I.

Yö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet… Ja minä David, Israelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minun polvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annan käsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni, sillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa, joka on kätkenyt itsensä pimeyden taa.

Minä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyt on taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistot jalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän ja hiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaan istun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennä pois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jään istumaan ja katsomaan.

Sillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee, ja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minun poskillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini, lepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minun silmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitä huomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavat ulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne, missä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niin minä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti.

Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en silmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen, niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni vangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun rinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja eteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.

Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa sylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista, jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te kaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu minun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän syleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa rinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun päivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä näen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa jäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä nielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin muistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun ottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun päällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt minä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn rakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni pyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä hengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne sylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä istun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös istuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä, missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja levitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä heittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa hekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni olevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja minä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä minä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni rakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen.

Voi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä minun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih, sillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni haaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava henki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja ojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani: missä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan likistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja olisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin niin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte … sitte janoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin halajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa. Käsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä. Voi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma.

Minä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn kattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun ja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja, sinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso, tässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani puoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana, tule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja vilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin rakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin taivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta rintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät ummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa käsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen ympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso näin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani nousee … oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti minun sisälleni valut. Vielä … minä hengitän. Minä annan vasemman jalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani, minun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla silmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin välkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini, valkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta, jota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan pidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen koko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni avata.