II.
Huilut soivat, huilut soivat Arthurin iloisessa linnassa ja liput liehuvat valkeitten koivujen ylitse. Parsifal, kukkarinta on Arthurin iloisessa linnassa, ja käyskelee puistossa, jonka yllä lehvistö on kuin vaalea huntu.
Neidot käyskelevät puiston siimeksessä, vaaleiden puiden alla, kahden ja kahden. Käsivarret kierrettyinä toin'toisensa ympärille astuvat ne neidot koivujen alla kahden ja kahden, valkea puku lankee poimuttomana maahan ja keltaisilla hiuksilla lepää sininen kukkas-seppele. Parsifal, kevytrinta, seisoo hiljenneenä koivujen siimeksessä, katsoo neitoja ja ihmettelee. Ne neidot tulevat lumena ja vaippaavat valkoisesti rinnan.
Kukkaset neitosten kulmilla ovat niin siniset. Mutta vielä iloisempina säteilevät heidän silmänsä. Lentäisikö ilona, ja suutelisi huulille niitä raikas-silmäisiä neitoja, rientäisi neidosta neitoon ja riemastuisi jokaisen raikkaasta suutelosta? Valkosilmäiset kukkaset kirpoilevat sielussa, kun katsoo neitoja.
Vai polvistuisiko maahan, kun ne neidot hiljaismielisinä astuvat ohitse, ja suutelisi nöyränä heidän pukujensa valkoista lievettä? Onko puhdas nostamaan silmänsä niiden neitojen silmiin? Parsifal nostaa kätensä rinnalleen ja rukoilee itsensä valkohulmuiseksi, seistakseen puhtaana neitojen edessä, silmänsä iäksi heidän silmissään, nöyränä palveluksena.
Niin käyskelee Parsifal valkoisessa unessa Arthurin puistossa. Vaaleat koivut ovat yllä ja koivujen ylitse liehuvat liput, mutta Parsifalin silmät ovat neidoissa, ja hänen rintansa on hiljennyt vaaleammaksi kuin vaaleasilmäiset koivut hänen ylitsensä. Onko elämällä valaistus kuin aamuisilla autereisilla vesillä? Onko elämä kuin hunnutettua soittoa?