I.
Seisovatko puut harmaina, ja onko lintujen liverrys ilmassa tyhjää tuskallista helinää? Parsifal seisoo ja katsoo, sininen ilma on sammunut hänen silmiltänsä, ja kuolleena paahtaa uumottava aurinko aution taivaan keskellä.
Miks'ei hän nöyrtynyt tuhaksi, kun hän hiipi Graalin temppelin musertavan korkeuden alla? Korkean ankarana seisoi Anfortas, silmänsä hänessä. Miks'ei hän kutistunut näkymättömäksi siinä Anfortaan silmiä paetessaan?
Tyhjä lasinkiliseväinen maailma. Tyhjä tuhkainen maailma. Graalin ankarakasvoisen pyhyyden edessä oli hän ollut tyhjä, keveyden köykäinen höyhen. Verensä lentää polttavana häpeänä.
Vihastuksen mustassa yltymisessä nousevat nyrkkiin puristetut kädet ylös. Vielä hän loimahtaa. Vielä hän loimahtaa! Nousee kuin punainen, taivasta nuoleksiva valkea ja valaisee synkeästi sen tuskakiiluisen maailman.
Tuskakiiluinen maailma! Taivaan autio laki runtelee yllä ja auringon laimeanpistävä kuollut silmä tuikottaa sen keskellä. Metsät uikuttavat nääntymyshaaveena ja niityt makaavat painajaisrintaisina.