XIV.
„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.
Kuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa. Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla, että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset. Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta, karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille, että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.
Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.
Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi. Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla, kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.
Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.
Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa, miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan. Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on todenmukainen.
Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti. Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi ulkoa.
Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden, kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä, gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron. Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan. Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka vapaaehtoisesti lyhensivät.
— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon Jumalan oikeamieliseksi.
— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja, sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli naturaliter christianus. Mutta juuri se on varmistanut uskoni, että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja luulenpa nyt tietäväni asian laidan.
— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.
— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas, Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi, ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon. Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä, oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon, kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille kuolleitten lasten piiristä… Ja kun Virgilius sanoo, etteivät viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä harjottavat… Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen, taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.
— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen niin jaloja ajatuksia.
— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan, joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä löysivät toisensa…
Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?
Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet häiriintymättä yhdessä viettää.
Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin, juteltiin tai jupakoitiin.
Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat seisaalle.
Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin, Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.
* * * * *
Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani makasi kuoleman kielissä.
Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen näköinen.
Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien, "Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään minun luonani. Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta. Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa? Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos, veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan! Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa, jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna… Hän pani kädet ristiin ja rukoili ääneti.
Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään, hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös luostarinpolkua.
— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta, vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.
— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan sillä ehdolla sullo avoinna…
Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.
* * * * *
"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman, puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita. Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua, harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.