IV.
Niiliä liukuu Antinous venheessä, seisoo kallistuneen venheensä partaalla, ja katselee vievään veteen, jolla kuplat leikkivät, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.
Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lepäelee ympärillä kuin suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan syleilevää kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa siellä täällä jonkun ihmisasunnon tai palmuryhmän tummat ääriviivat.
Siinä seisoo valtaavan, levenevän kultaisen Niilin keskellä, liukuvassa venheessään Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden liekkuva kuvastus, veteen venheen vierellä, katselee kullanruskoa iltaisen maailman ylitse.
Syvinä päilyävät silmänsä, kun hän liikkumatonna seisoo siinä ja katselee veteen venheen vierellä, johon kallistunut venheensä ja seisova paljas vartalonsa heittää väilyvän viherjänkultaisen varjon, ja jossa venheen liikunnan synnyttämät kuplat hiljaa jäävät taakse, alla avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka sylissä joku veden häilyttämä pilvi keveänä leijaa. Vielä syvempinä näkyvät silmänsä, kun hän hiljaa nostaa ne ja jää pitkäksi hetkeksi näkemään Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan näkyväin rantojen tummanväritöntä vyötä. Silmissään on syvä ja harras syttymys, siinä kun hän hiljaa ja liikkumatonna katselee.
Niin seisoo Antinous liukuvassa venheessään ja katselee vuoroin virran vievää kuplehtivaa vettä, jonka sylissä taivas äärettömänä keinuu, vuoroin ympäröivän maailman ääretöntä välkähyttävää kultasilmänräpäystä, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheessään, paljaalla vartalollaan hypähtelee veden kuulakas, kullalle välähtelevä kuvastelu. Seisoo hän siinä liikkumatonna, toinen kätensä rinnalla, toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti puol'avoimina.
Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja rantojen viivat väistyvät tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle. Hetki tykähtää hetken jälkeen, Antinous seisoo yhä ja katselee ympärilleen kallistuneen venheensä partaalla, illan viileä ilma hyväilee paljaita jäseniänsä, hiljaa liukuu venheensä virran kultakantta.
Niin kuluu hetki hetken jälkeen, aurinko on lähennyt taivaan rantaa ja maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka sylissä rantojen viivat näkyvät ainoastaan epäselvinä juovina. Silloin viimein kun auringonsilmä on ikäänkuin sulkeumassa taivaanrannan kätköön ja sen viimeinen hykähtynyt katse punervana hohteena leikkii maailman kasvoilla, silloin Antinous yht'äkkiä näkyy liikahtavan, silmänsä syvenevät ja suurenevat hetkessä ja kasvonsa värähtävät ääretöntä kärsivää vakavuutta, kun hän nyt ikäänkuin nousee korkeammaksi ja viimeisen auringon säteen mukana katsoo ympärilleen. Niinkuin sisältään valaistuna seisoo hän, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista jännettä sanomaton kuoleuttava ihanuus, silmänsä katsovat hykähtyneinä ympärille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon säteen kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen viimeinen säde leikkii kelmenevässä ilmassa, silloin ottaa Antinous askeleen venheestään, silmä liitettynä siihen väistyvään aurinkoon ottaa hän askelensa, valkea jalkansa kätkeytyy veden kalvoon venheen vierellä, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse vielä viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna äärettömän taivaan kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silmäykseen. Hetki jälkeenpäin hoippuu Niilin kantta tyhjä liukuva venhe ja auringon viimeinen kuoleva säde välkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat heränneet venheen vierellä vedenkannessa ja hiljaa levitäiksevät, kohta sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko häipyy, viileänä ja kosteana levittäytyy yön haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu värittömäksi.