XLV.
Bathseba, sinun polviesi eteen olen minä tullut, ja nyt minä rukoilen sinun rakkauttasi.
Bathseba, leiristäni ja sotajoukkojeni keskeltä olen minä tänne ajanut ja sinun tykösi tullut. Ja nyt minä olen polvillani sinun hameen palteittesi päällä ja pitelen sinua käsistä ja katselen sinua sinun omiin silmiisi. Kuinka sinun silmiesi alusta on vaipunut! Mutta sinun silmäsi kuultavat vielä syvempinä minua kohden kuin ennen.
Kuinka minä olen hengästynyt! Minä juoksin ylös portaita. Voi, minä olen rientänyt! Yötä ja päivää minä ajoin. Kun hevoset vaunujen edessä kuoliaina kaatuivat, niin en minä saanut seisomisen rauhaa, ennenkuin uudet hevoset edessä olivat, ja minä taas sain sinua kohden ajaa. Tuhannet kerrat nousin minä vaunuissani seisomaan, ja seisoin eteenpäin kumartuneena, sillä vaikka hevoset koko ajan henkensä takaa menivät, niin tuntui niiden meno minusta hitaalta, niinkuin ne vastamäkeä nousseet olisivat. Bathseba! Likistänkö minä rintaani kovaa lattiata vastaan tuohon, kun minun sydämessäni niin lyö?
Kuinka minua rupesi painamaan, kun Jerusalem näkymään rupesi! Ja kun vaunut porttien läpi kumahtivat, niin minä pidin rinnastani kiinni. Vaunujen jyrinä teki kipeää minussa, ja minä tunsin ahdistuvani, kun rakennukset kahden puolen nousivat. Ihmiset katujen kulmissa seisahtuivat ja kääntyivät katsomaan, kun minä ohitse ajoin, mutta minä en huomannut heistä muuta kuin tuskallisen vilauksen. Minun linnani edustalla liikkui väkeä. Ne näkivät kaukaa minun vaunujeni tulon, ja seisahtuivat katsomaan. Ja kun ajajani rupesi pysäyttämään hevosia, niin ennen kuin minä vielä kerkesin saamaan häntä eteenpäin ajamaan, niin tunsivat ihmiset minun ja rupesivat säikähtäneinä ja hätääntyneinä juoksemaan vaunujani kohden, sillä he eivät tietäneet minun tulostani mitään, ja luulivat minun nyt lyötynä ja ilman sotajoukkoani pakenevan, kun minä semmoisella kiiruulla tulin. Mutta ennenkuin he vielä tykökään pääsivät, sain minä hevoset taas liikkeelle lähtemään, enkä minä muistanut enää ihmisiä kohdenkaan katsoa, kun he joka puolelta tulivat, ja sitte minun hevosteni tieltä syrjään väistyivät. Kun sitte tuli kadun kulma ja hevoset taittivat, ja minä sinun huoneesi ja akkunasi näin, niin reväisi minussa, mutta minä hoputin ajajaa kerran vielä, ja koetin sydämeni vavahtelun välistä sinun akkunoihisi tähystää, että minä sinun itsesi niissä näkisin. Mutta kun vaunut tulivat ovesi eteen, niin hypähdin minä niistä jo ennenkuin ne seisahtaneetkaan olivat, ja nyt minä olen polvillani tässä sinun edessäsi.
Kuinka minun suoneni lyövät! Kohta minä sentään saan tasaisemmin hengitetyksi. Minun otti kipeää, kun sinä minun silmiini ensiksi tulit. Tiedätkö, kyllä minä koko matkan sinua ajatuksissani kannoin ja sinun edessäni ja läsnäni tunsin, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun en minä sinua vielä ollut nähnyt, tästä hiljaisesta huoneesta sinua hätäisin silmin hain, ja joka verhon ylitse silmilläni lensin, mutta kun sinä itse sitte mitään aavistamatta ovesta tuossa sisään astuit ja puoliväliin lattiaa verkallisesti ja ajatuksiisi vaipuneena kävit, ennenkuin sinä minun huomasit ja annoit silmissäsi valutuksen syttyä ja kaksi askelta minua kohden teit, mutta sille hämmentyneenä jäit seisomaan keskelle lattiaa patjan eteen tuossa, niin tulit sinä minun silmääni sittenkin niin, että minä koko olemuksessani värähdin, ja menehtyväni luulin, niin etten minä muuta voinut kuin sinun tykösi tulla, ja kun sinä yhtäläisesti mielesi yllättämänä tähän istumaan vaivuit ja kätesi annoit voimattomina syliisi vajota, niin polvistuin minä sinun viereesi ja olen vielä heikko. Enkä minä ole vielä uskaltanut sinua katsoakaan oikein. Minä pidän silmiäni poispäin sinun ohitsesi ulos ilmaan ja joskus vaan, yhden silmänräpäyksen, katson syrjästä sinua. Sillä minusta tuntuu, niinkuin tämä olisi liika paljon, ja minä tunnen itseni kipeäksi ja vaipuvaksi nyt, kun minä tässä sinun edessäsi olen. Kestänkö minä tätä onneani? Ja tuleeko tämä kaikki yhtä haavaa minun päälleni. Rakastanko minä sinua näin paljon? Tiedätkö, vaikka minä olen sinua niin suuresti rakastanut, kun minä poissa olen ollut, että minun oloni on aina ja joka aika ollut paljas rakkauden kituminen, niin en minä sentään ole tietänyt, että minun rakkauteni näin suuri on ollut, kuin miksi minä sen nyt tunnen, kun minä sinun edessäsi polvillani olen ja sinun itsesi silmilläni näen.
Voi, Bathseba, kuinka minä rakastan, rakastan! Voinko minä sanoa sen, ilman että minä raukenen sen sanomisen alla! Rakas, rakas, minä tunnen sinun läsnäolosi niinkuin suloisen ja hivelevän hyväilyn rinnallani. Kun sinä tietäisit, kuinka minä sinua rakastan! Oh, jos sinä tietäisit. Anna kätesi tänne, niin minä puhun. Hyvä, nyt se on minulla, kuinka se on suloinen, kuinka sinä olet suloinen, nyt minun on hyvä olla. Kun minä olin sinusta poissa, luuletko, että minä missään muussa olin kuin sinussa. Enpä, sillä yhtäpäätä minä sinun läsnäolosi ympärilläni tunsin. Ja vaikka minä missä liikuin ja olin, niin kun minä ulos ympärilleni katsoin, niin sinua minun silmäni hakivat. Ja kun minä käteni oijensin, niin minä luulin ilmasta sinun kätesi saavani ja sitä piteleväni, ja kun minä kävelin, niin minä tunsin sinun olkapääsi olkapääni vierellä, ja se lämmitti, ja sinä kävelit minun rinnallani ja me astuimme yhtä askelta. Rakas, rakas, kuinka suloista on pitää sinun kättäsi kädessään. Anna, kun minä painan sitä sydäntäni vastaan. Tunnetko, kuinka se lyö. Rakas, rakas. Minun käteni hykertyy sinun kätesi päälle, enkä minä ikinä siitä hellittäisi. — Voi Bathseba, niin se oli. En minä yhtään hetkeä sinusta erilläni ollut. Kuinka minä sitten olisin saattanut kestää, että minä aina sinusta poissa olin, enkä koskaan sinua silmilläni nähdä saanut? Enkä minä kestänytkään ja nyt minä olen tässä. Oh, sillä minä tahdoin sinun omat silmäsi minun silmäini edessä olevan, ja minä tulin sairaaksi, kun minä en saanut sinun lämmintä kättäsi kädessäni silittää ja hykertää! Kuinka sinun poskiesi hipiä on kuultava! Ja kuinka heleästi ja lämpimästi sinä minun silmieni alla punastut, kun minä satun sydämestäni sanan löytämän, joka värähtää. Voi, sinä et tiedä, kuinka suloinen sinä saatat minun silmissäni olla, ja minun rintani vavahtelee, kun minä saan sinua sinun silmiisi katsoa.
Voi, sinä Bathseba, rakas, sinä olet niin rakas minulle, ja kun minä näin sinun edessäsi olen ja sinua katselen sinua vastapäätä, niin minun mieleni käy valletuksissa minussa, niin ett'en minä osaa rintani käyntiä salata, vaan värähtelen kasvoiltanikin. Oh, minä rakastan ja rakastan sinua, ja minun on suloista uskoa sinulle, että minä sinua rakastan, sillä minä näen, että sinä otat vastaan minun sanani ja kätket ne sydämeesi, ja minä näen, että se kätkeminen on suloinen työ sinulla. Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun rintani pakahtuu, kun en minä koskaan saa sitä kyllikseni sanotuksi. Sillä katso, minun sydämeni minun rinnassani on niinkuin juokseva hunaja ja niinkuin lämmin ja heruva maito, ja kun minä sinua, Bathseba, katson, niin käy minun mieleni ylitse minussa, ja sinun silmiesi näkö viekottelee minun puhumaan. Oh, minä liikahtelen itsessäni, ja minun sydämeni liikahtelee, ja minä juovun, kun minä siitä saan sinulle puhua.
Bathseba, anna, kun minä otan sinun syliini nyt. Sillä minä en tiedä, mihin minä sinun kätkisin, että sinä minua lähellä olisit ja lähempänä vielä. Anna, kun minä sinun huuliltasi suutelosi otan. Voi, sillä minä olen sinun lähelleni vetänyt, ja minä tunnen, kuinka sinä hengität minun rinnallani. Oletko, oletko sinä minun sylissäni? Kuinka sinä olet suloinen! Minun poskeni hiipii sinun poskeasi vastaan, ja liittyy sinun poskeesi, voi, kuinka lämpimältä se vastaa. Anna, anna minun vetää itsesi minua lähelle, ja anna, anna meidän syleilymme olla kiinteän ja lähestyvän, niin että meidän hengityksemme nousee ja laskee yhdessä ja että me rintamme toisiamme vastassa tunnemme. Voi, sillä kun minun käteni sinun ympärillesi kiertyy ja kun minä hiljaa sinua lähelleni vedän, niin minä luulen mieleni seisahtuvan minun herkkyvästä onnestani, sillä maailmassa en minä mitään muuta halaja, kun sinua, jonka hengityksen minä käsivarsieni välillä tunnen, ja sinun minä itseeni upottaa halajaisin, ja ijäksi minä halajaisin näin sinua syleilemään jäädä. Oh, sillä kun meidän huulemme pitkään ja tykähtävään suuteloon yhtyvät, niin minä tunnen, niinkuin me toinen toiseemme vuotaisimme, enkä minä ikinä huuliani sinun huuliltasi irrottaa voisi. Oh, minä juon sinua, rakas, rakas Bathseba, ja keinuva taivas kumpuaa minun sydämeeni! Bathseba, Bathseba, sinun syleilysi on kiinteä ja lämmin, ja sinun suutelosi pitkä ja lähentyvä ja sinun silmiesi näössä minä kylven niinkuin elämän lähteessä, jumalani, autuuteni meri, minä jätän itseni ja kuolen.