KAHDESKOLMATTA LUKU.
Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui Ranskassa.
Candide viipyi Bordeaux'ssa vain sen aikaa, että hän ehti myydä muutamia Eldoradon kiviä ja hankkia itselleen hyvät kahdenistuttavat matkavaunut; sillä hän ei voinut enää hetkeäkään olla ilman rakasta Martin-filosofiaan. Mikä häntä muuten kovasti murhetutti, oli se, että hänen täytyi erota lampaastaan, jonka hän luovutti Bordeaux'n Tiedeakatemialle, joka julisti, että sen vuoden palkinnon saajan oli vastattava kysymykseen, minkätähden tämä lammas oli punainen. Palkinto myönnettiin eräälle pohjoismaiselle oppineelle, joka todisti "A plus B, minus C, jaettuna Z:llä" kaavan avulla, että lampaan täytyi olla juuri punainen ja että sen välttämättä täytyi kuolla lammaskapiin.
Kaikki matkustajat, jotka Candide tapasi majataloissa matkan varrella, sanoivat hänelle:
— Me matkustamme Parisiin.
Tämä yleinen matkakiihko herätti hänessäkin halun nähdä tätä pääkaupunkia. Eikä sinne poikkeaminen sitä paitsi merkinnyt suurtakaan mutkaa Venezian reitissä.
Tuskin oli Candide päässyt perille ja saapunut majataloon, kun hän matkan rasituksista uupuneena lievästi sairastui. Mutta koska hänen sormessaan oli nähty äärettömän suuri timantti ja myöskin eräs hänen vaunuistaan nostetuista lippaista oli huomattu ihmeteltävän raskaaksi, oli hänen ympärillään heti siinä silmänräpäyksessä kaksi lääkäriä, joita hän ei ollut kutsuttanut, muutamia uskollisia uppo-outoja ystäviä, jotka eivät liikahtaneetkaan hänen vuoteensa luota, ja kaksi nunnaa, jotka lämmittivät hänelle liemiruokia.
Martin tuumi:
— Minä muistan myöskin olleeni sairas Parisissa ensimäisellä matkallani, mutta minä olin kovin köyhä, eikä minulla myöskään ollut mitään ystäviä, nunnia eikä lääkäreitä vuoteeni ääressä, mutta paranin kuitenkin.
Candideen sitävastoin tekivät lääkärit ja suoneniskut aivan päinvastaisen vaikutuksen ja hänen tautinsa paheni arveluttavasti. Eräs samassa kaupunginkorttelissa asuva pappi tuli ystävällisesti tarjoamaan kaupan pääsylippua toiseen maailmaan. Candide ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Nunnat vakuuttivat hänelle, että se oli aivan viimeistä muotia. Candide vastasi, ettei hän tahtonut olla mikään muotikeikari, ja Martin tahtoi heittää papin ulos ikkunasta. Mustatakki vannoi, ettei Candide siinä tapauksessa tulisi saamaan kunniallista hautausta ja Martin vannoi hautaavansa papin vaikka elävältä, ellei hän heti menisi pois heitä häiritsemästä. Riita kävi yhä kuumemmaksi, kunnes Martin vihdoin tarttui pappia kaulukseen ja heitti hänet alas portaista. Tästä syntyi suuri häväistysjuttu, josta pidettiin pitkää pöytäkirjaa.
Candide parani ja koko toipumisaikansa oli hänellä joka ilta hienoa ja hauskaa seuraa luonaan. Pelattiin korkeaa peliä ja Candide oli suuresti ihmeissään siitä, ettei hänen kohdalleen milloinkaan sattunut ässiä. Mutta Martin ei sitä ihmetellyt laisinkaan.
Niiden joukossa, jotka täten kaupungin puolesta hauskuttivat Candidea läsnäolollaan, oli myös muuan pieni périgordilainen apotti. Hän kuului noihin tunkeileviin, aina ilomielisiin, aina avuliaisiin, hävyttömiin, mielisteleviin ja mukautuviin ihmisiin, jotka kalastelevat ohimatkustavia muukalaisia, kertovat heille kaupungin häväistysjutut ja pitävät huolen heidän huvituksistaan ja rahoistaan.
Tämä apotti vei Candiden ja Martinin kaikkein ensimäiseksi teatteriin, jossa juuri oli jonkun murhenäytelmän ensi-ilta. Candide sai paikan eräiden kaunosielujen vieressä, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä itkemästä ääneen aina kun joku mestarillisesti näytelty kohtaus liikutti hänen sydäntään. Muuan hänen kaunosieluisista vierustovereistaan huomautti hänelle väliajalla:
— Teillä ei ole mitään syytä itkeä, pääosan esittäjätär on kovin huono, hänen vastanäyttelijänsä on vielä huonompi, ja kappale itse on vielä huonompi kuin kaikki näyttelijät yhteensä. Tekijä ei osaa ainoatakaan sanaa arabiaa ja kuitenkin tapahtuu näytelmän toiminta Arabiassa ja lisäksi on hän sellainen ihminen, joka ei usko synnynnäiseen nerouteen. Jos tahdotte, voin huomenna tuoda teille kaksikymmentä häntä vastaan kirjoitettua lentokirjasta.
— Montako näytelmäkappaletta teillä on Ranskassa? kysyä Candide apotilta, joka vastasi:
— Viisi tai kuusi tuhatta.
— Se on paljon, sanoi Candide, ja montako on niiden joukossa hyvää?
Viisitoista tai kuusitoista, vastasi toinen.
— Se on paljon, sanoi Martin.
Erittäinkin saavutti Candiden suosion eräs näyttelijätär, joka näytteli kuningatar Elisabethia muutamassa jotensakin nolossa murhenäytelmässä, jota silloin tällöin esitettiin. [Corneillen kirjoittama: Essex'in kreivi.]
— Tämä näyttelijätär, sanoi Candide Martinille, miellyttää minua suuresti; hän muistuttaa neiti Kunigundaa ja tahtoisin siksi hyvin kernaasti tehdä hänen tuttavuuttaan.
Périgordilainen apotti tarjoutui heti välittäjäksi.
Candide, joka oli saanut saksalaisen kasvatuksen, kysyi senvuoksi, minkälaiset seurustelutavat täällä päin olivat vallalla ja miten Ranskassa kohdeltiin tällaisia Englannin kuningattaria.
— Erilailla eri paikoissa, sanoi apotti; maaseudulla mennään heidän kanssaan kapakkaan, Parisissa heitä pidetään suuressa kunniassa, niinkauan kun he ovat kauniita, mutta kuoltuaan joutuvat he kaikki rikkaläjälle.
— Joutuvatko kuningattaret rikkaläjälle! huudahti Candide.
— Varmasti, sanoi Martin. Herra apotti on oikeassa. Olin juuri silloin Parisissa, kun neiti Momine [tarkoittaa kuuluisaa traagillista näyttelijätärtä Adrietine Lecouvreuria (1692-1730)] muutti, kuten sanotaan, tästä elämästä toiseen, ja häneltä kiellettiin tuo niin sanottu kunniallinen hautaus, nimittäin kunnia saada yhdessä korttelin kaiken edesmenneen roskaväen kanssa mädätä kurjalla hautausmaalla. Hänen seurueensa hautasi hänet erikseen kaikista muista erääseen Bourgognekadun nurkkaukseen, joka tapaus mahtoi tuntua hänestä hyvin tuskalliselta, sillä hänellä oli hyvin korkealle tähtäävä mielenlaatu.
— Sepä oli epäkohteliaasti tehty, sanoi Candide.
— Minkäpäs sille mahtaa, sanoi Martin, tämän paikkakunnan ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Ei missään saa nähdä niin suuria ristiriitaisuuksia ja vastakohtaisuuksia kuin tämän hullunkurisen kansan hallinnossa, lainkäytössä, uskonnollisissa menoissa ja näytelmissä.
— Onko siinä perää, että Parisissa aina nauretaan? kysyi Candide.
— On kyllä, vastasi apotti, mutta se tapahtuu pelkästä kiukusta, sillä tyytymättömyys ilmenee kaikkialla naurunhohotuksen muodossa; mitä hirveimmät rikoksetkin toimitetaan täällä nauraen.
— Kuka oli tuo porsas, kysyi Candide, joka puhui minulle niin paljon pahaa tuosta kappaleesta, joka minua niin suuresti itketti, ja noista näyttelijöistä, jotka minua niin suuresti miellyttivät?
— Oh, se oli eräs sellainen lurjus, vastasi apotti, joka juuri ansaitsee elatuksensa panettelemalla kaikkia näytelmiä ja kaikkia kirjoja. Hän vihaa jokaista, joka vähänkin menestyy, aivan niinkuin eunukit vihaavat niitä, jotka voivat nauttia. Hän on yksi noita kirjallisuuden loisia, jotka elävät loasta ja myrkystä, hän on toimittaja.
— Mitä te tarkoitatte toimittajalla? sanoi Candide.
— Hän on, sanoi apotti, sanomalehtineekeri, oikea Fréron. [Fréron, kuuluisa arvostelija, Voltairen ja encyklopedistien vastustaja (1718-1776), jota Voltaire useasti ruoskii satiireissaan.]
Näin puhelivat Candide, Martin ja périgordilainen portaita alasmennessään, kun he muun väkijoukon mukana vyöryivät ulos teatterista näytelmän loputtua.
— Vaikkakin palan halusta nähdä jälleen neiti Kunigundan, sanoi
Candide, tahtoisin kuitenkin hyvin mielelläni illastaa neiti
Claironin kanssa, sillä hän oli mielestäni vallan ihastuttava.
Apotti ei kuitenkaan ollut oikea mies lähestymään neiti Claironia, joka aina erikoisella huolella valitsi seuransa.
— Hän ei ole tänä iltana vapaa, sanoi apotti, mutta sensijaan on minulla kunnia tehdä teidät, tutuksi erään hienon naisen kanssa, jonka salonkiin tahdon teidät opastaa ja jossa opitte tuntemaan koko Parisin, aivan yhtä hyvin kuin olisitte olleet täällä jo neljä vuotta.
Candide, joka luonnostaan oli utelias, antoi johdattaa itsensä tämän naisen luo, joka asui kaukana Saint-Honorén etukaupungissa. Kun he saapuivat sinne, pelattiin siellä paraillaan faraota. Kaksitoista synkkää haahmoa istui siinä pienet kirjaset kädessä merkiten muistiin tappioitaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, pelaajien otsat olivat kalpeat ja pankinpitäjä näytti levottomalta. Talon emäntä itse istui tämän armottoman pankinpitäjän vieressä seuraten ilvessilmillään pelin menoa, kuinka panokset hetki hetkeltä kaksistuivat, kuinka jokainen pelaaja tilaisuuden sattuessa merkitsi korttinsa; hän antoi heidän jälleen silittää jälkensä pitäen heitä silmällä ankarasti, mutta samalla kohteliaasti, uskaltamatta koskaan suuttua, jotta ei kadottaisi näitä liiketuttaviaan. Tätä naista nimittivät vieraat markiisitar de Parolignaciksi. Hänen viisitoistavuotias tyttärensä istui peliseuran keskellä huomauttaen silloin tällöin jollakin silmäniskulla äitiään niistä tempuista, joihin nämä ihmisparat turvautuivat lievittääkseen vähän kohtalon julmuutta. Kun périgordilainen apotti, Candide ja Martin astuivat sisälle, ei kukaan noussut heitä tervehtimään. Heidän tuloaan ei edes huomattu, niin olivat kaikki syventyneet kortteihinsa.
— Rouva paroonitar von Thunder-ten-Tronckh oli paljon kohteliaampi, huomautti Candide.
Sillä välin oli apotti lähestynyt markiisitarta ja kuiskannut jotakin hänen korvaansa. Tämä nousi nyt puolittain ja soi Candidelle suosiollisen hymyilyn, Martinia hän myös tervehti alentuvan armollisella päänliikkeellä. Hän toimitti Candidelle istuimen ja kortit. Ja kahdessa pelissä hän ehti jo hävitä viisikymmentä tuhatta frangia. Senjälkeen syötiin hyvin ilomieliset illalliset ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei Candide vähääkään murehtinut häviötään. Ja lakeijat sanoivat toisilleen lakeija-kielellään:
— Se mahtaa olla joku englantilainen lordi.
Ilta kului sitten tavalliseen parisilaiseen tapaan. Ensin ei kukaan puhunut mitään, sitten syntyi sellainen puheensorina, ettei voinut erottaa ainoatakaan sanaa; siinä oli sukkeluuksia, joista useimmat olivat mauttomia ja typeriä, vääriä uutisia, järjettömiä jaarituksia, vähän politiikkaa ja paljon panettelua; uusin kirjallisuuskin joutui keskustelun alaiseksi.
— Oletteko lukeneet, kysyi périgordilainen apotti, teologian tohtori hra Gauchat'n uutta romaania? [Gauchat julkaisi huonon teoksen Lettres sur quelques écrits de ce temps, joka hankki hänelle hyvin tuottavan viran.]
— Minä olen lukenut, vastasi eräs vieraista, mutta en jaksanut lukea loppuun. Onhan meillä hävyttömiä kirjoitelmia paljonkin, mutta kaikki yhteensä eivät edes vedä vertoja teologian tohtori Gauchat'n hävyttömyydelle. Minä olen niin kyllästynyt huonon kirjallisuuden tulvaan, että olen epätoivoissani ruvennut pelaamaan uhkapeliä.
— Ja mitä sanotte arkki diakoni Trublet'n teoksesta Kirjoitelmia eri aloilta? kysyi apotti. [Trublet (1697-1770), tunnettu esteettinen arvostelija, oli hyökännyt myös Voltairen Henriaden kimppuun.]
— Oh! tuo kuolettavan ikävä herra, sanoi rouva de Parolignac. Miten suurella mahtiponnella hän puhuu asioista, jotka koko maailma tietää! Miten pitkästi ja perinpohjaisesti hän selittelee sellaista, joka ei ole edes parin sanan arvoista! Miten hengettömästi hän käyttelee toisten henkevyyttä ja miten tyystin hän turmelee sen, minkä hän ensin varastaa! Miten vastenmielisesti hän vaikuttaa minuun! Mutta se vaikutus saakin nyt olla lopussa. Pari sivua olen kyllä lukenut arkkidiakonia, mutta en lue häneltä enää riviäkään elämän ijässäni.
Eräs oppinut ja hienosti sivistynyt mies, joka myös istui pöydässä, yhtyi täydelleen markiisittaren mielipiteeseen.
Sitten ruvettiin puhumaan tragedioista. Emäntä kysyi, mistä se johtui, että oli sellaisia murhenäytelmiä, jotka kyllä menivät jonkun kerran teatterissa, mutta joita oli mahdoton lukea. Tuo äskeinen älyniekka selitti hyvin taitavasti, kuinka joku näytelmäkappale vallan hyvin saattoi olla jossakin määrin huvittava ja kuitenkin melkein kokonaan arvoton; hän todisti lyhyesti ja terävästi, kuinka ei suinkaan riittänyt, että näytelmässä oli pari tavallista romaanitilannetta, jotka aina kiehtovat katsojia, vaan kuinka tekijän ennenkaikkea tuli olla uusi ja omaperäinen, olematta silti teeskennelty, useimmiten ylevä ja aina luonnollinen, suuri ihmissydänten tuntija ja ilmituoja, suuri runoilija ainoankaan näytelmän henkilön silti saamatta näyttää runolliselta, miten hänen tuli hallita mestarillisesti kieltä, puhua sitä puhtaasti, katkeamattomalla sulosointuisuudella, muodon sentään koskaan pääsemättä määräämään sisältöä.
— Se joka ei ota huomioon näitä sääntöjä, jatkoi hän, voi kyllä tehdä jonkun murhenäytelmän, joka saavuttaa teatterimenestyksen, mutta häntä ei koskaan voida pitää hyvänä kirjailijana. Hyviä tragedioja on sangen vähän; toiset ovat loppusointuihin sorvailtuja ja vuorokeskusteluiksi kirjoitettuja idyllejä, toiset ovat ikävystyttävän pitkiä valtiollisia keskustelemuksia tai pelottavan laveita filosofisia selostuksia, toiset tyyliltään barbaarisia kuumehoureita, hahmoiteltuja katkelmia, loppumattomia puheita jumalille, joille vielä paremmin kuin ihmisille voi omistaa valheellisia periaatteita ja pöyhkeitä ylimalkaisuuksia.
Candide kuunteli tätä puhetta suurella tarkkaavaisuudella ja sai hyvin korkean käsityksen puhujasta. Ja kun markiisitar kohteliaisuudessaan oli antanut Candidelle paikan omalla sivullaan, otti hän itselleen vapauden kumartua hänen puoleensa kysyäkseen hiljaa, kuka tämä mies oli, joka puhui niin hyvin.
— Hän on eräs oppinut, vastasi talon rouva, joka ei pelaa laisinkaan, mutta jonka apotti välistä tuo tänne illalliselle. Hän on suuri näytelmäin ja kirjojen tuntija, ja hän on itsekin kirjoittanut erään tragedian, joka sai osakseen vihellyksiä, ja erään kirjan, jota ei koskaan ole nähty ulkopuolella kustantajan kätköjä, lukuunottamatta sitä yhtä omistuskappaletta, jonka hän on minulle lahjoittanut.
— Mikä suuri mies! sanoi Candide. Tosiaan toinen Pangloss!
Ja kääntyen hänen puoleensa kysyi Candide:
— Herraseni, epäilemättä on teidänkin mielipiteenne se, että kaikki on järjestetty parhain päin tässä maailmassa, sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa ja että ei mikään voisi olla toisin kuin mitä se on?
— Minunko mielipiteeni, hyvä herra, ei suinkaan! Päinvastoin olen sitä mieltä, että kaikki käy meillä hullusti, että kukaan ei tiedä, mikä on hänen oikea paikkansa tai velvollisuutensa, ei mitä hän tekee tai mitä hänen oikeastaan olisi tekeminen, että lukuunottamatta tällaisia illallispitoja, joissa mieliala yleensä on iloinen ja jotensakin sovinnollinen, ihmiset kuluttavat aikansa riidoissa ja kinastuksissa: jansenistit [hollantilaisen piispan Janseniuksen (1585-1638) kannattajat, jotka uskovat armoon ja ennaltamääräykseen] molinisteja [espanjalaisen jesuiitan Molinoksen kannattajat, jotka uskovat armoon ja vapaaseen tahtoon] vastaan, parlamentin jäsenet kirkon miehiä vastaan, hovimiehet hovimiehiä, kirjailijat kirjailijoita, rahamiehet kansaa, vaimot miehiään, sukulaiset sukulaisia vastaan. Aina vain iänikuista sotaa!
Candide vastasi hänelle:
— Olenpa minä nähnyt pahempiakin asioita. Mutta eräs viisas mies, jolle sittemmin tapahtui se pieni onnettomuus, että hän tuli hirtetyksi, opetti minulle, että kaikki nämäkin seikat ovat erinomaisen ihailtavia, ne ovat vain kauniille taululle välttämättömiä varjoja.
— Teidän hirtetty mestarinne oli tavaton koiranleuka, sanoi Martin, ja teidän varjonne ovat itse asiassa kauhistuttavia likatäpliä.
— Ihmiset tekevät niitä itse, sanoi Candide, he eivät voi tulla toimeen ilman niitä.
— Mutta silloinhan se ei ole heidän vikansa, sanoi Martin.
Useimmille pelivieraille oli tällainen kielenkäyttö vallan käsittämätöntä, joten he eivät ottaneetkaan siihen osaa, ainoastaan maistelivat ahkerasti maljojaan. Martin jatkoi keskustelua oppineen kanssa ja Candide kertoi seikkailuistaan talon emännälle.
Illallisen jälkeen vei markiisitar Candiden makuukammioonsa ja tarjosi hänelle paikan eräällä sohvalla.
— Vai niin, sanoi hän, te olette siis todella yhä edelleenkin yhtä silmittömästi rakastunut nti Kunigunda von Thunder-ten-Tronckhiin?
— Olen, rouvaseni, vastasi Candide.
— Te vastaatte niinkuin ainakin oikea Westfalin nuorukainen, vastasi markiisitar hellästi hymyillen. Ranskalainen olisi teidän sijassanne sanonut näin: "Totta on, että olen rakastanut nti Kunigundaa, mutta nähtyäni teidät, rouvaseni, pelkään, etten enää voi häntä rakastaa."
— Ah, rouvaseni, sanoi Candide, minä vastaan teille aivan kuinka vain tahdotte.
— Teidän rakkautenne häneen, jatkoi markisitar, alkoi siitä, että otitte maasta hänen nenäliinansa. Nyt pyydän teitä ottamaan maasta pudottamani sukkanauhan.
— Kaikesta sydämestäni; sanoi Candide, nostaen lattialta sukkanauhan.
— Mutta — tahdon myöskin, että panette sen paikoilleen, sanoi nainen.
Ja Candide asetti sen paikoilleen.
— Nähkääs, jatkoi nainen, otan huomioon sen, että olette muukalainen. Parisilaiset rakastajani saavat välistä turhaan huokailla pari viikkoakin, mutta teille tahdon antautua heti ensimäisenä yönä, sillä täytyyhän toki maansa puolesta osoittaa vieraanvaraisuutta Westfalin nuorukaiselle.
Kaunotar oli sillä välin huomannut nuoren vieraansa sormissa kaksi jättiläiskokoista timanttia, joita hän alkoi ylistää niin vilpittömällä hehkulla, että ne piankin Candiden sormista vaelsivat markiisittaren sormiin.
Kun Candide périgordilaisen apottinsa seurassa palaili kotiin, oli hänellä hiukan omantunnonvaivoja siitä, että hän oli ollut uskoton neiti Kunigundalle. Herra apotti otti osaa hänen suruunsa, sillä hänellä ei ollut suurtakaan iloa niistä viidestäkymmenestä tuhannesta frangista, jotka Candide oli pelissä hävinnyt, eikä myöskään niistä kahdesta suuresta timantista, jotka hän puolittain pakosta oli lahjoittanut. Hänen tarkoituksensa oli nimittäin niin paljon kuin mahdollista hyötyä Candiden tuttavuudesta. Apotti kyseli vielä yhtä ja toista nti Kunigundasta, ja Candide lupasi pyytää tältä tuhannesti anteeksi uskottomuuttaan, heti kun hän tapaisi kaunokaisensa Veneziassa.
Périgordilainen kävi yhä kohteliaammaksi ja huomaavaisemmaksi, osoittaen lämmintä harrastusta kaikkea kohtaan, mitä Candide vain sanoi tai teki tai aikoi tehdä.
— Teillä on siis, herraseni, sanoi hän, sovittu kohtaus hänen kanssaan Veneziassa?
— On kyllä, herra apotti, vastasi Candide. Minun täytyy välttämättä matkustaa sinne häntä tapaamaan.
Ja taas unohtui hän puhumaan rakkautensa esineestä ja kertoi tapansa mukaan apotille pitkän sarjan seikkailuja, joita hänellä oli ollut tämän kuuluisan westfalittaren kanssa.
— Olenpa varma siitä, sanoi apotti, että nti Kunigunda on hyvin henkevä nainen, ja että hän myös kirjoittaa hurmaavia kirjeitä.
— En ole koskaan saanut sellaisia, vastasi Candide. Voitte itsekin ymmärtää miksi: tultuani ensin linnasta rakkauteni tähden pois potkituksi, en tietystikään voinut hänelle kirjoittaa, heti senjälkeen sain kuulla, että hän oli kuollut, sitten taaskin löysin hänet ja kadotin jälleen yhtä arvaamattomasti, nyt olen tosin lähettänyt pikalähetin hänen luokseen aina kahdentuhannen viiden sadan penikulman päähän ja odotan häneltä vastausta.
Apotti kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua hän erosi molemmista muukalaisista hyvästeltyään heidät ensin mitä hellimmästi.
Seuraavana aamuna sai Candide heti herätessään näin kuuluvan kirjeen:
"Hyvä herra, minun kallis rakastajani! Jo viikon ajan olen maannut sairaana tässä samassa kaupungissa ja nyt juuri sain kuulla, että tekin olette täällä. Rientäisin heti syliinne, jos vain voisin liikkua. Bordeaux'ssa sain tietää, että olitte tullut sen kautta. Jätin sinne uskollisen Cacambon ja muorin, joiden pian pitäisi tulla jälessä. Buenos-Ayreksen kuvernööri on vienyt minulta kaikki, mutta teidän sydämenne on toki kuitenkin minulla vielä jälellä. Tulkaa pian luokseni, teidän läsnäolonne on antava minulle uutta elämänvoimaa, ellen kuole siihen paikkaan ilosta."
Tämä ihana ja odottamaton kirje saattoi Candiden aivan kuvaamattoman riemun valtaan ja toiselta puolen oli tieto rakkaan Kunigundan sairaudesta musertaa hänen sydämensä. Näiden kahden tunteen välillä vaappuen hän kokosi nopeasti kultansa ja timanttinsa ja lähti Martinin kanssa siihen hotelliin, jossa nti Kunigunda asui.
Hän astui sisälle mielenliikutuksesta väristen. Hänen sydämensä tykytti aivan haljetakseen ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin. Hän tahtoi vetää auki vuoteen uutimet ja pyysi tuomaan valoa.
— Herra varjelkoon, sanoi piika, valo tappaisi hänet!
Ja samassa veti hän jälleen tiukasti kiinni esiripun.
— Rakas Kunigundani, sanoi Candide itkien, kuinka on laitanne? Jos ette saa nähdä minua, niin puhukaa minulle edes jotakin.
— Hän ei voi puhua, sanoi piika.
Sensijaan ojensi vuoteessa lepäävä nainen ulos paksun, palleroisen käden, jota Candide kauan aikaa huuhteli kyynelillään ja jonka hän sitten täytti timanteilla jättäen vielä lisäksi tuolille täysinäisen kultasäkin.
Kesken kaikkea astui äkkiä sisälle eräs oikeudenpalvelija mukanaan périgordilainen apotti ja joukko aseellisia miehiä.
— Nämä ovat siis ne kaksi epäilyksenalaista muukalaista? sanoi hän.
Ja viivyttelemättä hän otatti heidät kiinni ja antoi vartioilleen määräyksen viedä heidät vankilaan.
— Eldoradossa ei vain näin kohdeltu matkustajia, sanoi Candide.
— Minusta on tullut vain yhä enemmän manikealainen, sanoi Martin.
— Mutta, hyvä herra, minne aiotte viedä meidät? kysyi Candide.
— Paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota, vastasi oikeudenpalvelija.
Martin, joka pian oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä, käsitti nyt, että nainen, joka esiintyi Kunigundana, ei ollutkaan Kunigunda, vaan petollinen seikkailijatar, hra périgordilainen apotti samaten petkuttaja, joka oli rientänyt käyttämään väärin Candiden viatonta luottamusta ja oikeudenpalvelija samanlainen onnenonkija, josta helposti saattoi päästä irti.
Sensijaan että Candide siis olisi antautunut pitkään oikeudenkäyntiin, hän noudatti Martinin neuvoa ja tarjosi oikeudenpalvelijalle kolmea pientä timanttia, joista kukin oli noin kolmen tuhannen pistolin arvoinen, sillä hän halusi yhä kärsimättömästi päästä näkemään oikeaa Kunigundaa.
— Oo, herraseni, sanoi hänelle silloin norsunluisella sauvalla varustettu mies, vaikka olisitte tehneet kaikki mahdolliset rikokset, niin olette kuitenkin kunniallisin ihminen koko maailmassa. Kolme timanttia, joista kukin on kolmentuhannen pistolin arvoinen! Hyvä herra, annan ennemmin vaikka tappaa itseni teidän puolestanne, ennenkuin vien teidät tyrmään. Tosin meillä tavallisesti vangitaan kaikki muukalaiset, mutta minä hoidan kyllä tämän asian. Minulla on eräs veli Dieppessä, Normandiassa, vien teidät sinne. Ja jos voitte antaa hänellekin muutamia timantteja, pitäähän teistä varmasti yhtä hyvää huolta kuin minäkin.
— Mutta minkätähden täällä siis kaikki muukalaiset vangitaan? kysyi
Candide.
Périgordilainen apotti tarttui nyt puheeseen ja sanoi:
— Sentähden, että kerran eräs lurjus Atrébatie'n [= Artois. Sieltä oli kotoisin Robert Damiens, joka 5 p. tammik. 1757 teki epäonnistuneen murhayrityksen Ludvig XV:ttä vastaan.] maakunnasta, joka oli kallistanut korvansa väärille opeille, teki kuningasmurhan, ei tosin sellaista kuin v. 1610 toukokuussa [Ravaillac murhasi silloin Henrik IV:n], vaan sellaisen, jollainen toimitettiin 1594 joulukuussa [Jean Châtel'in epäonnistunut murhayritys Henrik IV:tä vastaan] ja jollaisia on toimitettu paljon muinakin vuosina ja muissakin kuissa ja joiden toimeenpanijoina aina on ollut joitakin lurjuksia, jotka ovat saaneet joitakin tuhmuuksia päähänsä. [Tarkoitetaan niitä uskonnollisia riitoja, jotka ovat olleet syynä Damiensin ja Châtelin y.m. tekoihin.]
Oikeudenpalvelija selitti sitten lähemmin, mistä oli kysymys.
— Voi noita ilkimyksiä! huudahti Candide. Että sellaisia hirveyksiä voi tapahtua kansan keskuudessa, joka kuitenkin tanssii ja laulaa! Tahdon niin pian kuin suinkin päästä pois tästä maasta, jossa apinat yllyttävät tiikereitä veritöihin! Omassa maassani olen taaskin nähnyt karhuja, mutta ihmisiä en ole nähnyt missään muualla kuin Eldoradossa. Lähettäkää, Jumalan nimessä, hyvä herra oikeudenpalvelija, minut Veneziaan, jossa minun on oltava odottamassa neiti Kunigundaa.
— En voi lähettää teitä minnekään muualle kuin ala-Normandiaan, sanoi esivallan edustaja.
Ja hän antoi heti irroittaa heidän kahleensa ja lähetti pois väkensä ilmoittaen heille erehtyneensä. Sitten hän vei Candiden ja Martinin Dieppeen ja jätti heidät veljensä huostaan.
Sataman edustalla oli ankkurissa pieni hollantilainen laiva. Normandialainen, joka myöskin kolmen timantin avulla oli muutettu maailman avuliaimmaksi ihmiseksi, vei Candiden seuralaisineen tähän laivaan, joka juuri oli lähdössä Portsmouthin kaupunkiin Englannissa.
Matka ei käynyt siis juuri Veneziaa kohden, mutta Candidesta tuntui niinkuin hän olisi päässyt pois itse helvetistä ja hän toivoi heti ensimäisessä tilaisuudessa voivansa jälleen ohjata kulkunsa kohti Veneziaa.