VIII.
Sanoma Hans Fuchsin murhasta levisi nopeasti ja pian oli huhu tullut hämäläistenkin kuuluville, joiden kunnioituksen ja luottamuksen tämä oli saavuttanut heihin liittymällä ja heidän parissaan taistellessaan ruotsalaisten päälliköiden ja maamiehiensä salajuonia vastaan. Ja tämä huhu muuttui pian varmuudeksi, kun sen vahvisti olosuhteisiin niin perehtynyt henkilö, kuin Halfdan, Linnan vouti, joka otettuaan niin tuntuvassa määrin osaa salaliittoon Sverkeriä vastaan, katsoi turvallisuudelleen varmimmaksi joksikin aikaa poistua niin etäälle, etteivät herransa vihanpurkaukset häntä saavuttaisi.
Mutta tähän huhuun liittyi ennen pitkää vielä toinenkin, ja tästä johtui välittömästi ne tapaukset, jotka murtivat mahtavan Sverkerin vallan ja joksikin aikaa taannuttivat valon ja kristinuskon saavuttamat valloitukset, jotka Birger Jarl oli Suomen rannikoilla voittanut. Tämä huhu kertoi miten Sverker kostoksi hyljitystä rakkaudestaan omin käsin oli murhannut Klotilden, tuon kauniin hempeän aatelisneidon, jonka povessa Sverkerin tunteet eivät löytäneet vastakaikua.
* * * * *
Eräänä maaliskuun päivänä samosi hyvästi asestettuja parvia hämäläisten enimmin karaistuja ja taistelukuntoisimpia miehiä Sverkerin lujaa linnaa kohti. Täällä tosin aavistettiin moisia aikeita olevan tekeillä, mutta ei voitu odottaakaan hyökkäystä näin aikaiseen ja senvuoksi tulivat linnan asujamet peräti yllätetyiksi eivätkä olleet valmiit vastarintaan. Hämäläiset senvuoksi onnistuivat täydellisesti aikeissaan, sitäkin paremmin kun heillä oppaanaan ja neuvonantajanaan oli mies, joka tunsi linnan ja sen lähitienoot niin perinpohjin kuin Halfdan-vouti. Taistelusta sukeutui vain lyhytaikainen ottelu linnan portilla, jossa kamppailussa linnanväen vähälukuisuutensa vuoksi pian täytyi peräytyä.
Linna oli nyt tulvillaan hämäläisiä ja kohta oli Poutu miehineen linnan haltijana; he koteutuivat sinne piankin ja linnan runsaat muonavarat olivat heille tervetullut saalis.
Sverkerin verityöt olivat tulleet kostetuiksi. Toki — se ei kuitenkaan vielä ollut aivan täydellinen, sillä Sverker itse ei vielä ollut saanut tuta voittajien vihaa. Mutta pian löi hänenkin hetkensä, pian sai hänkin seista niiden edessä, joita hän ennemmin oli halveksinut, kun näiden aikoinaan täytyi väistyä ylivoiman tieltä Porvoonjoen suulta.
* * * * *
Vielä kerran viemme lukijan Linnan ritarisaliin, jossa kopea päällikkö muinoin joi saksalaisen liittolaisensa Ulfried Vogelin maljan kuohuvasta simasarvesta.
Nytkin leikkivät liekit iloisesti avarassa liedessä, mutta tänne ei ole tällä erää kokoontunut ainoastaan kolmihenkinen seurue, koko sali on täynnä päivän paahtamia, tanakoita miehiä, jotka nyt vain odottavat saada nähdä voittonsa lopullisesti ratkaistuna.
Kauvimpana roihuavan takan ääressä istuu kaksi henkeä — Poutu ja Halfdan-vouti — ja heistä oikealle seisoo kädet sidottuina selän taakse Linnan herra pää kumarassa ja katse harhaillen pitkin rönsyistä kivipermantoa.
Poutu ja Halfdan neuvottelevat keskenään ja etupäässä näyttää jälkimmäisen mielipide olevan ratkaiseva.
— Arvelen ettei meillä ole muuta tehtävää, kuin perata Linna sen pahimmasta rikkaruohosta, sen jälkeen on kaikki mukautuva itsestään tahtomme jälkeen, virkkaa Halfdan.
Tuomittu kohottaa kiivaasti päänsä ja lähettää voudille murhaavan silmäyksen.
— Sinä käärme, jota olen povellani ruokkinut, hän tokasee, vie vain henkeni, mutta tiedäkin, että kosto on lepäävä päälläsi, ja kerran on loppusi oleva kamalampi kuin minun nyt.
Hänen ei anneta puhua loppuun. Poutun viittauksesta tarttuu muutamia hämäläisiä Sverkeriin ja vievät hänet ulos käytävään, luukulle, joka johtaa vankityrmään, pirullisimpaan, minkä ihmisjärki koskaan on suunnitellut, ja jossa Sverker itse on niin monta onnetonta antanut siirtyä ijankaikkisuuteen.
* * * * *
Hämäläisten ylivalta Linnassa oli kuitenkin lyhyt-ikäisempi kuin he itsekään osasivat aavistaa. Huhu heidän valloituksistaan ja mielivaltaisuudesta, jolla he kohtelivat niitä maamiehiään, jotka pysyivät kristinuskolle ja Ruotsin vallalle uskollisina, saapui ennen pitkää Birger Jarlin perustamaan Hämeenlinnaan ja täältä lähetettiin voimakas sotajoukko heitä kukistamaan. Tämä onnistuikin täydellisesti ja Linnan päälliköksi asetettiin nyt Edvin Sverkerinpoika, joka alati oli ollut ruotsalaisten puolella ja hartaasti toivoi, että rauha ja järjestyneet yhteiskuntaolot saisivat jalansijaa Suomen rannikoilla.
Sen päivän iltana, jona hämäläisten uhittelevien laumojen viimeisten jäännöksien oli täytynyt ainiaaksi peräytyä, tapaamme Edvinin, joka nyttemmin on voimaksi keski-ikäinen mies, seisomassa isännä linnan kuistilla. On kaunis keskikesän-ilta ja aurinko on juuri mailleen menossa. Hän laskee kätensä ristiin, yksinäisyydessä on luonnon ihanuus hänet lumonnut, kääntää katseensa taivasta kohti ja virkkaa itsekseen:
— Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit kaiken päättyä täten ja käänsit pahan hyväksi. Kiitän sinua, että opetit minun vaeltamaan toisia teitä kuin esi-isäni ovat tehneet. Linnan muurit ovat kai aikoinaan luhistuvat kokoon soraläjäksi. Mutta tältä seuduin on valo leviävä, valo, joka tulevaisuudessa myöskin vastoinkäymisen hetkinä voi jalostaa ja antaa voimia myrskyn voittamiseen.