I.
Athenaan on Antinous tullut, käyskelee Athenassa, veistosten ja temppelien kaupungissa.
Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selkeämpi ja korkeampi Athenan yllä kuin muualla? Ja onko kaupunki itse heleä ja heijaileva taivaallisen olon näky? Niin rauhallisina näkyvät ihmiset, astuvat tyyninä toistensa keskellä, jokainen heidän liikuntansa on notkea ja taipuva ja jokainen heidän puheensa hivelee hillityllä tasaisuudellaan mieltä. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee ylenevät pilarit ympärillä selväpiirteisiksi ja sulkee jokaisen ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.
Antinous käyskelee ja mielensä seestyy. Hän katselee temppeleitä, katselee yleneviä pilaristoja ja veistoskuvien rivejä ja sielunsa tyyntyy kuin lepäävän meren selkeydeksi. Hän katselee käyskeleviä ihmisiä, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia ihmisryhmiä, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja hiljaa muodostelee jokaista hänen liikuntoansa ja jokaista hänen vartalonsa asentoa.
Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee jäseniänsä. Kun hän astuu, tuntee hän vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun hän liikuttaa kättänsä, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen. Sielunsakin liikkuu selkeänä ja sulavana, minne hän silmänsä nostaakin, aina on ajatus valmiina ja täydellisenä mielessään läsnä. Niin on koko olonsa kuin asettunutta kauneustyyneyttä ja jokainen hänen mielensä liikunto ja jokainen hänen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa säteilyä.
Athenaa, veistosten ja temppelien tyyntä kaupunkia käyskelee Antinous, ja mielensä ja koko olonsa päilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.