XXIX.
Minä olen kieltänyt itseni ajattelemasta Bathsebaa, sillä häntä on niin suloista ajatella, että minä tahdon taistella sitä vastaan. Sillä kun minä sen taistelun aloitankin, niin minä jo tiedän, että minä häviän siinä taistelussa, ja senkin tähden on minulle mieliksi sitä taistelua taistella, sillä se häviäminen on suloisin siinä.
Joskus siis teen minä väkivaltaa ajatuksilleni, ja käännän ne Bathsebasta pois, ja joka kerta, kun ne tahtovat häneen palata, niin seisatan minä ne, niin ett'en minä mitään ajattele. Mutta kun sitten on yksi hetki mennyt niin, että hänen kuvansa on elänyt minun sydämelläni vaan niinkuin lämmin ja epäselvä punerrus, ja kun sitä vielä on kestänyt toinenkin hetki, niin rupeaa sydämessä virkoamaan ja nousemaan, ja yhteen painoon kokoontuman. Sitte tulee raskas ja painava olla, ja joka silmänräpäys viekottelee yhä lämpimämpänä itsensä hellittämään ja laskemaan kaikki ajatuksensa valloilleen. Sielun eteen aukeutuu ikäänkuin hurmattu syvyys, johon olisi suloista ja lämpimänpunaista itsensä heittää, ja silmänräpäykseksi valahtaa mieli ylitse ja jättää itsensä sen ajatuksen valtaan, että olisi hurmattua silmänsä ja korvansa sulkea ja omat käskynsä rikottaa ja syntiä tehdä ja heittää itsensä sydämensä viekotuksen syliin. Sinä hetkenä herkähtää sydämestä ikäänkuin suuri verenvärinen ruusu, joka hiljaa levittää vertatippuvat lehtensä auki. Tumman rakkauden kuva versoo sydäntä lähelle ja mieli valuttaa ja väikkyy hervottoman unhottumisen kuvissa. Yht'äkkiä on päästänyt itsensä; yhdessä silmänräpäyksessä huumahtaa, ja silloin on Bathsebaan itsensä heittänyt, kaikki sydämen ajatukset pidättämättömässä kohinassa hänen ottavat, ja Bathsebaa, Bathsebaa ajattelee, kaiken, kaiken, koko elämän silmistänsä mielensä tulvaan hukuttaa.