II.
Yö hiipi. Yhä istuu Parsifal liikkumatta hämyhaihtuisessa salissa.
Istuu hämärässä, sydämensä kuin suuri riutuinen kukkanen.
Kuningatar, vaalea kuningatar. Kyynelvärjyisenä ikävänä herää Parsifalin rinta hämärässä salissa. Täyttääkö se vaalea kuningatar huntuisesti salin ja hiipii sydämelle?
Haihtuuko ihminen itsestänsä ja liihoittaa hämärän syliin? Parsifal aukenee hiljaisessa yössä ja valuu salin hämärhyväilyyn. Eikö kuningatar, vaalea kuningatar hiivi hämärästä syliin ja sydämelle, kuin kukkasen henki?
Syliin ja sydämelle? Hiljaa hän likistäisi rintaansa sen vaalean rinnan. Liittäisi huulensa hänen viileille huulilleen ja sulkisi silmänsä. Kuolisi hetkeksi, kuolisi iäiseksi.
Parsifal huokaa hivelevässä yössä. Hellittäisikö hän ikinä siitä valkoisesta sylissänsä? Suutelisi huulia, suutelisi suloiskipeänä haihtuakseen, riutuisi olemasta sillä vaaleavavisuttavalla rinnalla.
Kuin kukkanen huo'utussa suviyössä aukenee Parsifal ja kuuntelee ilmojen väistyiset äänet. Vaalea kuningatar, lievittävä, haikeuttava, eikö hän hiivi värjyisessä yössä ja hiivi untuisena sydämelle?