I.
Syyskuun seitsemäntenä päivänä 1847 oli eräässä talossa Lontoon Regent-Streetin varrella mr. Norton, kuuluisa koneinsinööri, juuri istunut ruualle, kun hänelle ilmoitettiin erään vieraan tulo.
— Tulkoon huomenna konttoriini. Palvelustyttö palasi takaisin ilmoituksineen.
— Ei voi, sillä hän matkustaa huomenna pois ja on tullut hyvin kaukaa.
— Se on varmaan amerikkalainen, koska on niin tunkeileva. Saata hänet sisään.
Voimakas, viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva lujarakenteinen mies astui sisään. Jollakin aivan raa'alta kaikuvalla nimellä hän esitti itsensä.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä tulin hyvin tärkeässä asiassa, — alkoi hän selvällä englanninkielellä.
— Lyhyesti, pyydän — vastasi Norton ärtyisenä — sillä minun on kovin nälkä.
— Älkää antako häiritä itseänne, suvaitkaa vaan syödä.
— Enpä annakkaan.
Sen sanottuaan Norton viittasi ja liemi tuotiin sisään.
— Paljoko teillä on vuodessa tuloja? — kysyi vieras kuivasti.
Herra Norton laski närkästyneenä lusikkansa kädestään.
— Minä lupaan teille viisi kertaa niin paljon, jos asetutte käytettäväkseni.
Nyt jo leipäkin putosi herra Nortonin kädestä.
— Mistä on puhe?
— Asetehtaan perustamisesta ja johtamisesta. Teitä minä tarvitsen. En luota täydellisesti itseeni.
— Toimitteko jonkun kapinoivan valtakunnan, ehkä Etelä-Amerikan valtion puolesta?
— En, hyvä herra. Olen vaan keksinyt uudenlaisen aseen, enkä tahdo myydä sitä millenkään valtiolle, vaan itse valmistaa sen. Vasta sitte keskustelen Euroopan kanssa.
— Kuka te oikeastaan olette?
— Tilanhaltija Unkarista. Mutta minä ymmärrän myös vähäisen koneoppia. Kotonani sitä jo poikavuosistani saakka harjoittelin ja sitä paitsi olen tavallisena työmiehenä työskennellyt yhden vuoden Spithead'in ja toisen Toulon'in asetehtaassa.
Norton katseli häntä yhä suuremmalla kummastuksella.
— Sallivatko isänmaanne lait salaista aseiden valmistamista? — kysyi hän.
— Missä minä asun, hyvä herra, siellä ei ole lakia. Se paikka on, kuten on tapana sanoa, Jumalan selän takana. Siellä minä olen sellainen herra kuin Turkin keisari valtakunnassaan… Mutta syökää, minä pyydän, liemennehän jäähtyy aivan… Mitä huoli mister Norton liemestä? Pitkin askelin käveli hän edestakaisin. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi vieraan eteen.
— Tiedättekö, paljoko minulla on vuotuisia tuloja? — kysyi hän.
— En.
— Tuhat-tuhatkaksisataa puntaa.
— Hyvä. Minulta saatte viisi- kuusituhatta puntaa vuodessa. Suostutteko?
— Suostun. Mutta pyydän kontrahtia.
— Se on valmiina täällä taskussani. Huomenna voitte vahvistaa sen virallisella notariuksella. Sitävarten jätän tänne poikani, tarpeellisella valtakirjalla varustettuna.
Mr. Norton'ille tuntemattomalla kielellä huusi hän eteiseen, josta solakka nuorukainen astui sisään.
— Poikani, Aladár. Hän on vastikään päässyt Northampton'in konekoulusta. Kaikki enemmät ohjeet ovat hänen hallussaan. Suvaittuanne allekirjoittaa kontrahdin, hän on valtuutettu heti suorittamaan teille ensi vuoden palkan, kuusituhatta puntaa. Olemmeko selvillä?
— Olemme! — vastasi Norton huumautuneena.
— No sitten Herran haltuun ja näkemiin asti, tämä poika jää tänne. Minä lähden vielä tänä iltana Parisiin, jossa toinen poikani ja eräs ensiluokan kemisti odottavat.
Hän puristi Norton'in kättä, suuteli poikaansa ja kiiruhti pois. Norton soitti.
— Viekää liemi ulos lämmitettäväksi. Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin liemi lämmitettynä takaisin, mutta herra Norton oli silloin jo työhuoneessaan.
Sinä päivänä herra Norton varmaankin unohti syömisen.