LX.
Voi Bathseba, sillä minun kyynelteni lähteet tulvivat minussa, ja ne tulvivat yhä, ja uudestaan ja uudestaan herkkyy minun mieleni, niin että minä poskilleni kyyneliä vuodatan. Sillä kun minä istun, niin nouset sinä minun mieleeni ja minussa liikahtaa, mutta sitte minä herkyn itkemään, sillä et sinä enää olekkaan, ja nyt minun elämäni on tyhjä.
Oletko sinä poissa? Saatatko sinä olla poissa? En minä sitä vielä uskoa osaa. Joka silmänräpäys herää sinun kuvasi rinnassani, minä tunnen sinun, sinä olet minua läsnä, ympärilläni, lähempänä minua kuin koskaan ennen. Ylläni ja itsessäni minä sinun tunnen niinkuin haikean suutelon. Etkö sinä siis ihan minun sydämelläni ole? — Silloin minä näen hänen kuvansa. Kuollut, kylmässä haudassa, harmaa kasvoilta. Minun vihlasee keskeltä rintaa ja minä ajattelen kirkaista. Minä olen yksin elämässä. Yksin, maailma on hengetön minun ympärilläni. Bathseban sydän on kylmentynyt. Paleleeko minua? Kuinka kammottavan yksin minä olen! Mutta sitte minulle herää Bathseba taas mieleen. Kuinka suloisesti ja läheisesti hänen sydämensä oli minun omani. Taas minä herkyn ja rupean itkemään, ja minä itken haikeasti ja sydämeni pohjasta, ja minun kyyneleni juoksevat ikäänkuin ei niillä loppua olisi, ja kastavat minun poskeni. Silloin elävät taas hänen viimeiset sanansa minussa; minun kyyneleni seisahtuvat hetkeksi, kun hän näin minun sieluuni koko olossaan herää, mutta sitte minä muistankin että nyt hän on poissa, ja sitte minä itken taas, mutta nyt kyynelet hivelevät hellästi minun poskiani. Kuinka hän oli oma ja ainoa minulle, minun sydämeni kukkanen, ja minun mieleni ajatusten hellä tuntija! Mutta onko hän poissa minulta? Eikö hän yhä elä minussa? Yhden hetken minussa värähtää kuin syvä tunto. Bathseba on minua lähellä. Hän elää, liihottelee minussa. Etäinen ja valuinen odotus vihertää minussa. Yhden hetken tekee minun mieleni kohottaa päätäni ylös korkeutta kohden ja vannoa, ett'ei minun elämäni musta ole oleva, ja ett'ei minussa muuta ajatusta ole oleva, kuin että minä Bathsebaa kohti pyrin, sillä hän odottaa minua, ja me olemme kerran yhtyvät yhteen syleilyyn ja liihottelevat toinen toiseemme. Mutta sitte raukenee minun mieleni ja minun valani tyrehtyy huulille ennenkuin se tehtykään on. Sillä Bathsebaa ei ole, ei ole; ja minä olen yksin.