KOLMASKYMMENES LUKU.
Loppupäätelmä.
Candidella ei sydämensä syvyydessä ollut mitään halua naida Kunigundaa. Mutta paroonin ääretön röyhkeys sai hänet uhallakin pitämään kiinni naimissuunnitelmasta ja toiselta puolen ahdisti Kunigunda häntä tällä asialla niin ankarasti, ettei hän voinut kieltäytyä.
Hän kysyi neuvoa Panglossilta, Martinilta ja uskolliselta Cacambolta.
Pangloss loisti tiedoillaan selittäen pitkästi ja perinpohjaisesti, ettei paroonilla ollut minkäänlaista määräämisvaltaa sisarensa yli, ja että tämä saattoi kaikkien keisarikunnan lakien mukaisesti solmia Candiden kanssa vasemman käden avioliiton. Martin olisi tahtonut heittää paroonin mereen. Cacambo ehdotti, että hänet annettaisiin takaisin kaleerilaivurille, jonka nöyryytyksen jälkeen hänet lähetettäisiin ensimäisellä laivalla Roomaan, isä ylikenraalille.
Tämä ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen; myöskin muori oli sen puolella. Kunigundalle ei siitä sanottu mitään. Pienellä rahasummalla oli kaikki järjestetty. Ja kaikki iloitsivat siitä, että he kerrankin olivat saaneet puijata jesuiittaa ja rangaista ylpeydestä saksalaista paroonia.
Nyt olisi ollut luonnollista, että Candide, kun hän vihdoinkin niin monien vastoinkäymisten jälkeen oli päässyt naimisiin rakastajattarensa kanssa, yhdessä filosofi Panglossin, filosofi Martinin, varovaisen Cacambon ja muorin kanssa olisi Inka-kansan maasta tuomillaan timanteilla elänyt hyvin ja viettänyt mitä miellyttävintä elämää. Mutta juutalaiset olivat niin vetäneet häntä nenästä, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta kuin tuo pieni vuokratalo. Hänen vaimonsa, joka päivä päivältä kävi yhä rumemmaksi, tuli riitaiseksi ja sietämättömäksi; muori oli vanhuuden raihnas ja vielä pahempituulinen kuin Kunigunda. Cacambo, joka teki puutarhatöitä ja kävi myymässä vihanneksia Konstantinopolissa, oli liialla työllä rasitettu ja kiroili lakkaamatta kohtaloaan. Pangloss oli epätoivoissaan siitä, että hän ei saanut loistaa jossakin Saksan yliopistossa; Martin puolestaan taas oli vahvasti vakuutettu siitä, että kaikkialla on yhtä paha olla, ja hän ottikin senvuoksi kaikki asiat kärsivällisesti.
Joskus Candide ja Martin ja Pangloss vielä väittelivät metafysiikasta ja moraalista. Talonsa ikkunoista he näkivät useasti, kuinka sen ohitse liukui laivoja täynnä effendejä, pashoja ja kadeja, joita vietiin maanpakoon Lemnokseen, Mytileneen ja Erzerumiin. He näkivät myös, kuinka sijalle saapui uusia effendejä, uusia pashoja ja uusia kadeja, jotka asettuivat karkoitettujen paikalle ja jotka vuorostaan taas karkoitettiin. Ja he näkivät myös paljon huolellisesti hakattuja päitä, joita kuljetettiin Korkealle Portille. Nämä näyt antoivat uutta vauhtia heidän keskusteluilleen.
Mutta aina silloin kun väittely taukosi, valtasi heidät niin ääretön ikävystyminen ja elämän inho, että muori eräänä päivänä sanoa tokaisi suoraan:
— Enpä tosiaan tiedä, mikä on pahempaa: sekö, että joutuu sata kertaa mustien merirosvojen raiskattavaksi, saa toisen pyllynpuoliskonsa poisleikatuksi, juoksee kujaa bulgarialaisten luona, tulee ruoskituksi ja hirtetyksi autodafeessa, makaa elävänä leikkelypöydällä, soutaa kaleeria, lyhyesti sanoen kokee kaikki ne surkeudet mitä me olemme kokeneet tai sekö, että on täällä eikä tee mitään?
— Sepä onkin tärkeä kysymys, sanoi Candide.
Tämä kysymys herätti heissä jälleen uusia mietelmiä ja Martin etenkin oli sitä mieltä, että ihminen oli luotu elämään joko ainaisen levottomuuden kouristuksissa tai ainaisen ikävystymisen horroksessa. Candide ei oikein voinut yhtyä tähän mielipiteeseen, mutta hän ei myöskään voinut esittää mitään parempaakaan. Pangloss myönsi, että hän aina oli hirvittävästi kärsinyt, mutta että koska hän kerran oli vakiinnuttanut sen mielipiteen, että kaikki maailmassa meni ihailtavan hyvin, pysyi hän siinä edelleenkin, vaikkei enää siihen uskonutkaan.
Tapahtui sitten eräs seikka, joka lopullisestikin tuntui vahvistavan todeksi Martinin inhoittavat periaatteet ja joka oli omiaan tekemään Candiden entistä enemmän epävarmaksi ja viemään Panglossin filosofian kokonaan luisulle pinnalle.
Eräänä päivänä nimittäin he näkivät Paquetten ja veli Girofléen saapuvan heidän maataloonsa mitä kurjimmassa tilassa. He olivat hyvin pian tehneet lopun saamistaan kolmesta tuhannesta piasterista, he olivat eronneet, jälleen sopineet ja riitautuneet taas uudelleen, joutuneet vankeuteen ja karanneet sieltä. Lopuksi oli veli Giroflée mennyt Turkin uskoon. Paquette jatkoi ammattinsa harjoittamista kaikkialla, minne he tulivat, mutta ei ansainnut sillä enää mitään.
— Enkös juuri sanonut sitä, sanoi Martin Candidelle, että lahjarahanne olisivat pian tuhlatut ja saattaisivat heidät vain entistä kurjemmiksi. Teillä itsellänne ja Cacambolla on ollut miljoonia piastereita taskussanne, ettekä te ole ollenkaan sen onnellisempia kuin veli Giroflée ja Paquette.
— Kas vaan, kas vaan, sanoi Pangloss Paquettelle, taivas on siis taas johdattanut teidät luoksemme. Lapsi-raukka, tiedättekö, että olette tullut minulle hyvin kalliiksi, olette maksanut minulle nenänpään, toisen silmän ja toisen korvan. Ja miltä te itse näytätte! Voi, voi, tätä maailmaa!
Tämä uusi tapaus antoi heille entistä enemmän filosofeeraamisen aihetta.
Naapuristossa asui eräs hyvin kuuluisa dervishi, jota pidettiin
Turkin parhaimpana filosofina. He lähtivät kysymään neuvoa häneltä.
Pangloss johti puhetta ja sanoi hänelle:
— Mestari, me tulemme kysymään sinulta, minkätähden niin ihmeellinen eläin kuin ihminen on luotu.
— Mitä sinä sillä tiedolla teet, sanoi hänelle dervishi, mitä se sinuun kuuluu?
— Mutta, pyhä isä, sanoi Candide, on kuitenkin niin hirvittävästi paljon pahaa maan päällä.
— Entä sitten, sanoi dervishi, jos on pahaa ja hyvää? Kun Hänen Korkeutensa suvaitsee lähettää jonkun laivan Egyptiin, mitä välittää hän siitä, onko laivarotilla hyvä tai paha olla.
— Mitä siis tehdä? kysyi Pangloss.
— Vaieta, sanoi dervishi.
— Minä luulin kuitenkin, sanoi Pangloss, että minulla olisi ilo vähän keskustella kanssanne syistä ja seurauksista, parhaasta kaikista mahdollisista maailmoista, pahan alkuperästä, sielun olemuksesta ja edeltäpäin säädetystä sopusointuisuudesta.
Nämä sanat kuullessaan dervishi sulki oven hänen nenänsä edestä.
Tämän keskustelun aikana oli levinnyt sellainen uutinen, että Konstantinopolissa oli juur'ikään kuristettu kaksi visiiriä ja yksi mufti ja että myöskin useampia heidän ystävistään oli seivästetty. Tämä tapaus herätti kaikkialla muutaman tunnin ajan suurta huomiota. Kun Pangloss, Candide ja Martin palasivat pieneen taloonsa, tapasivat he erään vanhan, hyväntahtoisen näköisen vanhuksen, joka vilvoitteli ovensa edustalla oranssipuiden siimeksessä.
Pangloss, joka oli yhtä utelias kuin puheliaskin, kysyi häneltä, mikä tuon vastakuristetun muftin nimi oli.
— Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi tuo kunnon mies, en ole vielä elämänijässäni tiennyt ainoankaan muftin tai visiirin nimeä. En tiedä mitään siitä tapauksesta, josta minulle puhutte, mutta minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka ylipäänsä sekaantuvat yleisiin asioihin, saavat välistä kurjan lopun ja että he nähtävästi ansaitsevatkin sen. Mutta en koskaan viitsi ottaa selvää siitä, mitä Konstantinopolissa tapahtuu; minä vain viljelen puutarhaani ja lähetän sinne kaupan sen hedelmiä.
Nämä sanat sanottuaan hän pyysi vieraita astumaan sisälle taloonsa. Hänen kaksi poikaansa ja kaksi tytärtään tarjosivat heille useamman laatuisia itse valmistamiaan soseita, seetripuunkuorihillolla täytettyä kaimakia, oransseja, sitrooneja, lemooneja, ananasseja, taateleita, pistasioita, puhdasta mokkakahvia, joka ei ollut Batavian ja saarien huonolla kahvilla sekotettua. Senjälkeen voitelivat tuon hyvän mahomettilaisen tyttäret Candiden, Panglossin ja Martinin parrat hyvänhajuisilla öljyillä.
— Teillä mahtaa olla, sanoi Candide turkkilaiselle, hyvin laajat ja komeat maat?
— Minulla ei ole muuta kuin kaksikymmentä auran-alaa, vastasi turkkilainen, joita viljelen lapsineni. Työ pitää meistä kaukana kolme suurta onnettomuutta: ikävystymisen, paheen ja puutteen.
Kotiin palatessaan otti Candide turkkilaisen sanat syvän tutkistelemuksen alaiseksi ja sanoi Panglossille ja Martinille:
— Tuo kunnon vanhus näyttää minusta hankkineen itselleen paljon paremman kohtalon kuin ne kuusi kuningasta, joiden kanssa meillä oli kerran kunnia illastaa.
— Korkea asema, sanoi Pangloss, on aina kovin vaarallista, siitä
ovat kaikki filosofit yksimielisiä. Sillä Aod murhasi moabiittein
kuninkaan Eglonin, Absalom joutui riippumaan hiuksistaan ja sai
kolme keihään pistosta ruumiiseensa, Baza murhasi kuningas Nadabin,
Jerobeamin pojan, Zambri kuningas Elan, Jehu Ochosiaan, Jojada
Attalian, kuninkaat Joakim, Jekonias ja Zedekias joutuivat orjiksi.
Tiedätte myös, millaisen lopun saivat Kroisos, Astvages, Dareios,
Dionysos Syrakusalainen, Pyrrhos, Perseus, Hannibal, Jugurtha,
Ariovisus, Caesar, Pompeijus, Nero, Oto, Vitellius, Domitianus,
Englannin Rikhard II, Edvard II, Henrik VI, Rikhard III, Maria
Stuart, Kaarle I, Ranskan kolme Henrikiä, keisari Henrik IV.
Tiedätte…
— Tiedän myös, sanoi Candide, että meidän tulee viljellä puutarhaamme.
— Olette oikeassa, sanoi Pangloss, sillä kun ihminen pantiin Edenin yrttitarhaan, pantiin hänet sinne ut operaretur eum, viljelemään sitä, joka seikka jo todistaa, että ihminen ei ole luotu lepoa varten.
— Tehkäämme siis työtä, älkäämmekä viisastelko, sanoi Martin. Se on ainoa keino tehdä elämä siedettäväksi.
Koko tuo pieni seura suostui tähän kiitettävään ehdotukseen. Jokainen rupesi käyttämään niitä kykyjä mitä hänellä oli.
Ja pieni maatila tuotti hyvin. Kunigunda oli kyllä, sitä ei käy kieltäminen, hyvin ruma, mutta hänestä tuli erinomainen pasteijain leipoja. Paquette harjoitti korukirjailua, ja muori piti huolta heidän vaatteistaan. Kaikki olivat jollakin lailla hyödyksi, yksinpä veli Girofléekin, josta tuli hyvä puuseppä ja lopulta oikein kunniallinen ihminenkin.
Pangloss sanoi välistä Candidelle:
— Tässä parhaassa kaikista maailmoista ovat kaikki tapaukset katkeamattomassa ketjussa. Sillä ellei teitä rakkautenne vuoksi neiti Kunigundaan olisi ajettu pois eräästä kauniista linnasta ja ellette samassa tilaisuudessa olisi saanut vahvoja potkuja takapuoleenne, ellette olisi joutunut inkvisitsionin käsiin, ellette olisi jalan vaeltanut halki Amerikan, ellette olisi tuikannut miekkaanne paroonin sydämeen, ellette olisi kadottanut kaikkia ihanan Eldoradon lampaita, niin ette nyt söisi tässä seetripuunkuorihilloa ja pistasioita.
— Se oli kyllä hyvin sanottu, vastasi Candide, mutta ennenkaikkea: viljelkäämme puutarhaamme!