YHDEKSÄS LUKU.
Filosofin koti.
Akropoliin itäisen rinteen juurella kävi pohjasta etelään kaunis Tripodikatu, jonka länsipuolinen huonerivi, alkaen Prytaanien palatsista ja loppuen Perikleen Oodeioniin, oli keskeytymätön jakso monumentaalisia rakennuksia. Itäisellä puolen oli yksityistaloja, jotka olivat rakennetut keveään tyyliin ja ainoastaan yhden tai kahden huonekerran korkuisiksi, jotteivät suuruudellaan vähentäisi edellisten vaikutusta, sillä näitä laadittaessa, niinkuin yleensä helleenien julkisissa rakennuksissa, oli enemmän pidetty silmällä jaloja muotoja kuin suunnatonta kokoa.
Tripodikadun loistorakennuksista on vielä tänä päivänä jälellä pyöreä, tornin tapainen, korintolaisilla puolipylväillä ympäröity rakennus siroine palkistoineen, veistettyine kuvafriiseineen, jossa on kuvattuna Dionyysos jumalan seikkailuja ryövärien kesken, sekä kupukattoineen, jonka huippua kaunistaa akantus rehevine, kauniisti länkäilevine lehtineen. Kivikirjoitus ilmoittaa, että tämän rakennuksen piti ikuistaa se voitto, jonka Ateenalainen Lyysikrates ja hänen heimokuntansa, akamantolainen, saavuttivat koorikilpailussa.
Tämä kaunis rakennus, kauneuden maailmassa saavutetun voiton muistomerkki, on sittemmin vuosisatoja seisonut suljettuna erään kapusiiniluostarin synkkien, likaisten muurien väliin — ollen siellä hymyilevän lapsuudenmuiston kaltaisena, joka vielä pysyy eleellä sureksivassa, synkässä ja umpinaisessa sielussa. Munkit ovat käyttäneet sitä kuritushuoneena ja vankilana. Kohtalo leikkii, kuten taiteilija, väritaitteilla.
Vastapäätä tätä muistomerkkiä, toisella puolen katua, oli Kryysanteuksen talo. Se oli ainoastaan kaksikertainen, mutta silti sangen laaja; siinä oli paitsi aulaa ja naisten pihaa jokseenkin suuri puutarha. Jos tarttui kullattuun pronssirenkaaseen, joka porttia kaunisti, ja kolkuttamalla ilmoitti haluavansa päästä sisään, niin tuli pian vanha hilpeä palvelija avaamaan, ja päästiin pitkään hämärään eteiskäytävään, jota yöt päivät valaisi lamppu. Kun avasit vastapäisen, tavallisesti kiinni olevan oven, avautui hämmästyttävän kaunis, taivaan kirkkauden valaisema taulu eteesi. Seisoit avonaisessa aulassa, jossa ioonilaiset, Pentelikosvuoren marmorista rakennetut pylväsrivit valkoisina, keveinä helottivat tummanpunaisten seinien taustaa vastaan ja kannattelivat ylemmän kerroksen ympäri kulkevaa läpikorustollista parveketta. Aulan keskellä seisoi alttari aina palavine suitsutuksineen, pylväskäytävä ympäröi sitä kolmelta puolelta; siitä ovet veivät erilaatuisiin huoneisiin: vastaanottohuoneisiin, vierashuoneisiin, makuukamareihin, kylpysuojiin j.n.e. Neljännellä sivulla, vastapäätä sisäänkäytävää, oli kaksi suurempaa huonetta: taidekokoelma ja kirjasto, joiden ovina oli ainoastaan sinipunertavat esiriput, mitkä tavallisesti olivat syrjään vedettyinä, niin että huoneiden seinämaalaukset ja mosaiikkipermannot heleine värileikkeineen olivat nähtävinä. Näitä huoneita erotti leveä, eteisen ovea vastapäätä oleva aukko, jotenka näkyala ulotettiin naisten pihaan; tätä kaunisti kukkaisvaasien ympäröimä suihkukaivo ja se avautui puutarhaan, jonne näköala päättyi varjoisaan, tuuheapuiseen lehtokujaan, mikä siellä täällä oli harvempi, jotta auringon valo voisi sattua jollekin kuvapatsaalle tai taittua lorisevan suihkukaivon helmisateeseen.
Sen jälkeisenä päivänä, jona Clemens yhdessä piispan kanssa oli käynyt tervehtimässä kuuluisata pylväspyhimystä, noin kymmenennellä tunnilla[18] sattui, että oven kolkutinta kiivaasti rämisytettiin. Vanha portinvartija katsahti ulos pienestä aukostaan ja havaitsi, että kolkuttaja oli iäkäs, köyhästi puettu mies. Kryysanteuksen talon portinvartija oli monessa kohdassa toisenlainen kuin hänen virkaveljensä. Ensiksikin hän ei ollut eunuukki, vaan onnellinen perheenisä, jolla oli vaimo ja monta lasta; toiseksi hänen herransa oli häntä varottanut olemaan kaikkia tulijoita kohtaan yhtä kohtelias, ja kolmanneksi ei ollut hänen luonteensa mukaista ottaa omakseen sitä nenäkästä käytöstä, joka, jos saamme uskoa vanhoja huvinäytelmiä, sen ajan portinvartijoissa oli yleinen ominaisuus. Mutta erityisesti hän rakasti ja kunnioitti kaikkia, joilla oli parta ja filosofinmantteli — sillä olihan hänen rakastettu herransa, vaikkei käynytkään filosofinmanttelissa, filosofi — ja tuon nyt porttia kolkuttavan ukon laita oli juuri niin, että hänellä oli sekä parta että filosofinmantteli, vaikka mantteli olikin karkeinta lajia. Portinvartijamme kiirehti siis avaamaan.
— Ketä haet? kysäisi hän.
— Olenko tullut oikeaan paikkaan? Haen Kryysanteusta, arkonttia.
— Tämä on Kryysanteuksen talo. Mutta hän ei ole kotona.
— Milloin häntä odotetaan tulevaksi?
— Siihen en voi antaa varmaa vastausta. Vaan jos sinulla on aikaa odottaa häntä, niin olet tervetullut hänen kynnyksensä ylitse.
— Kiitos.
— Luulenpa näkeväni, että olet vieras kaupungissa … ehkä kaukaakin matkustanut?
— Niin on.
— Ehkäpä olet isäntäni vanha ystävä? jatkoi portinvartija, joka hyväntahtoisuudessaan ei muistanut välttää uteliaisuuden varjoa.
— En, vastasi vieras. — Minä tunnen ainoastaan hänen maineensa.
— Niin, kukapa ei sitä tuntisi? sanoi portinvartija ylpeästi. — Mutta sinä olet joka tapauksessa tervetullut. Minun herrani on iloinen, kun näkee vieraita filosofeja talossaan.
Näin jutellen portinvartija oli sulkenut katuoven ja saattanut vieraan vastakkaiselle ovelle. Hän avasi tämän, kehotti vierasta astumaan aulaan, viittasi samalla nuorelle orjalle, joka oli atriensis-palvelijana, ja palasi porttikammioonsa.
Okos, tuo nuori orja, portinvartijan poika, vilkassilmäinen ja käytökseltään sievä nuorukainen, ilmoitti vieraalle, että saattoi viipyä jotenkin kauan, ennenkuin isäntä tuli kotiin; oli siis hänen, Okoksen, velvollisuus, näyttää vieraalle, mistä hän löytäisi kylpyhuoneen, jos tahtoisi kylpeä, kirjaston, jos tahtoisi lukea, eristetyn vierashuoneen, jos oli väsyksissä ja piti parempana levätä siellä kuin aulan leposohvassa.
Vieras valitsi kirjaston. Hän opastettiin sinne, katseli hetken kauniita maalauksia mutta pudisti päätänsä, otti paperikääryn ja istahti mukavaan leposohvaan lukemaan. Kohta sen jälkeen astui sisään poika, Okoksen nuorempi veli, ja asetti vieraan viereen pienen pyöreän pöydän, jossa oli hedelmiä, hedelmähilloja ja kaksi kristallipulloa, toisessa viiniä, toisessa puutarhan lähteestä äsken tuotua vettä. Sitten poika meni ulos, vaan palasi heti takaisin mukanaan tuoreita tuoksuvia kukkia, jotka hän pani entisten, — niidenkin vielä kuihtumattomien — sijaan kukkaisvaasiin, joka seisoi huoneen sisäänkäytävän uutimien alla. Pidettyänsä näin, talon tavan mukaan, huolta tuntemattoman, sangen köyhän näköisen vieraan hauskuudesta, hän poistui.
Kun portinvartija avasi tuntemattomalle vieraalle, hän ei ollut huomannut, että tämä kolkuttaessaan vaihtoi tuttavallisen katseen vanhan oliivikauppiaan Batylloksen kanssa, joka seisoi kadulla kappaleen matkaa siitä nähtävästi hämmästyksissään, ja että vähän matkaa Batylloksesta seisoi kaksi miestä, toinen niistä pappi, jotka kuiskuttelivat keskenään ja tarkastelivat vierasta terävin silmin.
Nämät molemmat olivat Prytaanien palatsin kohdalla huomanneet vieraan, kääntyneet takaisin ja seuranneet häntä lyhyen matkan päässä. Vieras, joka oli teräväsilmäinen mies, oli huomannut olevansa heidän huomionsa esineenä, vaan näyttämättä vähintäkään levottomuutta hän oli aivan tyynesti jatkanut matkaansa, kunnes seisahtui Kryysanteuksen talon edustalle.
Toinen noista kahdesta oli keisarillinen asiamies — jonkinlainen kirjeenkuljettaja ja samalla vakoilija — joka edellisenä päivänä oli tullut kaupunkiin tuoden kirjeitä prokonsulille.
— Pyh, jatkoi asiamies keskusteluaan pappismiehen kanssa, kun menivät katua myöten alaspäin — sanot nähneesi hänet kaksi kertaa; minä sanon että olen nähnyt hänet sata kertaa. Jos tämä ukko on Atanasios, niin saat leikata nenäni pois rangaistukseksi, että se on vainustellut niin huonosti. On kerrassaan naurettavaa! Mihin kaupunkiin tulenkaan Europassa, Aasiassa tai Afrikassa, niin on Atanasios äsken ollut näkyvissä. Kun mies vaan on outo jossain paikassa ja naamassa muutama ryppy, niin on heti Atanasios, hän eikä kukaan muu. Hän on kuin Jerusalemin suutari, jonka talonpojat väittävät näkevänsä jokaisessa vanhassa retkaleessa, joka hiipii heidän kylänsä läpi.
— No no, huomautti Eufeemios, — minä en sanonut, että hän on Atanasios, vaan että hän on hänen näköisensä. Eihän ole haitaksi pitää silmänsä auki.
— Silmät? Niin, niitä en unohda minä koskaan kotiin, ole varma siitä, kunnianarvoinen presbyteri! Ja silmäni sanoivat minulle, että tämä ukko on eilisen teiren poikanen Atanasion rinnalla.
— Vaan tiedäthän että on keinoja, joilla voi muuttaa … nuorentaa ulkomuotonsa. Värjää tukkansa lixiviumilla, ja…
— Kuulepas! keskeytti asiamies ja seisahtui. — Katso minua tarkkaan!
Kuinka vanhaksi arvaat minua?
— Noin viidenkymmenen vuotiaaksi, arvasi Eufeemios.
— Hyvä ystävä, tänään olenkin viisikymmentä vuotta vanha. Huomenna ehkä seitsemänkymmentä, ylihuomenna ehkä kaksikymmentä. Vaan muutoin olen syntynyt kolmekymmentä vuotta sitten. Kannat heiniä Megaraan, jos tahdot opettaa minulle, että sellainen taito on olemassa.
— Enkelien joukot auttakoot! Sinä kummastutat minua, hyvä ystävä. Sitäpä taitoa kannattaisi oppia. Rakas ystävä, en laske sinua, ennenkuin olet minulle vähän sitä opettanut. Muutoin mitä tähän ukkoon tulee, olet varmaan aivan oikeassa. Sen päätin heti siitä, että hän meni pääpakanan taloon. Siihen ei Atanasios koskaan taipuisi, vaikka kyllä voi kätkeytyä filosofinmantteliin ja kasvattaa pitkän parran. Mies on epäilemättä filosofi, noita koiramaisia, karkeasta manttelista päättäen. Vaan mitä tuohon kummallisen taitoon tulee, niin…
— Se on aivan tarpeeton sinulle, huomautti asiamies nauraen, — sillä kun et vaan unohda ottaa kaulaasi mukaasi ulos mennessäsi, olet kylliksi tuntematon. Ha, ha, ha! Anna anteeksi! En tahdo loukata sinua. Kun luonnostaan on sukkela, niin tulee tuollaisia kompia aivan itsestään.
Jätämme molemmat keskustelijat, papin ja salaisen Atanasiolaisen, sekä palaamme filosofin taloon. Vaan tällä kertaa emme pysähdy aulaan, jonne jätimme salaperäisen vieraan, vaan menemme naisten pihaan asti.
Kuten aulaa, ympäröivät tätäkin ioonilaiset pylväät; ne kannattelivat kuvapatsailla kaunistettua parveketta, jolle päästiin yläkerroksesta. Lukuunottamatta joitakuita kulkupaikkoja, parveke oli täynnä korukasveja ja verhottu hienolla, pihalle näkymättömällä verkolla, jonka sisäpuolella lenteli laululintuja sekä toisia, joiden metallinkiiltäviin sulkiin luonto oli tuhlannut kirkkaimmat värinsä. Maa tai oikeammin lattia — sillä näitä pihoja käytettiin useimmat kuukaudet vuodessa asuntohuoneina, joilla oli taivas kattona — oli laskettu mustista ja vaaleankeltaisista kivistä, jotka muodostivat neliökuvioita; mutta keskustassa oli nurmen ympäröimä suihkukaivo, joka pudotteli säteitään marmorisäiliöön, leikkivien kupiido- ja delfiini-joukkojen sekaan. Suihkukaivon läheltä tapaamme Kryysanteuksen tyttären Hermionen ja muutamia vierailevia ystävättäriä.
Ilta on kaunis. Taivas kaareilee korkeana ja pilvettömänä tämän viehättävän sopen yli, jossa kukat tuoksuvat ja lintujen laulu sekoittuu suihkulähteen solinaan; kaupungin melu ei sinne kuulu. Aurinko paistaa vielä itäiselle pylväsriville ja suihkuavan veden korkeimpaan kaareen: lämpö on sellainen, että viileys suihkukaivon lähellä miellyttää, vaan ettei enää halua sitä täydellistä siimestä, jota läntinen pylväskäytävä tarjoo. Pöytä, jossa on tarjona keveitä virvokkeita, kekseliään kreikkalaisen kokkitaiteen maukkaita tuotteita, on, samoin kuin muutamat pitkät divaaninkaltaiset sohvat, joiden patjat ovat päällystetyt tummanvihreällä sametintapaisella, hopeakirjaisella kankaalla, asetettu lähelle allikkoa kukkaisvaasien väliin. Täällä nuoret naiset lepäävät iloisesti ja tuttavallisesti pakisten, sillaikaa kuin Alkmeene, Hermionen Heebennäköinen kamarityttö liitelee kukkien välissä ja kastelee niitä uurnasta, jota hän tuon tuostakin käy täyttämässä suihkukaivon vesisateista.
Puhdas taivas, jalo pylväsrakennus, kuvapatsaat ja kukkaisvaasit, ilmoille suihkuava vesi, ja siinä kehyksessä tuo kaunis seura nuoria naisia, puettuna yksinkertaisimpiin, siveimpiin ja aistikkaimpiin pukuihin, mitkä koskaan ovat ympäröineet naisellista suloa, muodostivat kirkaspiirteisen taulun, täynnä tyyntä kauneutta ja ihanteellista, antiikinomaista runollisuutta.
Muinaishelleeniläinen puku oli tullut uudestaan käytäntöön ylhäisten Ateenalaisten keskuudessa, joista entisyyden muistot nyt olivat rakkaammat kuin koskaan, niinkuin ainakin sellaisina aikoina, jolloin erilaisten maailmankatsomusten taistelu asettaa äärimäiset vastakohdat toisen toisensa rinnalle. Hermionen pukuna oli lumivalkea kitooni Egyptin sindonista, kiinnitetty soljella vasemmalle olkapäälle sekä yläpuolelta jatkuva pitkinä päällyskaistoina, jotka kaulasta laskeutuivat laskoksina rinnalle ja selälle ja melkein peittivät vaaleansinisen kultaompeleisen vyön, joka piti kitoonin koossa vyötäisillä, josta se pitkäliepeisenä, runsaina luonnollisina poimuina ulottui sandaalien kaunistamien jalkojen päälle. Tämän hameen hihat olivat sangen avarat, olkapäistä auki leikatut, ja niitä piti harvaltaan kiinni pienet kultasoljet, niin että milloin pieni käsivarsien vilahdus, milloin koko niiden kaunis pyöreä muoto ja marmorintapainen, häikäisevä, vaaleaan ruusunpunaiseen vivahtava iho tuli näkyviin. Jotta kitoonia olisi mukavampi pukea ylle, se oli leikattu auki myöskin vasemman hihan alta vyötäisiin asti, vaan siinä piti sitä kiinni tiheä rivi solkia. Harvaviivainen purppurareunustus ympäröi lievettä ja enensi komeiden poimujen vaikutusta.
Hermionen upea tummanruskea tukka ei ollut jaettuna, vaan laskeutui vapaasti ja luonnollisesti, ikäänkuin kiharaisessa pojanpäässä. Sitä piti koossa yksinkertainen, diadeerninkaltainen nauha, vaan tämän alipuolella se jakautui otsan keskikohdalta pitkiin aaltoihin, jotka lähestyivät hienopiirteisiä kulmakarvoja ja päättyivät pieniin kierteisiin kutriloihin; takana taas hiukset pitkinä kiiltävinä laineina valuivat kaulalle ja olkapäille.
Toisista läsnäolevista naisista oli kaksi puettu samaan tapaan kuin Hermione, mutta valkoisen kitoonin päällä heillä oli toinen lyhyempi, joka toisella oli sahramin-, toisella ametistin-värinen.
Kolmas oli kaunis mustanverevä nainen roomalaisessa puvussa. Hän oli nuori Julia, Kryysanteuksen ystävän, jovianolaisen kaartin päällikön Ammianus Marcellinuksen puoliso, saman, joka on tehnyt nimensä kuolemattomaksi arvokkaan oman aikansa historian kautta.
Julia oli syntynyt Gallian pääkaupungissa Pariisissa, jonka nimellä ei silloin vielä ollut niin maailmanhistoriallinen sointu kuin nyt. Hän oli oleskellut siellä vielä sen jälkeenkin, kuin nuori cæsar Julianus oli sinne muuttanut yksinkertaisen hovinsa. Hän osasi kertoa, ja kertoi halustakin siitä hirveästä pelästyksestä, jonka allemannilaisten barbarien rynnäkkö oli herättänyt Galliassa, yleisestä riemusta, kun Julianus sankarillisesti oli maan pelastanut, siitä hyvinvoinnista, menestyksestä ja turvallisuudesta, joita nyt saatiin nauttia hänen oikeudenmukaisen, voimakkaan ja hyväntahtoisen hallituksensa suojassa tuossa äsken niin kurjassa ja köyhtyneessä maassa. Sanalla sanoen: Ammianus Marcellinuksen puoliso ihaili Julianusta, ja tästä ihailusta koitui pian ystävyys hänen ja Hermionen välille. Ja tämä ystävyys tuli yhä sydämellisemmäksi, kuta enemmän he oppivat tuntemaan toisensa, ja sitä vielä vahvisti yhteinen kunnioitus vanhaa uskontoa kohtaan, sekä yhteinen viisauden ja kauneuden rakkaus.
Ismeene ja Bereniike olivat Ateenasta kotoisin ja Hermionen lapsuudenystäviä. Kuten Hermione, hekin olivat vielä Hymeenin siteistä vapaat. Bereniike oli mustakutrinen impi, jolla oli henkevät kasvot ja tyyni arvokkaisuus käytöksessä. Ismeene oli valkeanverevä, hymyhuulinen ja lapsellisesti vallaton kuusitoistavuotias, jonka kasvoissa mitä kirkkaimmin kuvastui iloinen, herkkätuntoinen ja oikkujen ohjaama mieliala, ja jonka ryhti ja käytös suureen eloisuuteen yhdisti paljon suloa ja viatonta miellyttämishalua.
— Mitä pidit siitä pienestä laulusta, Julia? kysyi Ismeene, pannessaan lyyran pois ja nostaessaan pienet jalkansa pehmeälle sohvalle, jonka vehreällä pohjalla hänen sandaaliensa helmet kimaltelivat. — Oletko kuullut sitä ennen?
— En, vastasi Julia; — sen sävel on yksinkertainen vaan unohtumattoman kaunis. Siitä päätän että se on hyvin vanha.
— Olet oikeassa, sanoi Hermione, — se on vesa Simoonideen viinipuusta.
— Ja jos olisin laulanut sen mummon isoäidin aikana, lausui Ismeene, niin olisi minulle naurettu, kun muka saatoin pitää niin vanhanaikaista laulua kauniina. Näetkös, mummoni isoäidin aikana, silloinpa vasta kuosi oli! Silloin naisilla oli tukkansa korkeana laitteena, joka oli kuin Tuulien torni, ja miehillä oli kasvot kauneuslaastareilla koristetut, jotka, tekivät heidät aivan vastustamattomiksi… Hyi Alkmeene! Etkö näe, että siinä kukassa on perhonen? Luuletko, että kukka on janoissaan silloin kun sitä noin kaunis pieni ihailija suutelee? Odota, kunnes se on lentänyt pois! Se lentää pian, sillä perhoset ovat huikentelevaisia ja uskottomia, Alkmeene, vaan hukuttaa ne sen tähden olisi kuitenkin liian kova rangaistus … etkö käsitä sitä, sinä tyhmä tyttö?
— Julia, sanoi Hermione, — nyt on sinun vuorosi lukea meille se uusi kappale, jonka olet kääntänyt meidän kieleemme roomalaisen Ovidiuksesi teoksista. Runo Pyramuksesta ja Tisbestä oli niin kaunis, että ikävöimme kuulla enempää samaa runoilijaa…
— Ja sinun säkeesi ovat niin virheettömiä ja sujuvia, kuin olisi helleeni sinun äidinkielesi, lausui Bereniike.
— Minä tahdoin ainoastaan todistaa teille, sanoi Julia, — että me Roomalaiset emme aivan hyötymättä ole käyneet koulua teidän, Helleenein, luona. Meidän onnistuu joskus jäljitellä teitä jotensakin hyvin. Kas tässä, jatkoi Julia ja antoi Hermionelle pienen siron käsikirjoituksen, — tässä on käännnöskokeeni. Tällä kertaa runo koskee Narkissos raukkaa. Sinä saat lukea sen, Hermione; itse en uskalla, sillä kun viimein luin runon Pyramuksesta ja Tisbestä, niin sattuihan silloin, että Ismeene, juuri kun onnetonten rakastavain kohtalo houkutteli vedet hänen silmiinsä, purskahti nauruun, kun minä latinanvoittoisesti lausuin yhden teidän vaikeita helleeniläisiä sanoja.
— Voi, rakas Julia, anna anteeksi, mutta se kuului niin hullunkuriselta, sanoi Ismeene ja rupesi vasten tahtoansa uudestaan nauramaan, kun hän sitä vaan muistikin. Kappaleen liikuttava sisällys ja Julian henkevä esitys toiselta puolen ja virheellisesti äännetty sana toiselta puolen olivat olleet niin hupaisia vastakohtia.
— Tuo itserakas Narkissos! jatkoi Ismeene. — Tällä kertaa en ole naurava enkä itkevä. Ei Ovidius etkä sinä, rakas Juliaseni, voi kaikella taiteellannekaan houkutella minulta kyyneleitä semmoisen narrin tähden, joka rakastui omaan itseensä.
— Älä sano niin, lausui Bereniike, — sehän oli hairaus, jolla Eroos rankaisi häntä hänen kovuudestaan Eekoo raukkaa kohtaan. Mutta kuka voi rakastaa sitä, jota ei voi rakastaa? Kaikki onnettomat ansaitsevat säälimistä, joko he sitten itse ovat syypäitä kohtaloonsa tai eivät. Niin, minä luulen, että edelliset ovat onnettomampia ja sentähden ansaitsevat vielä suurempaa osanottoa.
— Oletpa oikeassa, hyvä Bereniike … vaan itkeä Narkissosta, kas sitäpä en tee, sanoi Ismeene heiluttaen viuhkaansa.
— Ehkäpä, sanoi Julia, — tässäkin tarussa on syvempi tarkoitus kuin ainoastaan itserakkauden kuvaaminen. Älä tuomitse Narkissosta liian äkkipikaa, Ismeene!
— Hän ehkä saa Hermionesta kaunopuheisen asianajajan, lisäsi Bereniike. — Olen hyvin utelias kuulemaan kuinka sinä selität sen tarun, hyvä Hermione. Kun sinä tulkitset meidän satujamme, ne minusta eivät tunnu olevan ainoastaan kauniita, vaan myös pyhiä.
— Oi, minun selitykseni ovat ainoastaan kokeita, vastasi Hermione, — joita saapi aikaan minun vakaumukseni, että nämä tarut ovat korkeiden totuuksien verhoja, samalla tavalla kuin meidän jumalankuvamme tekevät aistin-alaiseksi näkymätöntä jumalaa ja hänen voimiansa. Ne kuvat eivät ole pelkkää puuta ja kiveä. Erooksen ja Psyyken tarina ei ole tavallinen rakkausjuttu. Minun on mahdoton lukea sitä tai muita, aavistamatta vertauskuvan muotoon puettuja totuuksia. Ne kuultavat niiden läpi, kuin helmi lähteen pohjasta, kuin sielu ihmisolennosta.
— Mutta, sanoi Ismeene, — eivätkö runoilijat ole noita kauniita asioita itselleen ja muille keksineet?
— Samoin sanovat kristitytkin, huomautti Julia.
— Kristitytkö? huudahti Ismeene liehuttaen taas viuhkaansa.
— He sanovat niin, jatkoi Julia, — koska uskovat, että ainoastaan heille on suotu jumalallista ilmestystä. Vaan mieheni Ammianus, joka on tutkinut heidän kirjoituksiaan, kertoo minulle, että he itsekin turvautuvat samaan vertauskuvalliseen selitystapaan kuin mekin, koettaessaan saattaa omaksumiansa vanhoja juutalaisia taruja sopusointuun oppinsa kanssa. He pitävät vertauskuvina, jotka muka heitä tarkoittavat, Heprealaisten vaelluksen pois Egyptistä, vaskikäärmeen, jonka Heprealaiset ripustivat ristille erämaahan, kastepisaroita, jotka ilmestyivät jollekin lammasnahalle, jonka heprealainen sotilas oli jossain tarkoituksessa levittänyt maahan, vieläpä muutaman laulunkin, jonka joku Juudan kuningas kirjoitti jollekin vaimojensa joukossa. Vaan erotus on siinä, että kristittyjen selitystapa on paljoa mielivaltaisempi kuin meidän filosofiemme ja Hermionen, ja että Juutalaisten taruilla ei ole vertauskuvien luontoa, kuten meidän taruillamme; ne näet tahtovat olla oikeita historiallisia kertomuksia.
— Mutta voihan kristittyjenkin selitystapa pitää paikkaansa, sanoi Hermione; — ajattelen näet, että jumalalliset totuudet kuvautuvat historiallisissa tapahtumissakin, yhtä hyvin kuin runoilijoiden mielikuvissa. Sinä, Ismeene, kysyit äsken, eivätkö runoilijat ole sepitelleet tarujamme itselleen ja muille huviksi…
— Niin minä kysyin, vastasi Ismeene, — ja nyt sinun täytyy selittää minulle se asia, Hermione.
— Minä luulen, että moni runoilijoistamme on tarkoittanut jotakin korkeampaa kuin huvittamista, että he ovat runoilleet pyytolaisen laulajanhurmauksen valtaamina, että tarut ovat heitä vanhemmat ja että he ovat luoneet niille vain kirkkaammat piirteet, heleämmät värit. Mutta silloinkin kun runoilija on kirjoittanut ainoastaan huvittaakseen, pitäen silmällä ainoastaan kauneutta, ei totuutta, niin ei se seikka poista sitä mahdollisuutta, että totuus hänen tietämättäänkin ilmaantuu hänen työhönsä ja ottaa asuntonsa niissä muodoissa, jotka hän on luonut, kuten elonkipinä ilmestyi Pygmalioonin kuvapatsaaseen. Runoilijan suhde teokseensa on silloin sama kuin äidin siihen lapseen, jolle hän on antanut elämän. Äiti on lapsen alkujuuri, mutta hän ei ole se, joka on luonut ajatuslait sen sieluun; hän ei tiedä sen lahjoista, ei tunne sen hengen laatua, joka elää pienokaisessa. Niin, minä luulen että on mahdotonta muodostaa mitään kaunista, ilman että siinä ehdottomasti piilee ytimenä joku totuus, jonka heijastuksena kauneus on. Tositaiteilijan kättä ei johda hän itse, vaan korkeampi voima, ja mikä näyttää hänen mielikuvituksensa oikulta, on joku jumalallisen luonnon laki. Siitä muistutti minua eilen eräs juttu, jonka kuulin isäni ystävältä, matemaatikko Diofantokselta…
— Diofantokseltako? Tuolta eriskummaiselta, hajamieliseltä ukoltako? keskeytti häntä Ismeene.
— Häneltä juuri.
— Hän kuuluu olevan oikea velho, sanoi Ismeene. — Sanovat, että hän laskee, kuinka auringon, kuun ja tähtien täytyy kulkea, ja ettei pieninkään tähtönen voi pujahtaa kulkemaan muulla tavalla, kuin tuo kaljupää ukko sille määrää. Hän kuuluu olevan oikea hirmuvaltias tähtiä kohtaan.
— Mitä Diofantos sanoi? kysyivät Julia ja Bereniike.
— Hän kertoi mitanneensa Iilissos-joen varrella olevan temppelin pylväänpään kiekuran kieruviivat. Tämän kiekuran taiteilija on piirustanut käsivaralta ilman muuta mallia kuin minkä hänen oma mielikuvituksensa oli luonut. No niin: se on ihan täydellisesti sen meriraakun kaltainen, joka on kauniin kaikista joita on löydetty kaukaisilta rannoilta. Sama kieruviivan kaarre, sama kierteiden väli. Diofantos, joka käyttää laskutaitoaan sekä taivaan että meren syvyyden ihmeissä, kertoi, että kaikki raakunkuoret ovat muodostetut kahden erilaisen matemaatisen lain mukaan, joista toinen synnyttää ihmissilmälle kauniimpia viivoja kuin toinen. Hän jutteli samasta asiasta paljon muutakin, joka tekee sen vielä ihmeellisemmäksi, vaan jota minä en täydellisesti käsittänyt, siinä kun oli niin paljo matematiikkaa… Vaan nyt, jatkoi Hermione, on aika ryhtyä Julian käännökseen Ovidiuksesta.
Sillaikaa kuin Hermione teeskentelemättömästi ja miellyttävästi luki tarua Narkissoksesta, Ovidiuksen "Metamorfoosit" (Muutokset) nimisestä runoteoksesta, oli vieras, joka Kryysanteusta kotiin odottaessaan oli viettänyt hetken kirjastossa, tullut naisväen pihaan ja lähestynyt nuoria naisia; nähtävästi houkuttelivat häntä sinne kauniit kukkaset, jotka olivat suihkukaivon ympärillä, sillä hän seisahtui niiden eteen ja näkyi mielihyvällä hengittävän niiden tuoksua ja katselevan niiden värejä.
Sen tarun johdannossa, jonka Julia oli kääntänyt ja Hermione luki, kerrotaan, että Narkissos oli jokijumalan Keefiisoksen sekä mustakutrisen luonnottaren Leeriopen poika, sekä että tietäjä Teiresias, kun häneltä kysyttiin pojan tulevaisuutta, oli ennustanut, että hän oli elävä korkeaan ikään ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän koskaan oppisi tuntemaan itseänsä. Narkissoksesta kasvoi niin kaunis nuorukainen, että kaikki, jotka hänet näkivät, ihastuivat hänen kauneuteensa; mutta häntä itseään miellytti ainoastaan metsästys, ja hän samoili joka päivä Aaonian metsiä haarasarvisten hirvien jälessä. Muiden muassa, jotka olivat kylmäkiskoiseen nuorukaiseen rakastuneet, oli myöskin Eekoo luonnotar.[19] Salaa tämä hiipi hänen jälessään, missä tahansa hän kuljeskeli vuorilla ja metsissä, ja yhä vireämmäksi leimahti hänessä lemmen liekki kuten soihdun tulikiveen
tarttuu tuotuna luo tuli hehkuva hillimätönnä;
mutta paha kyllä, hän ei voinut edes ilmoittaa pojalle, mitä tunsi, sillä joku vihastunut jumala oli pannut hänelle sen rangaistuksen, ettei hän voinut puhua muuta kuin viimeiset sanat siitä mitä toinen oli lausunut. Turhaan hän käytti niitä tilaisuuksia, jolloin sekin pieni taito saattoi olla hänelle avuksi. Kun Narkissos huusi metsästystovereilleen tule! niin luonnotar toisti haikealla äänellä tule! — mutta Narkissokselle. Kuten sanottu, se oli turhaa. Ylenkatseellisesti kohdeltuna hän hiipi rotkosille vuorille, kääriytyi puiden lehtiin ja riutui rakkautensa kuluttamana kokonaan, niin että ainoastaan ääni jäi hänen olennostaan jälelle. Sen jälkeen häntä ei enää voi nähdä, vaan kaikki saavat häntä kuulla. Kosto odotti Narkissosta. Hän oli ainoastaan kuusitoistavuotias kun sattui tapaus, joka toteutti Teiresiaan ennustuksen. Kuulkaamme Ovidiusta!
Kirkas siell' lorisee hopeaa helakampana lähde. Paimen ei sameaks' sitä sotkenut, eikäpä vuohet tunturinurmen astelijat, ei muukana karja, ei sitä koskenut lintunen, ei peto, kirpova oks' ei. Ruohot, joit' elättää vesi hyllyvä, reunustavat sen, puut sitä suojelevat sulo-auringon sätehiltä. Kuumissaan, janost' uupuen siell' lepoaan haki poika, riistan-ajoon väsynyt, sulolähteen seutuhun mieltyin. Vaan kun virvokkeeks' kävi juomaan, niin jano toinen alkoi vaivata hänt', oma ilmiö päilyen veessä hurmasi hänt', eloton ole, tyhjän haamu ja varjo. Itseäns' ihmehtii ihaten hän, katse ja ryhti käy kiveks' istuissaan, hän on kuni marmoripatsas, katsoo tähteä kahta — ne on omat säihkyvät silmät, tukkaa aaltoavaa Dionyysollen sopivaista, siljää poskea, suut' ihanaa, valo-olkia, vartta loistelevaa kuni lum', jost' uhkuvi purppuran väike.
Narkissoksen oli hänen oma kuvansa lumonnut. Ei nälän, ei unen vaatimukset voineet irroittaa häntä siitä näystä. Hän valittaa metsille:
Metsät, oi sanokaat, ketä kohtasi näin tyly lempi?
Kylläpä tiedätten, monellen kun suojoa soitte.
Oi salot, jotk' eläneet satamäärin vuosia ootte,
voitteko muistaa toista ku riutui tautia moista?
Voi, lumomielin nään — mitä nään, mikä silmäni hurmaa,
en sitä konsana saa: sepä hurjuus huimasi lempein.
Vaan — mist' yltyvi vaan raju hehkuni — ei meri aava
meit' erota, ei tunturitiet, ei teljetyt ukset,
veen ohu kalvopa vaan! Halaustapa hartovi poika,
sill' yhä kun vaan aaltoillen koen suikata suuta,
näen, miten huulillaan hän suutelemaan mua pyrkii.
— — — — — —
Helmani kun avajan, sylis aukee hellänä mulle;
mun hymytessäin sie myhäjät, jopa kaihtavi itku
silmiäs itkeissäin, ja mun viitteillein sinä viitot.
Niin mikäl' ymmärtää sulohuultes viiruja voinen,
kuiskelet vastuitas, joit' en saa konsana kuulla.
Oi älyän: minä tuo oon! Et, kuva, mua petä ennään.
Itseän' armastain yht'aikaa kuin palan poltan.
Pyydänkö mie? vai muakohan pyyttään? vai mitä pyydän?
Tuo mitä mielin on mun; oma aarrepa mun pani pulmaan.
Tuska mun tarmoni syö. Jopa tunnen, ei elämästä
mont' ole hetkeä mull', elon aamuna raukka ma riudun;
raskas kuolo tok' ei ole, tuskani sammuvi kuoloon.
Kunpahan, armas, vielä sä saisit viipyä täällä!
Yhtenä sieluna nyt vaan kuolemme kumpikin ynnä.
Ne kyyneleet, joita tuo onneton vuodattaa, hämmentävät veden, ja kuvan piirteet näyttävät hälvenevän. Silloin
Tuskissaan pukuns' irroittaa ja sen laskevi maahan, marmorivalkoisin käsin rintaans' lyö alastonta. Rinnan runnellun iholl' leimahtaa puna vaisu, kuin omenan, punissaan joka puoleks' hohtavi, puoleks läikkyvi valkeissaan, tahi kuin rypälyt, jota peittää purppura hohdollaan, kuta kypsemmäks' sisu käypi. Tään kun huomasi hän nyt laineess' seljentyneessä, ei hän kestää voi enähän: kuin härmä mi päivän lämpöön päästyä pois suli, tai vaha keltanen hiljaa valkian eess' sulauu, niin riutuvi rakkauteen hän.
Eekoo, tuo halveksittu, suree häntä kuitenkin. Suruäänin hän toistaa ne jäähyväiset, jotka Narkissos lausuu lähteen kuvalle ennenkuin
uupuen kallistaa mehusaan hän ruohohon päänsä, sulkevi silmät, joit' omijans' ihanuus sulosutti. Vieläkin saatuahan hän varjojen maill' asuntonsa Tuonelan aalloissa peilailee, sisarensa Najaadit itkevät surkeillen katoaan, hänen uhraten tukkaans'. Vaan sulotarten Nymfien huutoja kertovi Kaiku. Laadittuaan rovion he nyt soihtuja, paaria tuovat; mutt' ei kuollutta lyötynytkään — sijallaan oli kukka, kullankeltainen, kuvun keskellä valkea-lehdet.
Tämän kukan jälkeläisiä kutsutaan vielä tänään narsisseiksi, sen nuorukaisen nimellä, jonka kuolemasta se sai alkunsa.
Kun oli hetkinen oltu vaiti, sanoi Julia:
— No, Ismeene, ensin on sinun vuorosi lausua, mitä ajatuksia runo on herättänyt sieluusi.
— Minunko ajatuksiani? lausui Ismeene, ravistaen kutrejansa ja näyttäen syvämietteiseltä. — Niin, tiedätkös, minun päässäni on pyörinyt paljo sangen huomattavia ajatuksia juuri tuosta Narkissos raukasta. Ensiksikin kadun, että olen kutsunut häntä narriksi, sillä narri ei kuole rakkaudesta — ei edes rakkaudesta itseänsä kohtaan. Toiseksi säälin Eekoon surullista kohtaloa. Hän toisteli valitushuutoja tuon kuolleen ympärillä, joka oli hänet hyljännyt; hän toisti ne varmaan tuskallisemmalla äänellä kuin oli ne kuullut. Hän ei tuntenut mitään vihaa, ei mitään katkeruutta, ainoastaan rakkautta, rakkautta viimeiseen hetkeen asti, tuo hyvä onneton Eekoo. Vaan kolmanneksi pitäisi tämän opettaman tytölle, ettei hän tuhlaisi tunteitansa kylmään ja välinpitämättömään esineeseen, vaan säästäisi ne kiitollisemmalle, joka tuntee velvollisuutensa koettaa huokauksillaan ja palveluksellaan niitä ansaita… Eekoo, eikö ole niin? huusi Ismeene aulaa kohti.
— Niin! vastasi kaiku aulan pylväskäytävästä. Ismeene taputti käsiään ihastuksesta ja jatkoi:
— Neljänneksi koko onnettomuus syntyi siitä, että Narkissos eli aikoina, jolloin ei ollut olemassa muita kuvastimia kuin lähteiden. Jos Narkissos olisi, kuten minä, katsellut peiliin joka päivä aina pienestä pitäen, niin hän olisi kyllä tottunut vähitellen kasvavaan soreuteensa ja viehättäväisyyteensä… Minä en voi kieltää, että mielelläni katselen itseäni peilissä, lisäsi Ismeene, ja asettui mukavasti sohvaan molemmat käsivarret pään päällä ja katsellen suihkukaivon leikkiviä säteitä.
— Ismeene, sanoi Bereniike, — on saanut kokonaista neljä ajatusta
Julian säkeistä…
— Niin, keskeytti Ismeene, — eikös siinä ollut jo hyvin paljo?
— Tavattoman paljo, vastasi Bereniike nauraen; — etenkin minun täytyy se myöntää, sillä minulla ei ole ollut ainoatakaan ajatusta niin selvää, että voisin sitä lausua. Oi, minä mahdan olla kovin ajattelematon ja typerä, sillä kun kuulen jonkun tämänkaltaisen kertomuksen, niin minä elän sen pinnalla, kiinnyn niin henkilöihin, heidän tekoihinsa ja kärsimyksiinsä, elän niin väriloisteessa, liikkeissä, muodoissa, etten voi havaita henkistä tarkoitusta, vaikka tunnen että sitä on olemassa, että juuri se valaa sisästä päin eloa ilmiöihin, levittää punaa ja vaaleutta niiden poskille, luo niiden ympärille luonnon, jossa he esiytyvät, ja johdattaa heitä vastustamattomasti lakiensa mukaan. Mutta mitä minä en voi, siihen sinä kykenet, Hermioneni. Sinun selityksesi meidän taruistamme ovat olleet minulle suloisia juomia, armas ystävä, joiden keralla olen imenyt itseeni syvempää kunnioitusta isiemme uskontoa kohtaan.
— Minun mietteeni menevät ehkä usein harhaan; ainoa, jota en itse epäile, on aavistus, joka sanoo minulle että aistillisissa muodoissa on läsnä jotakin korkeampaa, henkistä. Ja jos joskus löydän totuuden, niin se on verrattava kuorta likinnä olevaan kalvoon, josta vielä on pitkä matka sydämeen. Oi, teidän pitäisi kuunnella isäni luentoja Akadeemiassa, jatkoi Hermione silmät loistavina ja pää pystyssä. — Häntä teidän pitäisi kuuleman! Mitä nainen on ajatusten maailmassa miehen rinnalla? Saattaa olla että nainen voi äkillisen aavistuksen avulla päästä jonkun totuuden perille, johon mies pääsee ainoastaan kovien vaivojen, syvien aateperustelmien kautta; vaan näiden vaivojen, ainoastaan niiden avulla saavutettu tulos on tieteen omaisuus, todistettu totuus, eikä vaan todenmukainen mielijohde. Minun ajatukseni ovat mielijohteita, ei muuta mitään. Mielijohteita on minulla paljo, ja sinun säkeesi, Juliani, ovat synnyttäneet yhden uuden.
Narkissos, niin selitän tarua, on ihmishenki. Eräs jokijumala oli hänen isänsä, ja eräs lähteen haltijatar hänen äitinsä. Joki ja lähde kuuluvat maahan, vaan kuvastavat taivasta. Niin on ihmishenkikin maasta syntynyt ja luonnon helmassa kasvatettu, vaan samalla se on jumaluuden heijastus. Tietäjä Teiresias ennusti Narkissokselle pitkää ja rauhallista ikää ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän oppisi tuntemaan itseänsä. Samoin ilmoitti myöskin Jumala, heprealaisten pyhän tarun mukaan, äsken luodulle ihmissuvulle, että heidän piti menettämän onnelansa, jos maistoivat tiedon puusta ja oppivat erottamaan hyvän ja pahan. Ihmishenki, niin antavat tarut aavistaa, niin opettavat filosofit, eli alussa luonnonvietin viatonta elämää: ihminen oli täydellinen niinkuin kasvi ja eläin, onnellinen kuten nekin, samoin kuin niitä ympäröi häntäkin luonnon äidillinen huoli, joka loppumattomassa kierrossa johdatti hänet huvitukseen, kun hän sitä ikävöi, lepoon, kun hän oli nauttinut, työhön, kun hän oli levännyt kylliksi. Tätä taru tarkoittaa sanoessaan, että Narkissos kasvoi kauniiksi ja että kaikki luonnon haltijat häntä rakastivat. Tämä oli autuuden tila. Vaan ihminen oli määrätty toisenlaiseen autuuteen. Hänessä oli voima, joka kerran oli tekevä hänet täysi-ikäiseksi ja vievä hänet viattomuuden luontoiselämästä, alemman täydellisyyden rauhaisasta onnelasta, tietämättömyyden ja orjallisuuden levosta korkeampaan tilaan, joka on täynnä epätäydellisyyttä, vaivoja ja huolia, jotta hän, taistellen itseänsä ja maailmaa vastaan, vapaana ja järkevänä olentona raivaisi itsellensä tien takaisin viattomuuden tilaan, jonka hän epävapaana luonnonesineenä, suurilahjaisena eläimenä oli jättänyt. Hän on määrätty tottelemaan siveellisyyden lakia, niinkuin hän ennen totteli viettiä. Hän on ajettu pois luonnollisen viattomuuden onnelasta, jotta hän halki okaisten seutujen, verisin jaloin saapuisi taivaaseen, siveellisen viattomuuden onnelaan. Taru tarkoittaa tätä ihmisessä itävää, levotonta vapauden voimaa, kun se lausuu, että Narkissos suureksi päästyään tuli metsästäjäksi ja samoili metsissä huolimatta luonnon haltijoista, jotka häntä rakastivat. Niiden joukosta taru mainitsee ennen kaikkia Eekoo-luonnottaren, koska luonto ihmishengen suhteen on itsenäisyyttä vailla; se ikäänkuin toistaa meidän viimeisiä sanojamme, koska se saa värityksensä meidän oman mielialamme laadusta: näyttää meistä valoisalta, kun itse olemme onnellisia, synkältä, kun oma mielemme on valju, hirmuiselta ukkosessaan, myrskyissään, jylhissä seuduissaan, kun niitä pelkäämme, ylevältä samoissa ilmauksissaan, kun niitä ihailemme, säännöttömältä ja salaperäiseltä, kun emme opi sitä ymmärtämään, säännölliseltä ja valaisevalta, kun otamme selkoa sen laeista. Narkissos janoavana, se on ihmishengen ikävöiminen tietoa ja valoa kohti. Narkissos nojautuneena lähteen yli, se on ihminen, jonka sielussa perusaatteiden, ideain maailma ilmestyy. Lähde, jota ei mikään paimen, ei mikään karja eivätkä putoavat oksat hämmennä, on viisaus. Lähteen kuva on ihanne, joka jumalallisessa, katoamattomassa kauneudessaan ilmaantuu kuolevaisen silmälle. Sillä on hänen omat kasvonsa, koska jumalallista ei voi tehdä aistinalaiseksi muuten kuin ihmisellisenä, … koska jumalallinen asuu inhimillisessä, on juuri se sisällinen ihminen, jonka on määrä taistelujen ja kamppausten kautta kehittyä. Henki näkee itsensä, katselee itseään, ja sen valtaa ääretön tuska ja ääretön ilo, sillä se huomaa kuinka korkea sen päämäärä on, kuinka täydellinen se saattaisi olla ja sen tulisi olla. Ihanne on häntä niin lähellä, vaan kuitenkin saavuttamattomana; hän kohtaa todellisuuden kylmän veden kun hän tahtoo sitä suudella ja syleillä. Hän ei sitä saavuta, ennenkuin taivaallinen ikävöiminen on kuluttanut kaiken maallisen pois hänen olennostaan. Silloin hän sen omistaa — Jumalan luona. Hän on poissa — Jumalan luona —, ja dryadit, luonnottaret, jotka keräytyvät valittamaan kuolleen ympärille, eivät löydä häntä, vaan kukan, uudestaan saavutetun viattomuuden vertauskuvan.
Hermionen ääni oli taipuva ja kaunis; vaikutusta lisäsi tyyneyden ja lämmön omituinen, suloinen sopusointu. Ajatusten ryntäävä joukko, mielikuvituksen lisääntynyt voima, sydämen vilkkaampi tykytys eivät olleet jouduttaneet sanojen lausumista; ne kehittyivät kuin kultaisten vitjojen silmukat toinen toisensa perästä ystävien kuultaviksi. Filosofin tytär oli hurmaava tällä hetkellä; vakavuus lepäsi hänen otsallaan, sielun ihastus sytytti miettiväisiin silmiin korkeamman, henkevämmän loisteen ja valoi pyöreille, vaan vaaleille poskille purppuraisen punan, joka muistutti iltaruskon kajastusta jäätasangolla; hänen suunsa hymyili, hänen liikkeensä olivat tyyneitä kuten hänen sanansakin; mitä jaloin ujous yhdistyi hänen ihanamuotoisen vartalonsa tiedottamaan ylevyyteen ja arvokkaisuuteen, ja hänen antiikkinen pukunsa oli ikäänkuin sen puhtaana, laantuvana kaikuna.
Kun hän oli vaiennut, oli pihalla kaikki hiljaa. Alkmeene oli poistunut, linnut olivat lakanneet laulamasta, ainoastaan suihkukaivo lorisi kuten ennenkin. Vaan vaitiolon katkaisi tuntematon ääni. Karkeaan filosofinmantteliin puettu vieras seisoi nuorten naisten edessä.