VII.
Synnyinmaa oli jälleen tullut inhimillisten intohimojen ja voitonhimon temmellyskentäksi. Vihollisia joukkoja samosi jälleen seuduissa, joiden asujamet jo olivat alkaneet toivoa rauhaa ja lepoa myrskyn jälkeen, isät ja pojat lähtivät sotarintamaan veriseen kamppailuun kotiturpeen puolesta; he saivat samoilla pitkin erämaita kaukana kotiseuduiltaan puutteissa ja vaaroissa, mutta he osottivat miten maataan rakastava kansa, vaikka viimeinenkin toivon säde on katoamaisillaan, voi suorittaa urostöitä, joita ei monikaan kykene jälittelemään.
Suomen viimeinen kunniakas taistelu oli alkanut.
Emme huoli tässä tehdä selkoa ensi otteluista Uudenmaan rannikoilla ja Viaporin antautumisesta, vaan seuraamme ruotsalaisen pääarmeijan peräytymisretkeä aina Siikajoelle saakka.
Kevät oli jo suuresti edistynyt, vaikka vasta oltiin huhtikuun alkupuolella. Siellä täällä tavattavista kinoksista voi kuitenkin nähdä, ettei talvi vielä täydellisesti ollut paennut tältä pohjoiselta leveysasteelta.
Huhuja Kalajoella ja Yppärissä tapahtuneista verisistä otteluista venäläisten kanssa oli jo ennen Suomen armeijan tänne tuloa levinnyt tänne saaden aikaan pelkoa ja kauhistusta, niin että usea perhe oli paennut kotoa pohjoisempaan päin täten edes pelastaakseen henkensä. Kyynelsilmin monet olivat katselleet kotitanhuoita, jotka kenties ainaiseksi täytyisi jättää hävitykselle alttiiksi.
Siikajoen pappilassa eivät rauhattomat ajat kuitenkaan näyttäneet vaikuttavan häiritsevästi rauhaan, joka vallitsi vaatimattoman sielunpaimenen pienessä, mutta hauskassa kodissa.
Ukko Svedelius oli jo nuorena saanut tutustua sodan kauhuihin, ja hän tiesi kyllä pitää aisoissa jokaisen, ystävän tahi vihollisen, joka vain yritti käydä liian tunkeilevaksi.
Huhtikuun aamu oli kaunis ja auringonpaisteinen. Ilma oli niin kirkas, että virstottain voi nähdä eteensä. Suomen armeija seisoi jo järjestettynä taisteluun ja virren viime säveleet kaikuivat rauhallisen seudun yli, jossa koko luomakunta uneksi rauhasta ja kehityksestä, samalla kun sen herrat väijyivät toistensa henkeä ja kiihkeästi halusivat kostuttaa viattomalla verellä tannerta, jonka kaikkivaltias kylvömies aurinkonsa lämmöllä aikoi istuttaa täyteen kukkasia.
Samalla näkyi metsänrinteesen nopeasti muodostuvan ikäänkuin pilvenhattaroita ja tästä harsovaipasta leimahtelivat ja paukkuivat surmaatuottavat putket ja ensi kuulat lakaisivat maahan moniaita miehiä vihollisen riveistä.
Tämä oli merkkinä taistelun alkuun, taistelun, joka, ennenkuin aurinko meni mailleen Pohjanlahden aaltoihin, olisi vaativa viljalti uusia uhreja, mutta samalla olisi osotteena rohkeudesta ja miesten kyvystä. Se oli Kulneff, kuolemattoman runoilijamme Runebergin kautta kuuluisaksi tullut venäläinen sankari, joka alotti taistelun ja tykistöllään ankarasti ahdisti vastustajaansa, Ruotsalaisten tykistö ja uusmaalaiset jääkärit kuitenkin löivät hänen rynnäkkönsä tarmokkaasti takaisin. Tuntikausia jatkui taistelu sanottavitta tuloksitta. Venäläiset aikoivat kiertää ruotsalaisten vasemman siiven ja käydä sen kimppuun takaapäin, kun kenraaliajutantti Adlercreutz antoi ylempänä mainituille jääkäreille, joita johti majuri von Hertzen, käskyn tunkea täten heikontuneen venäläisen rintaman läpi. Sanottu ja tehty. Venäläisten oikea siipi tuli täten eristetyksi ja menetti 200 miestä sotavankeja. Kaikkiaan nousi mieshukka tässä taistelussa kaatuneita ja vaikeasti haavoittuneita molemmin puolin noin 300 mieheen.
Taistelussa oli Ruotsin armeija, mitä sekä päällystöön että sotilaihin tulee, osottanut erinomaista urhoollisuutta. Niin, itse vihollisenkin täytyi ihmetellä ja kunnioittaa moista urheutta. Semminkin kunnosti muuan ruotsalainen upseeri Björnstjerna itseään ja kun kenraali Kulneff näki miten tämä pitämättä lukua muusta kuin isänmaansa eduista pani henkensä alttiiksi, hän kielsi miehiään ampumasta tätä. Niinikään antoi Adlercreutz kauniin todisteen ritarillisesta luonteestaan, kun hän käski väkeään säästämään Kulneffia, jonka urhoollisuus myös oli ihmeteltävä.
Mainitun Björnstjernan osastoon kuului muuan sotilas, joka suorastaan halveksien kuolemaa kävi taistelun kuumimpaan pyörteesen. Hän oli aina siellä missä verileikki oli tulisin ja hän iski maahan kymmeniä vihollisia. Täten hän uupumatonna taistelussa kuten toinen Sven Dufva, seisoi koko päivän niittäen kunniaa, ja lupaavalta näytti hänen tulevaisuutensa, kun umpimähkäinen luoti vihollisen riveistä sattui hänen rintaansa, lävisti sen ja pitkitti kulkuaan edelleen. Verissään nuori mies vaipui maahan ja jäi lepäämään kuten kuollut. Hän oli viimeinen isänmaan edestä kaatunut meikäläinen tässä taistelussa, joka päättyi kunniakkaasen voittoon, jota ei koskaan tulla Suomen ja Ruotsin rannoilla unhoittamaan. Kentällä lepäsi ystäviä ja vihollisia rinnakkain ajattelematta kärsittyjä vääryyksiä ja punomatta kostontuumia. Monen rinnasta oli myös viimeinen huokaus kohonnut ja kärsinyt ruumis oli saanut katoomattoman rauhan, toiset taasen olivat kadottaneet liiaksi elinvoimiaan, he eivät enää tunteneet mitä heidän ympärillään tapahtui. Ne taasen, jotka vielä tunsivat lämpimän veren virtaavan suonissaan, kärsivät myös sitä kovempia tuskia haavoistaan. Moni koetti myös parhaansa mukaan auttaa kärsiviä avuttomia tovereitaan ja innokas liike ja touhina vallitsi kenttälasaretissa, joka oli sijoitettu itse pappilaan.
Haavoittuneiden parissa tapaamme myös tuon urhean soturin Bjönstjernan komppaniasta, N:o 3 Svärdin, kuten hänen nimensä oli rykmentin kirjoissa, mutta jonka me paremmin tunnemme hänen oikealla nimellään Edvard Brandt.
Luonnollista oli että tätä nuorta sankaria tunnustukseksi hänen rohkeudestaan ja urhoollisuudestaan, hoidettiin erityisellä huolella, jotta hänet voitaisiin pelastaa elämään. Lääkäri kävi tiheään hänen sairasvuoteensa ääressä, mutta joka kerta hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Haava oli liian kauvan saanut olla hoidotta ja seurauksena oli verenmyrkytys.
Tätä veristä päivää seuraava yö oli niin tyyni ja kaunis kuin voi olla. Tuuli oli täysin tyyntynyt, kevät-ilma oli viehkeä ja puhdas ja tummansinisellä taivaalla välkkyili miljoonia kirkkaasti tuikkivia tähtiä.
Sairaanhoitaja oli hetkiseksi nukahtanut, kun potilaan äskeinen hourailukohtaus oli mennyt ohitse. Äkkiä hän tunsi jonkun kevyesti koskettavan hänen päätään ja näki yön pimeydessä kalmankalpean käden laskeutuvan vuoteelle.
— Minä se olin, sairas melkein kuulumattomalla äänellä kuiskasi, tahtoisin puhua pastori Svedeliuksen kanssa.
— Rakas Svärd, miksi rasittaisit itseäsi niin paljon, olethan nyt jo niin heikko, toinen vastasi.
— Kyllä, kyllä, pyydä pastori Svedeliusta tulemaan luokseni; jos tahdot tehdä minulle palveluksen, niin täytä pyyntöni, pitkitti tuo heikko ääni kiihkeällä innolla.
Ei viipynyt kauvan ennenkuin ystävällinen vanhus seisoi haavoittuneen vuoteen ääressä katsellen surumielisesti tämän kalvenneita kasvoja. Hän antoi hoitajalle merkin, jotta tämä vetäytyisi hieman kauvemmaksi ja kysyi sitten sairaalta:
— Mitä voin tehdä hyväksesi, sinä maamme kelpo poika?
— Elkää sanoko minua kelpo pojaksi, en sitä ansaitse, vaan antakaa ennemmin onnettomalle lohdutusta, jota hänen synnillä lastattu sielunsa kaipaa, ennenkuin se siirtyy sinne, missä ei enää mitään lohdutusta ole tarjona.
Vanhus katsoi kummastuneena puhujaan, joka nyt nähtävällä sielun ponnistuksella alkoi kertoa pitkää kärsimyshistoriaansa. Tehtyään selkoa miten oli surmannut äitinsä, hän vaikeni tuokioksi, ikäänkuin kootakseen uusia voimia; sitten hän pitkitti:
— Tiedättekö miksi oikeastaan olen Teitä kutsunut luokseni? Luulette kai, että omatuntoni on itsestään pehmennyt, ja että kuoleman lähestyessä en tahdo erota elämästä kuten konna — murhaaja? Ei, minulla oli äskettäin, kun polttava kuume raivosi suonissani, uni eli näky, miksi sitä nyt sanoisi. Olin houreissani olevinani köyhässä torpassamme Älgsjössä, Inkoon saaristossa ja ankara tuska vaivasi minua, pelkäsin näet, että rikokseni tulisi ilmi. Näin äitini tavalliset vaatteet tavallisessa naulassaan nokisella pirtin seinällä. Katseeni sattui myös lieteen, jonka äärestä hän niin usein oli seisonut ja valmistanut yksinkertaiset ateriamme. Mieleeni johtui myös miten iloinen hän aina oli, kun vauriotta palasin kotiin myrskyiseltä mereltä — — ja sitten — hän vaikeni tuokioksi ja katsahti arasti ympärilleen — — niin, hän itse, äitivainajani, seisoi ilmi elävänä edessäni, hänen päänsä oli pahoin raadeltu minun kirveen-iskuistani. Hän katsoi minuun ja sanoi vakavalla, mutta sydämeenkäyvällä äänellä: "Edvard, onko velkani sinulle nyt maksettu, vai vaaditko vieläkin enemmän?" Tahdoin heittäytyä polvilleni hänen eteensä, mutta hän esti minua ja pitkitti: "Et tuntenut minua oikein elämässä, nyt kenties tunnet minut. Olen äitisi ja olen kärsinyt enemmän kuin sinä, minun kuolemani omalla-tunnollasi, koskaan voit kärsiä. Olen äitisi, joka puolestasi on nähnyt nälkää, saanut osakseen häpeätä ja pilkkaa sinun tähtesi, omaiseni minut hylkäsivät ja sinunkin rakkautesi kadotin. Elämäni on ollut iloton, mutta nyt olen saavuttanut raukan ja odotan sinuakin luokseni, sillä tiedä, että elämän ruhtinas tahtoo ja voi antaa suurimmallekin syntiselle anteeksi. Hyvästi poikani. Me tapaamme vielä toisemme — —."
— Sanokaa minulle nyt, herra pastori, voinko minä toivoa pelastusta?
— Sille, joka täydestä sydämestään katuu rikoksiaan ja Jesuksen Kristuksen nimessä anoo armoa Isältä, sille voin luvata ikuisen elämän lahjan.
— Kiitän Teitä, sairas liikutettuna sopersi ja lisäsi hetkisen kuluttua:
— Katsokaa, idässä näkyy kajastus, jokohan aamu jo koittaa?
— Niin, vanhus vastasi, sinulle valkenee ikuinen aamu, mutta ei meille toisille, sillä vielä peittää yön pimeys elämän taistelutantereet vaippaansa.
Siikajoen taistelun jälkeisenä päivänä iltapuoleen oli yhdistetty Suomen ja Ruotsin armeija asettunut neliöön haudan ympärille, johon kaatuneet oli saatettu viimeiseen lepoonsa. Kun virsi oli kaikunut, pastori Svedelius siunasi vainajien maallisen tomun haudan lepoon ja soiton juhlallisten sävelten kaikuessa hauta luotiin umpeen.
Joukko toisensa jälkeen marssi nyt pois lippuineen uusia kohtaloita, uusia seikkailuja kokemaan. Mutta kun kaikki jäljet sodan hävityksistä olivat poistetut kentiltä Siikajoen pappilan ympärillä, vanha harmaapäinen sielunpaimen lankesi polvilleen ja lausui liikutetulla äänellä:
— Jumalani, tutkimattomat ovat Sinun tiesi! Nälkäisen sinä ravitset, rikkaan Sinä annat tuta nälän vitsausta, langenneen Sinä autat oikealle tielle, ylpeän Sinä annat kokea nöyryytyksiä. Kiitetty ja ylistetty olkoon Sinun nimesi ijankaikkisesti. Amen.
End of Project Gutenberg's Linnamäen taru; Kaksi yötä, by Voldemar Lindman