LV.
Nyt minä olen ajatellut, mitä elämä on, ja se on suuri hätä.
Tällainen se on. Sillä joskus se on niinkuin nahkea ja harmaa hirviö, jolla ovat lukemattomat niljakkaat käsivarret, ja joka makaa ihmisen päällä ihan hänen rintansa päällä ja antaa niiden niljakasten käsivarsiensa ihmistä lähelle ja lähemmälle hiipiä ja häntä syleillä, ja niiden syleilys on selvä tukaluus, niin että niiden alla hengestään taistelee, ja koko olo on paha-olo.
Mutta sitte on elämä toisen kerran niinkuin suuri ja kova vuori, joka on paiskattu ihmisen päälle, niin että joka jäsen on sen alle lamattuna, niin ett'ei pientä sormeansakaan liikahtaa voi, ja että ajatuksen sykähdyskin ennen syntymistään raukee, sillä niin läpitsensä on maahan lyöty.
Ja vielä on elämä niinkuin valkea, joka joka jäseneen on sytytetty, ja niinkuin kimakka ja tulinen puserrus, joka koko ihmisen itsestään nostaa ja suulleen heittää. Ja sitte se on rinnan vaiva ja sydämen tuskallinen kolkutus ja ainainen hengen ahdistus.