IV.
Parsifal vaeltaa — — —
Metsät, laajat hämärät metsät, joissa äänettömyyden aave tuijottaa puiden välissä päivät ja yöt, metsien kylmässä varjossa viileät lähteet. Niiden lähteiden rannoilla hämärissä metsissä istuvat vangitut kaiho- ja lumirintaiset neidot, joita kylmät hyydytys-silmäiset hirviöt vartioitsevat. Ovat ritarit kulkeneet vapahtamassa niitä neitoja hämärissä metsissä, nuoret ritarit, joiden rintoihin ne lähdeviileät neidot ovat hiipineet sinisenä sairautena. Ne nuoret ritarit ovat sortuneet ja kylmäsilmäiset kosteaselkäiset hirviöt ryömivät heidän murskatuilla haarniskoillaan siellä kyynelkylmien metsien keskellä neitojen edessä, jotka kätkeytyvät pitkien keltaisten hiustensa varjoon.
Kulkee Parsifalkin, punakaapu, ne vavistuksen metsät ja näkee neidot kelmeissä metsissä. Ei värähdä Parsifal neitojen sykähdyssilmistä, mustana vihana kasvaa hänen rintansa niljasuomuisten hirviöiden edessä, jotka vihervälimaisina makaavat liikutusvalkeuden ympärillä. Vihan sykäyksenä polttaa hänen miekkansa ne matelemisen hirviöt, sitte hän astuu satulastaan, ottaa niitä neitoja valkeista käsistä ja taluttaa metsien pimeystemppeleistä ulos lehdistöjen valkeuskuoreihin. Ankarasilmäinen ja sanaton on Parsifal, kun hän astuu siinä valkeapovi neidon rinnalla metsän synkeässä salissa, jossa puut seisovat aaveisen äänettöminä, huuhkajat oksilla. Kun viimein vaaleammat metsät hymyilevät ympärillä, silloin viimein pysähtää Parsifal, nostaa huulilleen neidon käden, kumartaa totis-silmäisenä ja poistuu sitte metsän varjoon, jättäen kumartuvan neidon, rinta juhlallisen ja kiitollisen liikutuksen hunnuksi valkenevana siihen vaaleiden puiden keskelle keltaishiuksisena ja suursilmäisenä ihmettelemään.
Metsän totisia temppeleitä vaeltaa Parsifal, uudet neidot ja uudet hirviöt ilmestyvät hämäristä metsistä, Parsifal murtaa ne hirviöt ja vapahtaa neidot, mutta kun hän jättää vapahdetut neidot, pyyhkii hän joka kerta rintansa valkoiseksi, eikä hänen rinnassaan väräjöi jälkeenpäin hiljaisinkaan muisto siitä silmäyksestä, joka ujona ihmetyksenä oli hiipinyt hänen yllään. Yksin ja ankarana, rintansa kuin korkea koskematon taivas, kulkee Parsifal metsien syvänteissä, otsansa synkkänä ryppynä, ankara kätensä miekkansa kahvalla. — — —
Parsifal vaeltaa — — —.
Linnat, jylhät pimeät linnat, jotka korkeilta kukkuloilta katsovat mustien metsien ylitse. Äänetöntä on niissä linnoissa ja mustat suletut rautaportit seisovat tuimina, yksinäinen teräväsilmä kotka vaan lentää joskus niiden korkeiden linnojen ylitse. Niissä pimeissä linnoissa asuvat hentousmieliset rouvat mustahaarniskaisten ritariensa kanssa. Ne kalpeat rouvat eivät ole viihtyneet ihanakumpuaviksi pimeiden ritariensa rinnalla, kaipaus-silminä istuvat he ikkunoissaan, ja yksinäinen ritari, joka kulkee metsiä niiden linnojen ohitse näkee siellä ikkunassa ylhäällä ne mustahiuksisen rouvan soukat kalpeat kasvot, jotka päivät ja päivät liikkumattomina tuijottavat metsiin. Mutta ne pimeät ritarit vartioitsevat rouviansa, ja jos sen rouvan kalpeat kasvot ovat sytyttäneet vaeltavan ritarin, niin että hän sinisenä uneksuntamielenä lähtee nousemaan sinne linnaan, niin aukenee linnan rautaportti hänen edessään, ja sieltä ratsastaa linnan mustahaarniskainen ritari ja suistaa hänen, vielä sinimielenä, ratsultansa sinne pudottaviin kuiluihin alla.
Parsifalkin vaeltaa niiden synkkäharmaiden linnojen ohitse ja näkee rouvien kalpeat kasvot ylhäällä ikkunoissa. Hänkin ratsastaa linnoihin ylös ja kolkuttaa korkeihin rautaportteihin, mutta hänen sydämensä ei ylene sinikukkasena niiden rouvien silmiä muistaessaan, hän kolkuttaa sulettuna ja kuulee holvien sisällä kajailevan rautaisesti. Peitsi laskettuna istuu hän satulassaan, kun viimein rautaportti raskaasti vingahtaa saranoillaan ja musta ritari, silmikko lyötynä kiinni ja peitsi nojossa lennättää pimeästä linnasta. Rautaan valettuna istuu Parsifal satulassaan, kun se vinha ritari lennättää; kun peitset rysähtävät yhteen, niin keveänä höyhenenä makaa se musta ritari murskattuna kivisessä maassa, mutta Parsifal kääntää kylmämielisenä hevosensa ja ratsastaa linnasta metsiin. Niin ratsastaa Parsifal metsien jylhät linnat ja vapahtaa sinimieliset rouvat pimeärintaisista ritareistaan, mutta linnojen porteilta ratsastaa Parsifal aina takaisin metsiin, eikä nosta silmiänsäkään sinne ikkunoihin taakseen, joissa kalpeat rouvat kaipaus-silmineen riippuvat ja jäävät vielä haikeampirintaisina, kun hän katoo metsien peittävään varjoon. — — —
Parsifal vaeltaa — — —
Lippuheiluiset valkoloistoiset kaupungit, joiden ylitse iloiset linnut lentelevät, ja joissa kuningattaret hallitsevat, nuoret keltahiuksiset, kultasilkkiset kuningattaret, joita ei ihminen saa katsoa muuta kuin punainen ruusu kädessään. Ne kuningattaret ovat neitsyitä, ja se ritari, joka voittajana on rinnassaan kantanut kuningattaren ruusua turnajaisissa niissä valkoliehuisissa kaupungeissa, saa suudella kuningattaren hentokaunista kättä, saa suudella kuningattaren viileävärähtäviä huulia, saa silkkimielisen hentosyleilevän kuningattaren puolisoksensa. Kaukaisista maista vaeltavatkin loistavat ritarit voittamaan niitä kuningattaria omikseen, tulevat ne ritarit, notkistavat polvensa ja katsovat kuningattaria ihaniin silmiin, rintansa nousevat palmuina, korkeina kultahedelmäisinä palmuina, kun he kuningattaren kauniista kädestä ottavat ruusun ja kiinnittävät rintaansa. Iloisina turnajaisina humuavat ne kuningatarten kaupungit ja välkemieliset ritarit, ruusut rinnoissa ja ruusut käsissä liehuvat kuningatarten ympärillä.
Niihin kultavälkkyviin kaupunkeihinkin tulee totinen Parsifal, pukee rintansa kuningattaren ruusulla ja taistelee liehuvassa turnajaisjuhlassa. Keveät ovat kultaliehu ritarit Parsifalin raskaan peitsen edessä, voittajalle Parsifalille heittävät neitojen valkeat kädet kukkasia. Polvistuu Parsifalkin voittajana kuningattaren edessä ja suutelee kuningattaren hentoherkkyistä kättä, ei nouse rintansa kultapalmuna, silmänsä pysyvät kylminä ja totisina, kylmänä ja totisena irroittaa hän kuningattaren ruusunkin rinnastansa ja laskee sen kuningattaren käteen. Ihmettelevänä hiljenee kuningatar, kun Parsifal sanattomana nousee, palaa ratsullensa ja ratsastaa välkkeisten väistyväin ritarien keskitse suorana ja taakseen katsahtamatta pois. Istuu kuningatar pitkän hetken unhoittuneena, rintansa ihmetyksen harsoissa. Miks'ei nostanut syliinsä se punaviitta ritari, vaikka olisi hentona kukkasena värissyt hänen sylissänsä?
Niin kulkee Parsifal humuavat kaupungit, suistaa kultamieli ritarit ja vangitsee silkkirintaisten kuningatarten silmät ja sydämet, mutta itse ratsastaa hän totisena ja väräyksettömänä, eikä muistakkaan kaupunkeja, ja tähtimieli kuningattaria.