SINGOALLA.
Eräänä päivänä palasi Erland metsästysretkeltään.
Kukkulan huipulla metsässä kasvoi kuusi, nuori ja solakka, mutta korkeampi kaikkia muita puita ympärillään. Sen latva näkyi linnan ikkunasta yli metsän, ja kun se kuvastui punaista iltataivasta vasten, oli niinkuin se ikävöiden olisi katsellut ulos maailmaan ja toivonut olevansa kaukana palmujen maassa.
Kukkulan alla lirisi hiekka- ja kivipohjainen puro pyrkien järveä kohti. Purolla oli metsässä vaivaloinen matka kuljettavana sammalisien kivien ja satavuotisten puunjuurien välissä, mutta täällä laajenivat sen rannat nurmikoiksi, joilla sinisiä, valkoisia ja punaisia kukkasia hohti. Täällä istui Erland usein iloiten honkien huminasta ja yksinäisyydestään; tänne tuli hän nytkin juodakseen puron raitista vettä. Hänen koiransa Hurtta ja Halli seurasivat häntä.
Saavuttuaan kukkulan laelle pysähtyi hän ihmeissään, sillä alhaalla näki hän jotain erikoista. Puron reunalla istui tyttö. Erland ei nähnyt hänen kasvojaan, sillä tyttö ei häneen päin katsellut, mutta hän näki mustain hapsien valuvan yli paljaiden olkapäiden ja yli kirjavilla nauhoilla koristellun mustan puvun. Tyttö pisteli paljaita jalkojaan vuorotellen veteen. Hän varmaankin iloitsi viileydestä, ehkä myöskin vesikuplista, jotka syntyivät hänen veden kanssa leikkiessään. Ja nyt alkoi hän laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, joka kajahteli kaukana metsässä.
Ken oli hän? Seudun tyttöjä hän ei ollut, sen näki Erland hänen liikkeistään, puvustaan ja laulustaan, joka soi aivan toiselta kuin ne laulut, joita sen puolen tytöt lauloivat karjaa metsästä ajaessaan. Kuka hän sitten oli? Ehkä sinipiika tai loihdittu prinsessa? Hiljaa ja ihmetellen seisoi Erland kukkulalla, ja hän tunsi sydämessään jotain salaperäistä, selittämätöntä, kamalaa, mutta samalla kuitenkin houkuttelevaa.
Mutta Halli ja Hurtta seivästivät tuikeat silmänsä tyttöön ja murisivat vihaisesti. Ja kun Erland yhä seisoi siinä katselemiseensa ja ajatuksiinsa vaipuneena, hyökkäsi Halli kukkulalta alas niinkuin olisi tahtonut repiä palasiksi tuon tuntemattoman.
Silloin huomasi Erland mikä vaara tyttöä uhkasi, ja kutsui koiraa takaisin. Mutta ennenkuin se ehti tapahtua oli tyttö nopeasti käännähtänyt päin, noussut seisoalleen, ja juuri kun koira iski terävät hampaansa hänen hameeseensa, upottanut tikarin sen kaulaan. Palanen hametta hampaissaan kaatui Halli kuolleena hänen jalkojensa juureen.
Erlandin silmät säihkyivät vihasta, kun hän näki uskollisen Hallinsa surman, ja hän huusi, juosten nopein askelin tyttöä kohden:
"Kuka sinä olet, joka uskalsit tuon tehdä?"
Mutta tyttö katseli suurilla, mustilla, säihkyvillä silmillään tuota vaaleaveristä herraspoikaa, hänen ruskeat poskensa hehkuivat tummanpunaisina, huulet vapisivat ja hän heilutti verta vuotavaa tikaria, niin että punaiset helminauhat hänen paljailla käsivarsillaan kalisivat:
"Tahdotko ehkä tappaa minut?" kysyi hän kiivaalla äänellä murtaen jollekin vieraalle kielelle.
Ja hän kohotti tikarinsa puolustukseksi toista koiraa vastaan, joka aikoi hyökätä hänen kimppuunsa.
Erland komensi Hurtan paneutumaan pitkäkseen, ja kun tämä ei kohta paikalla totellut isäntänsä ääntä, löi hän petoa jousellaan, niin että se ulvahtaen vetäytyi syrjään.
Pojan ja tytön silmät kohtasivat toisensa. Uhkaavia olivat kumpaisenkin katseet. Mutta miten lienee käynytkään, niin vetäytyivät tytön huulet hymyyn.
"En pelkää sinua", virkkoi hän ja heitti pois tikarinsa, niin että se lensi vinkuen ilmassa, ja tarttui kärjestään puuhun.
Erlandin viha muuttui ihmettelyksi ja uteliaisuudeksi.
"Sinä olet kummallinen tyttö, — mutta huono olisin mies, ellen miesten otteluissa voisi naisen kanssa kilpailla."
Hän veti metsästyspuukkonsa tupestaan, ja heitti sen samaan puuhun. Puukko tunki tikarin viereen, mutta niin syvälle, että puolet terästä upposi kaarnaan.
Hän meni puun luo ja vetäsi irti aseet, huuhtoi tikarin purossa ja antoi sen takaisin omistajalleen.
"Sinä olet kaunis tyttö", sanoi hän, "mutta hyvin kummallinen… tahdotko", lisäsi hän arvellen, "että minä tapan tuon toisenkin koiran, koska se on sinulle vihainen?"
"En", sanoi tyttö, ja pisti tikarin tuppeen, joka riippui vyössä hänen kupeellaan; "koira on viaton, sillä nuo eläimet ovat sellaisia kuin heidän isäntänsä tahtovat. Mutta sinä itse mahtanet olla ilkeä poika."
Ja tuo tuntematon houkutteli luokseen Hurttaa, joka isäntänsä merkkiä totellen lähestyi tyttöä maassa madellen. Tyttö silitteli sen pörröistä päätä.
"Suo anteeksi minulle", sanoi Erland; "olet oikeassa: minä olen kovasydäminen ja ilkeä, mutta älä luule, että minä koiraa usutin. En tahtonut sinulle mitään pahaa tehdä."
"Minä uskon mitä sanot." Hän katseli Erlandia syvälle silmiin. "Asutko täällä läheisyydessä?"
"Asun."
"Hyvästi", sanoi tyttö, "me emme varmaankaan enää toisiamme tapaa." Hän oli valmis kiitämään metsään, kun Erland ikäänkuin unesta heräten, kohotti päänsä ja huudahti:
"Ei, ei, älä mene!"
Hän sanoi sen sellaisella äänellä, että tuntematon katsahti taakseen.
"Sano minulle nimesi", sanoi poika ja tarttui häntä käteen.
"Olet utelias."
"Ei, en minä nimestäsi välitä, kun vain tahdot sanoa, mistä olet ja miksi emme enää koskaan saa nähdä toisiamme."
"Nimeni on Singoalla, olen tullut tänne kaukaa, enkä pysähdy mihinkään paikkaan."
"Emmekö siis koskaan enää tapaa toisiamme?"
"Mitä sinä minusta huolit? Huomenna olet minut unohtanut."
Singoalla kumartui maahan, taittoi punaisen kukan, heitti sen puroon ja juoksi metsään.
Erland jäi yksin seisomaan. Hänen katseensa harhaili kadonneen jälkeen. Hän seisoi sillä tavalla hetken, ääneti, liikkumatta ja uinaillen. Vihdoin heräsi hän, kun Hurtta alkoi ulvoa. Koira katseli isäntäänsä levottomasti, sillä se ei ollut tottunut häntä sellaisena näkemään. Mutta Erland heitti jousen olalleen ja lähti hitaasti nousemaan kukkulan rinnettä.