XXIII.
Bathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin miksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä minä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä silloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni ollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut. Ja joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni tieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin paljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen hauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä sitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi kovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun sinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin sinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko sinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua?