitamme sitten," sanoi Selma ratkaisevasti. Ääni ilmaisi hiukan vahingoniloa: nyt ei täti uskaltaisi torua.
Sulhanen nyökäytti päätään pöydän yli. Hänestä oli oikein, että Selma oli samaa mieltä kuin hänkin; se kohotti Selman arvostelukykyä hänen silmissään.
"Ilmoittamisella on suuri tulevaisuus kaikissa suhteissa," sanoi patruuna, "rouva Berg saa nähdä, että naimailmoituksetkin pääsevät vauhtiin."
"Oi, ei koskaan toden teolla," vastasi rouva.
"Miksikä ei? Minusta se on sangen käytännöllinen tapa."
"Sitä sinä et suinkaan tarkoita?" huudahti Selma näyttäen melkein peljästyneeltä.
"Kyllä sitä minä juuri tarkoitan. Miksikä se ei kävisi päinsä yhtä hyvin kuin muutkin tavat?"
Merkillinen tuska valtasi Selman hänen kuullessaan nämä sanat. Niissä oli jotakin loukkaavaa hänen mielestään; mutta hän ei voinut sanoin eikä ajatuksin ilmaista tunnettaan — hänen mielessään kuohui vain inhoa.
Tuntui vain siltä kuin tuo väite olisi alentanut Selmaa itseään, — niinkuin siihen olisi sisältynyt jotain jota hänen täytyi hävetä. Mutta hän ei voinut päästä selville siitä mitä se oikeastaan oli.
"Se on väärin," sanoi Selma nopeasti.
"Ei, väärin se ei koskaan voi olla," vastusti sulhanen, "jos avioliitto vain on laillinen, ei kellään ole mitään sanomista siitä, miten asianomaiset ovat tutustuneet toisiinsa. Se on heidän yksityisasiansa."
"Mutta ilmoittamalla hankkia itselleen vaimon! Miten voisi edeltäkäsin tietää voivansa rakastaa sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt?"
"Sitä ei voi määrätä edeltäkäsin, täytyy tietysti pitää varansa."
Selma ei vastannut mitään, mutta hän loi vetoavan katseen setään.
"Minä en pidä sitä sopivana, mutta vääräksi ei sitä koskaan voi sanoa," vastasi setä.
"Mutta se on … se on," Selma haki sanaa, — "se on inhottavaa."
"Minä puolestani myönnän Selman olevan oikeassa," sanoi rouva Berg.
Selma loi tätiin kiitollisen silmäyksen, ja kirkkoherra alotti uuden keskusteluaineen. Mutta Selma tunsi mielensä alakuloiseksi; hän oli ystävällinen, mutta iloisuus oli kadonnut.
Loppupuoli iltaa kului hitaasti. Mutta patruuna oli joka tapauksessa ihastunut.
Kun hänen piti lähteä, meni hän kirkkoherran huoneeseen sen tekosyyn nojalla, että hän tahtoi sytyttää sikarinsa. Kirkkoherra ymmärsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa.
"Minä aion vain pyytää sinulta erästä asiaa," sanoi patruuna, "tahtoisin jättää nämä rahat siltä varalta, että Selma haluaisi jotakin…"
Patruuna otti jälleen esille kolmesataa kruunuansa. Ne oikein polttivat hänen sormiansa. Hän oli niin tottunut maksamaan kaikki käteisesti, ja tämä oli kunniavelka, ajatteli hän.
"Minä olen luvannut hänelle, että…" Kirkkoherra yski vaatimattomasti.
"Niin, sen hän mainitsi eikä tahtonut ottaa vastaan mitään, mutta minä ajattelin, että… Niin, ymmärräthän sinä, että se olisi minulle suuri ilo. Hänenhän ei koskaan tarvitsisi tietää siitä mitään."
Kirkkoherra taputti häntä olkapäälle.
"Minä ymmärrän sinut vallan hyvin," sanoi hän näyttäen melkein liikutetulta, "ole rauhassa; lapsi saa kaikessa tahtonsa perille."
Ja niin he erosivat.