VI.
Otanko minä äänen kukkasilta ja laulan, vai soinko sinisen taivaan kellosoittona, kun minä puhun Parsifalista ja Konviramurista rinnan?
Valkea on joutsenen korkea rinta, kun se suvisena iltana soutelee päilyvillä vesillä. Valkeampi on Parsifalin mieli, kun hän seisoo lumirinta Konviramurinsa rinnalla häilyvässä illassa.
Värähtävä on luminen metsä, kun heleän kulkusen ääni raikasna talviaamuna varisee sen riippuvain oksien välillä. Värähtävämpänä ottaa Parsifal Konviramurinsa, valkean tähtensä sydämellensä.
Kirkas on pääskysen liverrys sinisen taivaan alla. Kirkkaammin visertää Parsifalin sydämessä, kun hän katsoo Konviramurinsa päiväkirkkaaseen silmään.
Harras on korkean kukkasen valkea silmä peilisen lammen rannalla sinisen metsän salissa. Hartaampana hymisee Parsifalin sydän, kun hän aukenee morsiamensa ja puolisonsa, Konviramurinsa edessä.
Parsifal ja Konviramur ovat kaksi ääntä yhteensulaneena sävelenä. Parsifal ja Konviramur ovat kaksi yhteen katseeseen hukkunutta kukkasen silmää. He ovat linnun viserrys ja ilman sinisyys yhtenä iäisenä silmänräpäyksenä.