VI.
Elli.
Herätessään huomasi Aadolf makaavansa huolellisesti peitettynä sängyssä vähäisessä kammarissa, jonka ikkunareiästä aurinko pilkistä sisään kirkkaalta talvitaivaalta. Hän tunsi olevansa raukea, vaan ei pahoinvoipa. Sängyn ääressä seisoi nainen, joka piteli käsissään hänen kättänsä ja silmäili häntä lempeästi. — Oli kuin olisi Aadolf nähnyt tuota naista ennen, vaan ei muistanut kuka hän oli.
— Missä minä olen? oli hänen ensi kysymyksensä.
— Mäntysuon Inkerin luona, kuului vastaus, ja nainen ojensi hänelle maljan, kehottaen häntä siitä juomaan.
Juoma oli erittäin sulomakuista ja vaikutti virkistävästi nuorukaiseen.
Aadolfin toinen kysymys koski hänen seikkailutoveriaan.
— Hän on tässä viereisessä huoneessa ja nukkuu rauhallisesti, sanoi Inkeri. — Ettekö te, nuori herra, ole laamannin poika Signildsborgista? Muotonne näyttää minusta tutulta.
— Niin olen, Inkeri hyvä… Mutta kuinka minä olen tänne joutunut? kysyi Aadolf, koettaen pitää ajatuksiaan koossa.
— Minä heräsin yöllä siitä, että ikkunatani jyristettiin, ja kun menin ulos, tapasin teidät molemmat tainnuksissa mökkini ovella. Kiittäkää Jumalaa, että pelastuitte kamalasta rajuilmasta, joka viime yönä raivosi!
Aadolf muisti nyt yöllisen retkensä yksityiskohdat ja kiitti pelastajaansa sydämellisin sanoin. Mutta tämä kehotti häntä vielä nukkumaan ja loikomaan niin hiljaa kuin mahdollista, sillä, sanoi hän, vasen käsivartenne on, niinkuin näin, jonkunverran loukkautunut, mutta minä hieroin sitä tehoisalla voiteella ja hoidan sitä vielä, kun tulen takasin; minä käyn nyt Signildsborgissa ja ilmoitan sukulaisillenne, ettei heidän tarvitse olla huolissaan poissaolonne vuoksi.
Inkeri nyykähytti päätään ja lähti. Aadolf vaipui uudestaan virkistävään uneen; puolisen tunnin kuluttua herätti hänet viereisestä huoneesta kuuluva vilkas puhelu. Hän tunsi serkkunsa äänen ja kuuli mielihyvikseen hänen iloisesta naurustaan, että hän oli yöllisistä seikkailuista suoriunut ilman pahempia seurauksia. Kun Aadolf turvonneen ja jäykistyneen kätensä vuoksi hankalanlaisesti oli saanut pukeuneeksi, koputti hän ovelle ja kysyi, saisiko hän astua sisään.
— Tule! kuului Marian ääni.
Aadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa Drake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen lyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän kalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta Iloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen kasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön kanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten kyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa.
Elli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja nyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut äitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen juoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä ollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen äidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet.
— Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, — mutta me olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän on suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä tervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää minulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle joelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran mukana…
— Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli.
— En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; — lasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni metsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet…
— Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria.
— Tulkaa molemmat!
— Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, — sinä näytät minusta erämaassa kasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?
Elli iski hämmästyen silmänsä Mariaan.
— Ja etkö sinä, virkkoi hän vastimeksi, — ole koskaan nähnyt Jumalaa?
— Hän ei ole täydessä tolkussaan, ajatteli neiti Skytte ja pudisti sääliväisenä päätään.
— Etkö näe häntä, kun äitisi sammuttaa kynttilän kammarissasi, ja luet rukouksesi juuri ennen kun nukahdat?
— Jumala on näkymätön henki, selitti neiti Skytte; — sen sinun tulisi tietää. Mutta ellet sinä, kuten enin osa rahvaan lapsia, ole oppinut lukemaan, niin pitäisi äitisi…
— Lukemaan! toisti Elli — ja aukasi sukkelasti pöytälaatikon, josta otti esiin muutamia harmaita, kuluneita kirjanlehtiä; päällimäisessä oli tuhruisilla painokirjaimilla luettavana: "Kreivi Raymundin ja prinsessa Melusinan surullinen tarina".
Hän alkoi selvällä, sulosointuisella äänellä lukea erästä kohtaa tuosta vanhasta sadusta.
— Mutta nyt, sanoi hän, — tahdon nähdä, voitteko te lukea tätä.
Ja sen sanottuaan riensi hän pois ja toi jostain tuvan loukosta sauvan, joka oli piirretty täyteen moninaisia viivoja ja kuvioita.
Neiti Skytte työnsi taikauskoisella pelolla tuon kummallisen sauvan luotaan; hän muisti kenenkä tuvassa hän oli ja ne huhut, joita Inkeristä kansan keskuudessa kerrottiin. Nuori vapaaherra sitävastoin silmäili uteliaasti sauvaa, vaan oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän sauvaan piirrettyjen kuvioiden merkitystä tajunnut.
Elli oli tuonut nähtäväksi riimusauvan ja rupesi nyt sen vertauskuvia tulkitsemaan. Kumoon kaadettu vene merkitsi meren jäätymistä, linnut muuttolintujen lähtöä, ratas vuoden lyhyintä päivää j.n.e. Harvat ne merkit, joita ei hän kyennyt selittämään.
Niitä näitä puhellessa kului aika sukkelaan, etenkin Aadolfin mielestä. Mutta samassa kilahtivat kulkuset talon edustalla, ovi avattiin ja Inkeri astui sisään eräs laamanni Juhanan uskottu palvelija muassaan. Viimemainittu oli tullut noutamaan neiti Skytteä kotia Signildsborgiin. Nuori neiti Skytte kiitti Inkeriä sangen alentuvasti talossa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, nyykähytti ystävällisesti Ellille päätään, antoi Aadolfin auttaa turkkia päälleen ja istuutui rekeen.
— Aadolf, kuiskasi hän, teeskennelty hymy huulillaan, juuri kun palvelija heilahutti ruoskaa hevosia liikkeelle saattaakseen, — älä antau lumottavaksi! Ja ennen kaikkea, unhota mitä sanoin sinulle yöllä lumimyrskyn aikana! Ne olivat sanoja, joilla ei tarkotettu mitään.
— En tiedä, mitä sanoja sinä tarkotat.
— Sitä parempi, vastasi Maria ja painoi käden turkin alla lujasti sydäntänsä vasten.