II.
Apollon temppelin edessä seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon kuvaa temppelin edessä. Ympärillään ylenee Claudiopolis marmorisena, aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka häilyvänä seisoo temppelin terävänä näkyvässä kulmassa ja levittää lempeän viherjän viuhkansa temppelin valkeata seinämää vastaan, ympärillä liikkuu ihmisiä väljäin ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous, Apollon ylhäisenä seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa hiukan eteenpäin kumartuneena, toinen kätensä on heikosti kohotettuna sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta vartaloansa alas. Päänsä on kevyesti kumartuneena, kun hän siinä katselee.
Mikä lepo sen Apollon silmissä, siinä kun se marmorisena näkyy? Ylhäisenä se seisoo, otsa ylennettynä, kohotetussa kädessä lyra. Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edessä. Silmänsä seuraavat jokaisen jäsenen joustavaa muotoa. Niin siitä kuvasta säveltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen häilyvä tuudinta. Mieli keinuu hyväiltynä solavain muotojen myötä ja koko ihmisen sielu sulaa liuenneena sen kuvan ylle.
Tuntee kuin itsessään jokaisen jäsenen muodon. Näkee rinnan, jonka joustava keveä kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi. Näkee kohotetun käsivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyörön, näkee vyötäisten valmiin ja notkean ympärystän, ja jalkojen joustavan kiinteän kimmon, ja tuntee joka jäsenessään itsensäkin notkeana ja täydellisenä. Näkee ylennetyn otsan ja kirkastuneet silmät sen alla, näkee lyran herkkiä kieliä koskettelevat sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yhtä kepeinä ja tyyninä leijaaviin ajatuksiin ja kuin säestelisi tyynenä tuudittuvan mielen kangastuksia metallikielien valuinen keveä helähtely.
Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmistä, siinä kun seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikö herää käsivarsi pyöreämpänä ja eikö taivu käden nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengittää kevyenä ja kiinteänä, vyötäisten joustava notkeus herkkyy, tuntee kätensä ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet täydellisinä ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hypähtäisi esiin kuin joka jäsenessään notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto ihmisen lävitse ja hillittynä ja valaistuna tyyntyy täydellisyytensä keinuntaan.
On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee jäsentensä sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun meren päilyilevää peiliä, joka tyyntyneenä rannattomana lepona kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena häilyilee koko ihmisen tila. Ajatukset soutelevat mieltä, kuin joutsenet heijailevan veden kantta, sielu liikkuilee tyyntyneinä hyväilevinä uneksumisina ja koko olo on kuin hillityn hivelevän aallon keinuttama ja lempeässä sylissään kantama.
Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen kätensä riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko hänen olonsa ja sieluineen sulaa hän itse Apollon muotoon, koko mielensä häilyy Apollon kuvana. Siinä liikkuu ohitse togapukuisia ihmisiä, ympärillä häämyilevät valkeat pilaristot, ja ylhäällä taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki on sentään vaan kuin etäisenä epäselvänä unena läsnä Antinouksen tunnossa, hän seisoo Apollossa silmänsä vaan ja juo sieluunsa Apollon kuvaa, hälvenee sieluineen Apollon näkyyn, koko se valkeneva kaupunki ympärillä on aistimissaan läsnä vaan kuin tunteitansa keveästi säestelevänä sointujen kosketteluna.