Viimeinen Ateenalainen

by Viktor Rydberg

KYMMENES LUKU.

Myroon luona.

Baruk ja hänen tuleva vävynsä, oppinut rabbi Joonas, olivat palanneet
Jerusalemista.

Matka oli ollut onnellinen. He astuivat maalle Peiraieuksessa aavistamatta mitään siitä, mikä heidän poissaollessaan oli tapahtunut Barukin kodissa.

Sitä hirmuisempi oli se tieto, mikä heitä odotti. Vanha Ester oli kuollut. Hän oli sortunut suruun ja häpeään tyttärensä tähden. Kun Baruk astui talonsa kynnyksen yli, heittäytyi Rahel hänen jalkoihinsa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat; epätoivo oli niihin painanut leimansa; hänen tukkansa, jota moneen päivään ei ollut järjestänyt, liehui hajallaan hänen olkapäillään. Yksi ainoa katse riitti Barukille ja Joonaalle ilmaisemaan onnettoman tytön tilan. Vanha mies jäi seisomaan kuin kauhusta kivettyneenä. Sanaakaan sanomatta hän kuunteli Rahelia, joka rukoili armoa ja syytti itseänsä äitinsä kuolemasta. Sen jälkeen Baruk puhkesi tuskanhuutoihin, repi hiuksiaan ja kirosi sitä hetkeä, joka oli tuonut hänet takaisin hänen häväistyn lietensä ääreen. Rabbi Joonas, joka ääneti oli nähnyt tämän kohtauksen, oli poistunut hänen huomaamattaan.

Samana iltana käskettiin Rahel isänsä kiroamana lähtemään iäksi hänen silmistään.

Se ennustus, jonka hän oli lausunut Karmideelle, että sellainen päivä oli tuleva, oli siis käynyt toteen.

Tapaamme Rahelin kurjasta hökkelistä, satamakaupungin huonomaineisimmasta korttelista.

Hän on huoneessa, jonka sisustus osoittaa suurinta köyhyyttä. Yö on tulossa. Huonetta valaisee uninen lamppu. Rahelilla on sylissään lapsi, hänen ja Karmideen poika. Pienokainen nukkuu. Hurjan hellästi katselee häntä äiti.

Karmides olisi tuskin tällä hetkellä tuntenut rikkaan Barukin kaunista ja onnellista tytärtä. Epätoivo ja äidinilo taistelevat hänen kuihtuneilla, kuopillaan olevilla kasvoillaan. Syvälle vajonneista silmistä loistaa kuumeentapainen hohde.

Nyt kuuluu askeleita asunnon jyrkistä portaista. Ovi avautuu äkkiä, ja huolimattomasti puettu nainen astuu sisään hyräillen jotain laulua.

— Kautta Dionyysoksen, huudahti Myroo, sillä tulija oli hän, — pois nyt kaikki huolet! Kas tässä mitä tänä iltana olen saanut kokoon!

Hän heitti muutamia hopearahoja pöydälle ja jatkoi:

— Tämä riittää vallan kolmeksi päiväksi, sinulle ja minulle ja pojallesi. Kun tuuli puhaltaa satamaan, en ole vielä liiaksi heikko laakereita niittämään. Eläköön rakkaus!

— Hiljaa, kuiskasi Rahel ja näytti nukkuvaa lasta. Myroo, joka nähtävästi oli saanut vähän liikaa viinirypäleen mehua, alensi kohta ääntänsä.

— Ah, nukkuuko hän? sanoi hän ja kumartui piskuista katselemaan. — Kuinka hän on kaunis, kuules, ja kuinka hän on Karmideen näköinen! Olet sokea, ellet näe, että hän on Karmideen, tuon petturin, näköinen! Kuinka onnellinen sinun tulee olla, Rahel, kun sinulla on tuommoinen aarre! Eläköön unohdus! Kauas kaikki muistot! Päivä, jota elämme, on meidän. Tahdotko myydä poikasi? Kas niin, minä ostan hänet … en orjaksi, en, en, en sitä tarkoittanut … älä ole vihaisen näköinen … vaan sen tähden että hän miellyttää minua ja että minä tahtoisin pitää hänet omanani. Niin, mitä häneen tulee, niin tahdon sanoa, että tänään olen naapuriltamme, puusepältä, tilannut kehdon pojallesi. Hän tarvitsee juuri kehdon … ja sellainen huonekalu ei varmaankaan rumenna tätä suojaa. Kehto tekee että huone näyttää tavallaan siivolta ja säädylliseltä, se vaatii kunnioitusta ja myötätuntoisuutta.

— Olet niin hyvä minulle, sanoi Rahel, kun Myroo kumartui sytyttämään hiiliä tuliastiaan valmistaakseen iltaista. — Minä en voi koskaan palkita sinun hyviä töitäsi.

— Ah, sitä ei tarvitakaan. Tänään olemme rikkaita kuin Persian ruhtinattaret. Meillä on rahaa, viiniä ja leipää, joka maistuu oivallisesti, kun olen sen paahtanut.

— Kun isäni sulki portin, ajettuaan tyttärensä sen ulkopuolelle, ja minä harhailin ympäri yössä, niin sinä veit minut kattosi alle, jatkoi Rahel syvästi huoahtaen. — Ja siitä asti olet ollut minulle mitä hellin sisko. Isieni Jumala siunatkoon sinua, hyvä Myroo, ja antakoon sinun, jos tulet onnettomaksi, kohdata yhtä armeliaan sydämen, kuin sinun sydämesi on ollut minua kohtaan.

— Pyh, minä olen tyytyväinen, kun vain kärsivällisesti kuuntelet minua, miehiä kiroillessani. Toinen on jokseenkin toisen kaltainen. Olympiodooros ei ole, usko minua, hiuskarvankaan verran parempi kuin Karmides. Minä tunnen molemmat, minä, — joka niin monta kertaa olin olevinani hellä Karmidesta kohtaan, jotta Olympiodooros olisi tullut mustasukkaiseksi. Oli aika, jolloin minua sanottiin kauniiksi Myrooksi, ja koko Ateena virui minun jaloissani. Sinun täytyy tietää, Rahel, että minulla on ollut loistavia päiviä, että minua on ylistetty ja kadehdittu enemmän kuin ketään Aspasian ajoista saakka. Sataman papittaret sanovat minua valtaistuimelta syöstyksi kuningattareksi. Sen he tekevät pilkatakseen minua, nuo maalatut raivottaret, jotka seisovat siellä alhaalla kukkakimppuineen ja tarjoilevat niitä sekä itseänsä ensintulevalle vieraalle … he pilkkaavat minua, koska itse eivät ole ikänään olleet mitään parempaa kuin ovat … vaan minä olen ylpeä siitä nimestä. Valtaistuimelta syösty kuningatar! Juuri niin. Olisin voinut olla rikas, jos olisin tahtonut ajatella tulevaisuutta; mutta sitä en tahtonut … enkä sitä nyt kadukaan. Olen asunut kauniissa saleissa, tiedätkös Rahel, ja minua ovat omat orjani kantaneet kultaisessa kantotuolissa; minä olen, byssossumuun, purppuraan ja jalokiviin puettuna, liehunut toisesta huvista toiseen. Ateenan kauniimmat, rikkaimmat ja iloisimmat nuorukaiset ovat olleet minun henkivartijoinani. Vaan nyt se aika on mennyttä…

Myroo alkoi taas hyräillä laulua, jatkaessaan illallisen valmistamista:

Myötäinen suvituul' vie purtta. Sa lempivä turhaan,
Multapa temmattiin ystävä, puol' eloain!
Onnekas on emäpuu, meren aalto se onnellisempi,
Tuulipa onnellisin, ken sulosulhoni vie!
Tursas jos olisin, minä uiden kultani saisin
Rhodokseen ihanaan, saarehen armaaseen.

Ateria oli pian valmis — muutama viipale paahdettua leipää, joitakuita hedelmiä ja keskellä pöytää päähänmenevää viiniä saviruukussa.

— Tule nyt ja iloitse taivaan ja maan lahjoista, sanoi Myroo. — Uhri Dionyysokselle ja sitte uskottomien rakastajiemme malja! Kiusattakoon heitä ikuisesti manalassa! Minä ihmettelen, kuinka Olympiodooros, kun hän astuu varjojen maailmaan, on kestävä sen tuomion, joka häntä siellä odottaa. Minä menen hänen edellään ja syytän häntä niiden kolmen ankaran tuomarin edessä. Mitä hän sanonee puolustuksekseen, kun minä ilmaisen, että hän on rikkonut ne tuhannet valansa, jotka hän on vannonut minulle? Hänellä ei ole mitään sanomista, sillä valehteleminen ei siellä kelpaa. Hän lähetetään mustaan Tartarokseen kärsimään Tantalokseen tuskia. Kuitenkin — jos hän vastaa, että Myroo oli tullut rumaksi, että hänen valansa tarkoittivat ainoastaan kaunista Myroota, eikä ilettävää Myroota, eiköhän hän pääse silloin vapaaksi? Minä pelkään sitä. Niin, hän on tosiaan oikeassa. Minun vaatimukseni perustuivat kauneuteeni ja raukesivat sen keralla. Vaan sano minulle vakavasti, Rahel, olenko todellakin niin hirveän ruma kuin sanotaan?… Hm, lörpöttelen sinne ja tänne, jatkoi Myroo, — etkä kuule, mitä sanon. Vaan etkö syö, ystävä raukkani? Sinulla pitäisi olla nälkä kuin emäsudella, sinulla kun on kaksi elätettävänä.

— Ei, minä en voi nyt syödä, sanoi Rahel. — Minulla ei ole nälkä.

— Oletkin ollut tänään tavattoman tyyni. En ole nähnyt sinun vuodattavan kyyneltäkään. Ja siinä olet oikeassa. Ei itkusta ole mihinkään. Aika on oivallinen lääkäri, joka ainoastaan hitaasti panee meidät hengeltä. Parantaessaan vanhoja haavoja se iskee uusia, jotta sillä olisi jotain tehtävää. Sen paras palsami on kuitenkin viini. Siinä on sekä riemua että unohdusta. Tule siis ja tyhjennä edes yksi pikari. Se tekee sinun hyvää, Rahel.

— Ei, minun ei ole jano. Hetken perästä ehkä…

— Ei tarvitse olla janoissaan rakastaakseen viiniä. Kas tässä, sanoi
Myroo, nousten pöydästä ja ojentaen Rahelille täytetyn pikarin. —
Koetapas vaan, ja minä vannon, että se tekee sinun hyvää.

Rahel joi hiukan tehdäkseen hyväntahtoiselle ystävälleen mieliksi. Sitä ahkerammin maisteli Myroo maljasta. Hän jätti tunnokkaasti puolet ateriasta Rahelia varten, vaan viiniruukkua hän käytti sitä useammasti, koska toinen ei siitä välittänyt. Viime aikoina oli hänen tavakseen tullut juoda itsensä juovuksiin joka ilta, kun tilaisuus siihen tarjoutui.

— Tiedätkös Rahel, jatkoi puhelias Myroo, — olen tänäänkin nähnyt tuon pienen mustapintaisen miehen astuskelevan tässä likellä katua ylös ja toista alas. Minun silmäni pettäisivät minua, ellei hän ole sinun kansaasi. Teillä, juutalaisilla, on omat merkkinne, ja kaikki te olette minusta hyvin toistenne näköisiä. Joku aavistus sanoo minulle, ettei hän etsi ketään muuta kuin sinua. Ehkä sinun isäsi on alkanut katua kovuuttaan ja tahtoo viedä sinut takaisin kotiinsa tai ainakin lähettää sinulle jotakin apua. Ellet niin ankarasti olisi kieltänyt minua, niin olisin puhutellut tuota miestä ja sanonut: sinä etsit kai Rahelia, Barukin tytärtä. Minä vien sinut hänen luokseen.

— Ei, Myroo, minä vannotan sinua taivaan Jumalan kautta, älä sano sitä, jos vielä kerran tapaat hänet.

— Isäsi on sydämetön saituri, sanoi Myroo, johon yltäkylläisesti nautittu viini teki yhä huomattavampaa vaikutusta. — Käyttäytyä tuolla tavalla omaa lastansa kohtaan! Minä revin jonakuna päivänä silmät vanhan Barukin päästä. Eikö hänen olisi pitänyt silittää partaansa ja kiittää Jumalaansa ja ylistää onneaan, kun sinä olet lahjoittanut hänelle noin herttaisen kauniin tyttärenpojan? Sen sijaan hän ajaa sinut portista ulos ja jättää sinut kadulle kuolemaan. Eikö se ole hirmuista? Eikö se ole sydämetöntä? Oi, sydän sulaa rinnassa, kun sitä vaan ajatteleekin.

Myroo, joka humalassa oli yhtä herkkätuntoinen kuin puheliaskin, pyyhkäsi kyyneltyneitä silmiään.

— Älä sano pahaa sanaa isästäni, rukoili Rahel totisella äänellä; — syy on minussa. Minun hairahdukseni on tappanut äitini ja tehnyt isäni nimen pilkaksi. Hän ei tiedä, minne hänen tulisi paeta häpeätänsä salaamaan. Minä en voi itkeä kuten sinä. Muutoin vuodattaisin verikyynelettä rikollisuuteni tähden. Jumala armahtakoon minua! Minun taakkani on suurempi kuin voin kantaa.

— Pyh, sanoi Myroo, — oletko rikollinen sen tähden että olet rakastanut ja sinut on petetty?

— Sen tähden että olen rikkonut vanhempieni tahtoa ja kansani lakia vastaan, sanoi Rahel. — Meidän Jumalamme on kiivas kostaja, joka rankaisee isien ja äitien pahat teot lasten päälle. Tottelemattomuudellani ja kevytmielisyydelläni olen surmannut äitini. Se on hirveätä, Myroo. Minä näen silmieni edessä sen hetken, jolloin en enää voinut salata häneltä tilaani. Hän tuli kuolonkalpeaksi ja äänettömäksi kauhusta. Minä en saanut lähestyä hänen vuodettaan, kun hän oli sairaana. Hän kuoli palvelijain ympäröimänä. Vaan minä näen hänet alati silmieni edessä, yöt ja päivät. Minä sanon sinulle, Myroo, että hän viime yönä seisoi vuoteeni vieressä äänettömänä ja kalpeana ja uhkaavana. Hän osoitti pienokaista muistuttaakseen minua, että pahat työni rangaistaan hänessä…

— Huu, se on kauheata, sanoi Myroo. — Vaan se on ehkä ainoastaan luulettelua, rakas Rahel. Muutoin olisi kamalaa olla sinun läheisyydessäsi yöllä, kun äitisi palajaa. Me annamme lampun palaa aamuun saakka. Minä en tohdi enää olla pimeässä. Ettei äitisi voi saada rauhaa haudassaan! Se, minkä olet tehnyt, mahtaa olla jotain kauheata sinun kansasi käsityksen mukaan, vaikka minun mielestäni olet ainoastaan rakastanut ja tullut petetyksi, tyttö raukka. Mutta onko meillä öljyä, Rahel? Ajatteles, jollei meillä ole öljyä lamppuun!

— En tiedä.

— Minä katson, sanoi Myroo, jonka äkillinen pelko oli saanut melkein selväksi, ja nousi sohvalta, jolle oli heittäytynyt. Hän rupesi etsiskelemään hyllyltä, jolle oli sälytetty ruukkuja ja pulloja, ehjiä ja rikkinäisiä, vaan ei mahtanut löytää mitä etsi, sillä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

— Laupiaat jumalat! Mitä pitää tehdä? Ei öljyn tippaakaan jälellä.

— Myroo, haamu ei hae sinua, vaan minua. Sinä voit maata tyynesti… Oi, Jumala, Jumala, mistä löydän rauhaa ja anteeksiantamusta? En ihmisten joukosta. Minun kansani on minut hyljännyt. Minä olen pois pyyhitty Israelista. Armahda, Herra! Minä pakenen ihmisten luota sinun tykösi. Minä laskeudun lapsineni jalkoihisi! Älä hylkää meitä! Armahda edes tätä viatonta!

— Öljy lampussa kestää vielä tunnin, sanoi Myroo itsekseen tutkittuansa lamppua, ja sen jälkeen hän kääntyi uudestaan viiniruukun puoleen saadakseen voimaa voittamaan aavepelkoaan. — Mutta, rakas Rahel, älä vaikeroi noin! Se kuuluu niin kamalalta, ja tämmöisiä sanoja kuullessani tuntuu minusta, kuin minäkin olisin rikollinen. Ylistetyt olkoot jumalat, sitä en kuitenkaan ole. Minä olen kasvatettu hetairaksi ja olen elänyt iloisesti ja hauskasti, vaan en koskaan ole rikkonut jumalien tahtoa vastaan. En ole koskaan saattanut vanhemmilleni mitään surua, sillä he eivät tunne minua enkä minä heitä. Kyllä minun sopii maata aaveita pelkäämättä. Vaan sinä olet kokonaan karkoittanut unen silmistäni, Rahel. Tästä tulee ikävä yö.

— Anna anteeksi, Myroo. Koetan olla sinua enää häiritsemättä.

— Kun et vaan vaikeroi, niin on hyvä. Puhukaamme jotain hauskaa, jatkoi Myroo, heittäytyen sohvalle ja levittäen kitooniansa peitteeksi, — lamppu palaa vielä tunnin, ja sitte koetan nukkua… Niin, minä tahdon sanoa sinulle, Rahel, että sinun käy pian vielä hyvin. Mitä ankarampi suru sitä lyhyempi. Sinä olet nuori, sinä, ja sinulla on tulevaisuus. Minä ajattelen sangen usein tulevaisuuttasi, minä, sillä aikaa kun sinä yhä valitat ja suret nykyisyyttä. Odota vain, ruusut palaavat sinun poskillesi ja tuli silmiisi. Tulet jälleen kauniiksi ja herätät miesten ihastuksen. Itsestäsi riippuu onnesi. Ajatteles vain, Rahel, asua komeissa huoneissa, käydä jalokivissä ja mitä kauniimmissa vaatteissa, rientää huvista huviin ja nähdä ylhäiset nuorukaiset jalkojensa juuressa! Sinusta voi tulla toinen Myroo, toinen ruhtinatar, joka hallitsee Laaiin ja Fryynen valtikka kädessä. Sen sinä voit, kun vain itse tahdot. Kuinka voit olla synkkä ja epätoivoinen kun sinulla on sellainen tulevaisuus edessäsi? Luota minuun! Minä autan sinua valtaistuimellesi ja näytän, kuinka sinun tulee voittaa kaikki kilpailijattaresi. Minä tunnen kaikki salaisuudet, joilla kauneutta korotetaan, ja kaikki keinot, mitkä tekevät sen vastustamattomaksi. Semmoista olen saanut harjoittaa lapsuudestani asti; neljäntoista vanhana olin siihen perinpohjin perehtynyt. Ja siitä alkaen, usko pois, olen taitoani koetellut. Praksinoa ei ollut mitään minun rinnallani. Sinusta tulee kuningatar, ja minä vaadin vain sen, että saan olla kuningattaren neuvonantajana. Ensimäinen tehtävämme on, että muutamme tästä kurjasta hökkelistä johonkin kauniiseen huoneistoon Kerameikoksen varrelle. Toiseksi meidän tulee hankkia sinulle kauniit vaatteet, vuokrata kantotuoli ja palkata muutamia palvelijoita. Tuon kaiken minä otan toimittaakseni. Minun tarvitsee ainoastaan mennä kauppiaan luo, joka tämmöisiä toimii, näyttää sinut hänelle ja kehua sinun ominaisuuksiasi … voit uskoa, että minä semmoistakin ymmärrän … olen useamman kuin yhden tytön auttanut jaloilleen maailmassa … ja mies antaa meille velaksi kaikki mitä aluksi tarvitsemme. Minä iloitsen ajatellessani sinun tulevaisuuttasi, Rahel. Aja pois surut, tyttöseni! Eläköön viini ja rakkaus!

Myroo nosti ruukun huulilleen ja puhdisti sitte lampun, jonka oli asettanut päänalaisensa viereen.

Rahel oli jo ennenkin kuullut Myroon puhuvan tällä tavalla, ja joka kerta hänen sanansa olivat herättäneet hänessä kauhua ja enentäneet sitä alennuksen tunnetta, jonka alla hän oli vaipua maahan.

Vaan tällä hetkellä ei Myroon tulevaisuudenkuvaelma tehnyt Raheliin tavallista vaikutustaan. Barukin tytär kuuli sen korvillaan, vaan hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

Myroo ei huomannut, kuinka kamalasti hänen suuret mustat silmänsä kiiluivat, sillä pitkät silmäripset loivat niille varjonsa. Rahel istui nukkuvan lapsensa vieressä ja painoi kädet rintaansa. Hänen huulensa kuiskasivat koneellisesti jotain rukousta, jonka hän oli oppinut lapsuudessaan. Myroo, kuuli hänen lausuvan outoja vieraskielisiä sanoja ja kysyi:

— Mitä sanot? Sinä puhut itseksesi. Aja pois surulliset ajatukset Rahel! Ne vievät sinulta hengen, ja sitte kaikki toiveemme ovat menneet. Ah, sitä pettäjää, Karmidesta! Hän on syy onnettomuuteesi. Ja nyt hän unohtaa sinut ja aikoo viettää häänsä toisen kanssa. Sanoinko sinulle, että tänään olen nähnyt Karmideen?

Rahel, joka tätä nimeä kuullessaan havautui ajatuksistaan, kiinnitti katseensa Myrooseen ja kysyi raukealla äänellä:

— Mitä sanoit Karmideesta?

— Että näin hänet tänään kadulla, vastasi Myroo iloissaan, kun oli saanut puheaineen, joka veti Rahelin huomion puoleensa. — Jumalat rangaiskoon sitä uskotonta konnaa!

Hänellä ei näytä olevan mitään omaatuntoa. Hän näytti niin onnelliselta ja iloiselta käydessään Hermionen rinnalla.

— Hän näytti onnelliselta, sanot, ja hän käveli Hermionen rinnalla?

— Niin.

— Koska heidän häänsä pidetään?

— Muutaman päivän perästä. Koko kaupunki puhuu niistä.

— Näetkö heidät useinkin toistensa seurassa?

— Melkein joka päivä, sanoi Myroo, — kun he käyvät kaupungin ja tuon kauniin maatalon väliä, joka Kryysanteuksella on sataman läheisyydessä.

— Oi, kuinka he mahtavat olla onnellisia! huokasi Rahel.

— Niin, mutta minä toivon, ettei heidän onnensa ole kestävä kauan. — Minä vihaan Karmidesta, kuten vihaan Olympiodoorostakin. Minun on usein tehnyt kovasti mieleni mennä Hermionelle kertomaan, mikä Karmides on, sillä minä tunnen sen miehen paremmin kuin kukaan muu; mutta pelkään että Karmides näkee minut, sillä jos hän näkisi, kuinka ruma nyt olen … huu, hirmuista on, kun on kauneutensa kadottanut, Rahel. Minua hävettää mennä Karmideen näkyviin; minä puikahdan piiloon, kun jonkun matkan päässä näen hänet kadulla. Jospa hän aavistaisi mitä Myroosta on tullut! Oi, luulenpa että mieluummin tahtoisin kuolla! Nuo kateelliset jumalat, jotka ovat riistäneet minulta parhaimman, mikä minulla oli, ainoan mitä pidin arvossa! Nyt aion vihata jumaliakin. Heiltä ei minulla ole mitään toivottavaa eikä pelättävää … kunhan vain torjuvat aaveet ja semmoiset vuoteeltani, sillä uni on nyt paras ystäväni, ja minä olen aina pelännyt aaveita. Mutta miksi et pane maata, Rahel? Tiedätkös, minun alkaa nyt olla uni.

Uneliaisuus ei estänyt Myroota jatkamasta vielä hetken keskustelua tai oikeammin yksinpuhelua.

— Sinä olet yksipäinen, Rahel. Muutoin olisit jo aikaa sitten noudattanut minun neuvoani, kun kehotin sinua ottamaan poikasi käsivarrellesi ja menemään Hermionen luo ja sanomaan hänelle, että lapsi on Karmideen poika. Hän olisi silloin kysellyt sinun elämänvaiheitasi ja sinä olisit kertonut kaikki, mitä olet kärsinyt. Mitä luulet, että Hermione olisi silloin tehnyt? Minulla puolestani on se vakaumus, että hän olisi sanonut sinulle: sinulla on oikeus Karmideeseen. Minä käsken hänet pois näkyvistäni. Vaan sitä et sinä tahdo, Rahel, ja siinä teet väärin.

— He ovat onnellisia, he rakastavat toinen toistansa. Karmides on unohtanut minut. Sinun sanasi ovat kiusauksia, Myroo. Minun on usein tehnyt mieli seurata neuvoasi. Vaan häpeä estää minua. En voi.

— Mustasukkaisuus on hirveä tuska, Rahel. Kiitä Jumalaasi, ettet ole sitä tuntenut. Se muuttaa sydämen käärmeenpesäksi, josta tuhannet myrkylliset hakarat pistäytyvät raatelemaan sieluamme.

— Minä tiedän sen, sanoi Rahel itsekseen.

Myroon viinin vilkastuttama kieli alkoi vihdoin puutua. Lörpöteltyään vielä hetken aina sekavammin hän vaikeni, ja hänen hengityksensä todisti pian, että hän oli vaipunut syvään uneen.

Silloin Rahel otti lapsen syliinsä ja nousi. Pikku poikanen heräsi ja alkoi äännähdellä, vaan vaikeni taasen, kun Rahel oli pannut hänet rinnalleen. Rahel kääri hänet huolellisesti siihen nyt jo perin haljastuneeseen huntuun, jonka Baruk kerran oli lahjoittanut tyttärelleen, jotta tämä saisi sillä komeilla synagoogassa. Sen tehtyään hän astui ovelle, seisahtui siihen, katsahti vielä kerran ympärilleen kurjaan huoneeseen ja sanoi katsellen nukkuvaan Myrooseen:

— Jää hyvästi, hyvä, onneton sisko! Rahel kiittää sinua lempeydestäsi ja hellyydestäsi. Jumala olkoon sinulle armollinen sydämesi tähden.

Näin sanoen Rahel lähti huoneesta ja astui ahtaita portaita alas kadulle, joka vei satamaan.

Avara, temppelien, pylväskäytävien ja varastohuoneiden ympäröimä satamatori oli tyhjänä ja hiljaisena tähdistä tuikkivan taivaanlaen alla. Kuului ainoastaan, kuinka laineet solisivat laituria ja aluksia vastaan.

Rahel kuunteli näitä huokailevia ja kuitenkin raittiita säveleitä. Ne tuntuivat hänestä kehotukselta, ettei epäilisi, meren ystävälliseltä kuiskaukselta, että sen syli oli avoinna tuuditellakseen onnettomia sydämiä lepoon.

Hän suuntasi askeleensa sinne, mistä tuo kehottava laulu tuli hänen korviinsa. Kenenkään näkemättä hän seisoi pian leveillä marmoriportailla, jotka veivät vedenrajaan. Hän kumartui alas, ja aalto lennätti vaahtoansa hänen otsalleen. Se tuntui raittiilta ja virkistävältä.

Lapsi, joka hänellä oli sylissään, tuli levottomaksi ja alkoi itkeä. Rahel vaiensi pienokaisen suuteloilla ja hyväilevillä sanoilla. Sitte hän irroitti hunnun, johon se oli kääritty, ja kiersi sen itsensä ja lapsen ympärille, etteivät eroaisi tuossa avarassa haudassa, josta Rahel haki lepoa omantuntonsa tuskille, mustasukkaisuudelleen ja häpeälleen.

Painaen onnettoman rakkautensa panttia lujasti rintaansa, hän astui silmät kiinni portaiden reunaa kohti.

Joku merimies, joka oli vahdissa lähimmällä laivalla, kuuli että joku raskas esine putosi veteen. Hämärä esti hänet näkemästä, mikä se oli, ja kun hän ei kuullut mitään avunhuutoa, niin hän ei huolinut asiasta, vaan vaipui ajattelemaan tulevaa matkaa ja kotia, joka hänellä oli kaukaisella rannalla.