XXXVI.
Minä tiedän, mikä oikea on, ja se on pyhä ja seisova, ja se on yksi ja ainoa. Mutta minun täytyy sanoa, että oikeata on kaksi. Sillä minä tiedän, että kun minä sanon, että oikea on, niin toiset luulevat minun toista sanoneen, kun mitä minä olenkaan sanonut, sillä he luulevat minun sitä oikeaksi sanovan, jota hekin oikeaksi kutsuvat, ja sentähden sanoin minä, että on kaksi oikeaa, vaikka minä tiedän että oikea onkin yksi ja ainoa. Sillä oikeus on alhainen ja oikeus on ylhäinen, mutta se alhainen ei olekaan oikeutta, vaan se ylempi oikeus on se, joka oikea on. Ja se alhainen oikea, joka on se tavallinen oikea, on sen korkeamman rinnalla vääryys. Sillä pimeässä huoneessa voi hämäräkin paikka valuttaa, mutta kun sitte todellinen valo sisään tulvaa, niin se äsken valuttava paikka saattaa sen uuden valon rinnalla muuttua pimeäksi. Sentähden se, mikä ennen ja toisille oikeaksi näyttänyt on, saattaakin vääryys olla, ja kun sitte oikea selkeentyy, joka korkeampi ja väkevämpi on kuin entinen, niin sitte se uusi oikeus muuttaa sen edellisen oikeuden, ja asettaa sen vääräksi. Ja siitä korkeammasta oikeudesta, joka uusi ja väkevämpi on, minä sanoin, että se on pyhä ja seisova, ja yksi ja ainoa.
Ja jos joku tahtoo tietää, mikä se oikea on, joka pyhä ja seisova ja yksi ainoa on, niin on se ihmisen oman sydämen puhdas halu, joka alati liikkeessä on. Sillä kaikki muu pettää, mutta oman sydämen halu ei petä, ja kuka sitä tottelee, hän on majansa vuorelle rakentanut. Sillä ihminen on Jumala, kun hän on itseänsä ja pyhää on itseänsä totella, ja sillä ihminen itsensä aateloi, että hän omaan sydämeensä uskoo.