HELVETINKONE
"Vanhat rappuset Wappingissa", sanoi rääsyinen kantaja, heittäen olalleen aivan uuden merimiesarkun ja lähtien eteenpäin. "Tunnen kyllä paikan, kapteeni. Ensi matkako, sir?"
"Tuhat tulimmaista, tietystikin", vastasi arkun omistaja, pieni epämiellyttävän näköinen, neljäntoista vuotias poika. "Älkää kiiruhtako niin hitosti — kuuletteko?"
"All right, sir", sanoi mies ja kääntyi katsomaan seuraajataan.
"Se ei ole teidän ensi matkanne, kapteeni", sanoi hän ihmettelevällä äänellä. "Näkeehän sen heti ensi silmäyksellä. Miksi köyhää työmiestä petkutatte."
"Niin, luulenpa kylläkin, ettei merellä paljoa löydy, jota minä en tietäisi", sanoi poika, hyvillään mielistelevästä puheesta. "Peräsin ylihankaan! Ylihankaan, sanon minä."
Mies totteli heti ja loppumatka kulettiin täten suureksi harmiksi kaikille vastaantulijoille.
"Puoli kruunua on liian vähän tästä", sanoi mies, asettaessaan arkun rappusten ylimmälle astuttavalle ja istui sen päälle odottamaan maksua.
"Menen Susan Janeen", sanoi poika ja kääntyi rappusista kiini pitelevään soutajaan.
"All right", vastasi tämä. "Arkku alas vaan."
"Nostakaa arkku veneeseen", käski poika kantajaa.
"All right, kapteeni", sanoi kantaja hymyillen. "Mutta puoli kruunua ensin, ellette pahaksu."
"Kuusi penceä sanoitte asemalla", tuumi poika.
"Kaksi ja kuusi penceä", sanoi mies yhä hymyillen. "Mutta minulla on vähän nuhaa, jotta puhun huononpuoleisesti. Ette taitanut sentähden kuulla sitä kahta ollenkaan. Puoli kruunua on taksa, eikä meillä ole oikeutta halventaa sitä."
"En minä sitä kenellekään sano", ehdotti poika.
"Anna miehelle puolikruununsa" sanoi soutaja, käyden vihaiseksi, "se on maksu ja minä tahdon 18 penceä.
"All right", vastasi poika. "Sehän on halpaa. Mutta ennen laivalle tuloani en voi maksaa, sillä taskussani on vaan kuusi penceä. Kapteeni laivalla kyllä antaa loput."
"Kuka antaa?" kysyi soutaja mahtavasti.
"Kapteeni", vastasi poika.
"Anna tänne puoli kruunua", ärjäsi kantaja, "tai ennen pitkää lennät arkkuinesi yli syrjän."
"Odottakaa sitten minuutti, juoksen vaihtamassa", sanoi poika ja kiiruhti matkaansa.
"Nyt se meni vaihtamaan puoli puntaa, tai ehkä kokonaisenkin", sanoi soutaja. "Huoleti olisitte voinut pyytää viisi shilling'iä."
"Niin, lisätkää nyt tekin", sanoi kantaja sydämellisesti. "Mutta mitä pirua nyt? Luulenpa…"
"Arkku alas!" komensi samassa pojan seurassa saapuva poliisikonstaapeli. "Ottakaa kuusi penceänne ja menkää. Toisen kerran jos teidät vielä tapaan tällaisissa aikomuksissa, niin…"
Lause päättyi kesken ja kantaja sai pari iskua niskaansa.
"Soutajan taksa on kolme penceä", sanoi hän pojalle. "Odotan tässä, kunnes saavutte laivaan."
Poika asettui veneeseen ja ähkyen, puhkuen sousi mies laivojen väliin. Vilkaistessaan ensin poikaan, sitten konstaapeliin rannalla, sylkäsi hän pilkallisesti yli veneen syrjän.
"Vahva, komea mies, eikös totta?" sanoi poika.
Soutaja ei ollut kuulevinaan, katsahti vaan sivulleen ja käänsi venheen kohti vähäistä kuunaria, jonka kannella kaksi miestä katseli olentoa veneessä.
"Se on poika, josta kerroin", sanoi laivuri. "Ja muistakaa, että tämä on merirosvojen laiva."
"Lukuisine merirosvoineen", vastasi perämies purevasti ja katsoi miehistöä. "Joukko laiskoja, unisia kelvottomia…"
"Se on pojan tähden", keskeytti laivuri.
"Mistä hänet olette löytänyt?" kysyi perämies.
"Hän on erään ystäväni poika", vastasi laivuri. "Nyt on hän saanut päähänsä, että hänestä pitää tulla merirosvo ja isän tähden olen minä sanonut laivamme olevan ryövärilaivan. Muuten ei poikaa olisi saatu mukaan."
"Kyllä minä hänelle ryöväystä opetan, minä", tuumi perämies ja naurahti.
"Aika hupsu hän on", jatkoi laivuri. "Ahmittuaan ensin mielin määrin kaikenlaisia ryöväriromaaneita, sai hän päähäänsä ruveta intiaaniksi ja lähti parin samanikäisen kanssa samoilemaan maita mantereita. Mutta kun hän aikoi ruveta ihmissyöjäksi, panivat toiset vastaan ja ilmoittivat asian poliisille. Tämän jälkeen yritteli hän murtovarkautta ja kokeilu maksoi hyvät rahat isälle."
"Mutta mitä te hänellä teette?" kysyi perämies.
"Otan, isän mieliksi, tyhmyydet hänen päästään", sanoi laivuri pidätetyllä äänellä, kun soutuvene kolahti kuunarin kylkeen. "Menkää nyt ja ilmoittakaa miehistölle, mitä heiltä odotan. Kun kerran onnellisesti olemme merellä, ei sellaista leikkiä enään tarvita."
Perämies meni muristen matkaansa ja pieni matkustaja kiipesi laivaan. Soutaja seurasi arkun kanssa, pisti saamansa kuparirahat taskuunsa ja meni sanaakaan sanomatta matkaansa.
"Jaha! Sinä olet siis täällä Ralph", sanoi laivuri. "No mitäs pidät laivasta?"
"Näyttäähän se olleen mukana yhdessä jos toisessakin", vastasi poika ja katseli tyytyväisenä ympärilleen. "Mutta missä ovat aseenne?"
"Hst! — Hiljaa", sanoi laivuri ja asetti sormen suulleen.
"Minä ymmärrän", sanoi poika. "Mutta minun puolestani voitte vapaasti puhua."
"Aikanaan saat kyllä tietoosi kaikki", sanoi laivuri ja kääntyi esiin kömpiviin matruuseihin, jotka koettivat peittää tirskuvia naamojaan likaisten käsiensä taakse.
"Tässä on uusi toveri, pojat", sanoi hän. "Hän on tosin pieni, mutta aine on hyvää."
Vastatullut nosti rintaansa ja katsoi epäilevästi miehistöä. Ollakseen rosvoja, näyttivät he tosiaankin liian hyvännäköisiltä ja naurettavilta.
"Mikä sinua vaivaa, Jem Smithers?" kysyi laivuri ja katsoi vihaisesti pitkää, taukoamatta nauravaa, vaaleatukkaista miestä.
"Ajattelen sitä viimeistä vihollista, jonka tapoin, sir", vastasi Jem ja tuli yht'äkkiä totiseksi. "Nauran aina, muistaissani hänen parkumisensa."
"Naurat tarpeettomia", sanoi laivuri ja laski kätensä Ralphin olalle.
"Ota esimerkkiä tästä nuoresta miehestä; hän ei naura. Hän toimii.
Näytä hänelle nyt kojunsa."
"Tahdotko olla hyvä ja seurata minua, sir", sanoi Smithers ja lähti edeltä kanssiin. "Pidätte, ilmaa varmaan täällä tavallista paksumpana, — se on kaikki tuon Bill Dobbsin ansiota. Bill on todellinen vanha merikarhu, makaa aina vaatteet päällään, eikä peseydy koskaan."
"Kyllä hän silti mies on", sanoi Ralph ja katseli ystävällisesti
Dobbsia.
"Parasta kuin hillitsette kielenne, poikaseni", ärähti Dobbs vihasesti.
"Älkää hänestä välittäkö", sanoi Smithers rohkaisevasti. "Täällä ei kukaan kumartele vanhaa Dobbsia. Voitte mainiosti, jos teitä haluttaa, vähän napahuttaa häntä. Minä kyllä pidän varan ettei hän saa tehdä teille mitään."
"En heti halua ruveta riitelemään", sanoi Ralph totisena.
"Pelkäätte", kiusotteli Jem. "Teistä ei koskaan tule meidän miehiämme.
Lyökää pois vaan, en minä anna hänen teille tehdä mitään."
Täten houkuteltuna, narrasi poika Dobbsin ensin kiinnittämään huomionsa vatsaansa kujeella, joka oli saavuttanut suurta suosiota hänen toveripiireissään ja napsahutti samassa miestä korvalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli myrsky valmis ja Ralph makasi mahallaan Dobbsin polvilla, innokkaasti muistuttaen Jemiä lupauksestaan.
"Niin, minä en anna hänen tehdä pahaa teille", vastasi tämä lohduttaen.
"Mutta hän tekee minulle pahaa", kirkui poika. "Hän tekee pahaa minulle juuri nyt."
"No niin, varro vaan, kunnes saan hänet maalle kanssani", sanoi Jem.
"Oma muijansakaan ei ole tunteva häntä, kun lasken hänet kynsistäni."
Pojan vastaus oli virta hävyttömyyksiä, pääasiallisesti tarkoittaen
Jemin ruumiillisia puutteellisuuksia.
"Kas niin, älkää olko epäkohtelias, sanoi merimies tirskuten.
"Kierosilmäinen linnunpelätti", kirkui Ralph villisti.
"Jahka olet lopettanut tuon nuoren herran kanssa, Dobbs", sanoi Jem valitulla kohteliaisuudella, "tahtoisin minä lainata häntä vähäsen, opettaakseni säädyllisyyttä."
"Hän ei tahdo erota minusta", virnisteli Dobbs. "Huomaahan poika kuka hänelle hyvää tahtoo."
"Varroppas vaan…", nyyhki Ralph, kun Jem repäsi hänet Dobbsin polvilta.
"Hellalletta", ihmetteli Jem. "Luulempa hänen itkevän. Monta merirosvoa olen eläissäni nähnyt, mutta tämä tosiaankin on ensimäinen laatuaan."
"Antakaa pojan olla rauhassa", sanoi kokki, lihava hyvänluontoisen näkönen mies. "Kas niin, tule tänne, poikaseni. Eivät he niin pahaa tarkoita, miltä näyttää."
Iloisena päästyään kiusaajistaan, riensi Ralph kokin luokse, mutta puri hammasta häpeästä, kun tämä kunnon mies otti hänet polviensa väliin ja kuivasi hänen silmänsä johonkin, jota hän kutsui nenäliinaksi.
"Teistä kyllä tulee hyvää", sanoi hän ystävällisesti. "Teistä kyllä tulee yhtä hyvä merirosvo, kuin mekin olemme, jahka vaan valmiiksi tulette."
"Niin, odottakaa vaan ensimäistä yhteentörmäystä", nyyhkytti poika.
"Ellei silloin eräs henkilö saa kuulaa selkäänsä, on se minun vikani."
Molemmat matruusit katsahtivat toisiinsa.
"Vai se se kova olikin, jonka tunsin", sanoi Dobbs. "Ja minä kun luulin sitä tuppipuukoksi."
Enempää kursailematta, tarttui hän poikaa kaulukseen ja kaivoi hänen taskustaan pienen, halvan revolverin. "Katsoppas tätä, Jem!"
"Kyllä, jahka ensin otat sormesi liipasimesta", sanoi Jem vähän happamen imelästi.
"Minä heitän sen yli syrjän", sanoi Dobbs.
"Älä hulluttele, Bill", huudahti Smithers ja pisti aseen taskuunsa. "Joku lasi olutta sillä aina heltiää. Pois tieltä, Bill, merirosvojen kuningas haluaa kannelle."
Bill astui syrjään ja laskettuaan pojan rauhassa muutaman rappusen, sysäsi hän yht'äkkiä hartioillaan pojan takapuoleen, jotta Ralph syöksyi kannelle mahalleen. Kiireesti oli poika kuitenkin taas pystyssä ja otettuaan arvokkaamman asennon, nojautui hän laivan syrjään ja katseli halveksivasti ahertavia "työmuurahaisia" laiturilla ja joella.
Yöllä nostettiin purjeet ja päivän koittaessa ankkuroitiin Longreachin ulkosatamaan, jossa tynnöreillä lastattu lotja pian tuli kuunarin sivulle. Poika vainusi seikkailuja, kuullessaan astioiden sisältävän ruutia. Lastattiin kymmenen tonnia, lotja irroitettiin, kansiluukut asetettiin paikoilleen ja Susan Jane jätti sataman.
Tämä oli pojan ensimäinen matka ja hän katseli uteliaasti merellä purjehtivia laivoja. Matruusien kanssa oli rauha jo solmittu ja nämä koettivat turhaan pelottaa poikaa verta jähmetyttävillä jutuilla seikkailuistaan.
"Hän on koko kirottu nulikka, totta totisesti, se hän on", sanoi Bill, joka itsekin oli ihmetellyt kertomistaitoaan. "Ajatelkaas, hän nauroi vaan, kun kerroin heittäneeni rintalapsen haikaloille."
"Aivan samantapainen, kuin muutkin pojat, Bill", sanoi kokki. "Odottakaa nyt, kunnes itsekin saatte niitä seitsemän, kahdeksan kappaletta."
"Mitä siellä teet poika?" kysyi laivuri, kun Ralph, jota merimiesten jutut eivät enää huvittaneet, asteli kädet housuntaskuissa ympäri peräkantta.
"En mitään", vastasi poika.
"Pysyttele sitten toisessa päässä laivaa", sanoi laivuri, "ja mene auttamaan kokkia perunain kuorimisessa."
Ralph epäili, mutta perämiehen huulilla näyttäytyvä iva-hymy, sai hänet pian tekemään päätöksensä.
"Minä en ole tullut tänne perunoita kuorimaan", sanoi hän ylpeästi.
"Vai niin", sanoi laivuri kohteliaasti. "Ja minkätähden tänne sitten olet tullut, ellei ole epäkohteliasta kysyä?"
"Taistellakseni vihollisen kanssa", sanoi Ralph.
"Tule tänne", käski laivuri.
Poika totteli hitaasti.
"Kuuleppas", sanoi laivuri. "Minä aion rutistaa vähän järkeä tyhmään kalloosi. Olen kuullut järjettömistä leikeistäsi maalla ja kun isäsi kertoi, ettei sinua voi pitää aisoissa, päätin minä ottaa sen tehdäkseni. Ja sen saatkin nähdä, ettei kanssani ole yhtä helppo leikitellä kuin hänen. Miten lapsellista ajatellakin! Tämäkö merirosvojen laiva! Sinun ikäisesi pojan pitäisi jo tietää, ettei sellaisia enää löydy."
"Tehän sanoitte olevanne merirosvo", sanoi poika. "Muuten en mukaanne olisi lähtenytkään."
"Senpä tähden niin sanoinkin", sanoi laivuri.
"Mutta koskaan en voinut sinua luulla sellaiseksi pässinpääksi, että todeksi sitä ottaisit. Merirosvo! Jopa nyt peräti! Näytänkö minä sitten merirosvolta?"
"Ette, — ette todellakaan", vastasi poika pilkallisesti nauraen.
"Paremmin näytätte…"
"Miltä näytän?" kysyi laivuri ja astui askeleen lähemmäksi. "Miltä?"
"Olen unohtanut sen", sanoi Ralph varovasti.
"Elä valehtele", sanoi laivuri ja punastui, kuullessaan perämiehen tirskuvan. "No laula ulos vaan! Annan kaksi minuuttia aikaa sinulle."
"Kadunlakasija", esitteli perämies, tullen avuksi. "Ämmä, nokikolari, lumpunkokooja, taskuvaras, linnan vanki, pesumuija…"
"Jos olisitte hyvä ja hoitaisitte omat toimenne, George, ettekä sekaantuisi asioihin, jotka teihin eivät koske, niin olisin erinomaisen kiitollinen", sanoi laivuri puoleksi tukahtuneella äänellä. "No poika, minkä näköiseksi aioit sanoa minua?
"Kuten perämieskin", sanoi Ralph pitkäveteisesti.
"Älä valehtele!" ärjäsi laivuri raivoissaan. "Et sinä sitä ole voinut unohtaa."
"En olekaan", sanoi Ralph, "mutta en tietänyt, mitä te siitä pitäisitte."
Laivuri katsoi epäilevästi poikaa, työnsi hattunsa takaraivolle ja raappi hermostuneesti päätään.
Enkä myöskään tietänyt mitä perämies "siitä pitäisi", jatkoi poika.
Hän vapautti laivurin kiusallisesta kohtauksesta, juoksemalla keittiöön. Susan Janen päällikkö katseli hetkisen tyhmistyneenä ympärilleen ja kääntyi sitten perämieheensä.
"Hänestä ette hevillä ota selvää", sanoi tämä viimeksimainittu ja nyökkäsi. "Todellinen pieni saatana."
Laivuri ei vastannut, mutta kun perunat olivat valmiita, sai nuori merimiehen alku ryhtyä kiillottamaan messinkejä, senjälkeen siivota kajuutan ja lopuksi auttaa kokkia pannujen ja patojen puhdistuksessa. Perämies sillä aikaa piti tarkastuksen hänen arkussaan.
"Näistä hän saa hullutuksensa", sanoi hän kajuuttaan palattuaan, kainalossaan paksu pinkka pieniä kirjoja. "Kuulkaas nimiä vaan: — 'Tyynen meren leijona', 'Yksikätinen merirosvo', 'Kapteeni Kiddin viimeinen matka'…"
Hän istuutui lähelle kajuutan ikkunaa ja alkoi selailla kirjoja, lukien laivurillekin tuon tuostakin jonkun kultamurusen. Viimemainittu kuunteli alussa halveksien, vaan lopulta oikealla jännityksellä.
"En todellakaan saa mitään kokonaisuutta luvustanne, George", sanoi hän harmistuneena. "Kuka oli Rudolph? Lukekaa enemmän."
Perämies luki taukoamatta kolme ensimäistä vihkoa ja kolmas loppui juuri kuin Rudolph ui kilpaa kahden haikalan ja veneenlastillisen ihmissyöjäin kanssa. Mutta tähän vihot loppuivatkin, vaikka perämies uudestaan tarkasti pojan arkun.
"Muuta ei häneltä voinut odottaakaan", sanoi laivuri suuttuneena. "Vaan minäpä opetan hänelle järjestystä, totta totisesti! Nuo kirjat lukitsette arkkuunne, George, ettekä anna niitä pojalle."
Aavalle merelle saapuminen alkoi nyt tuntua kuunarilla. Edessäpäin näkyi vaan sininen meri, jolla valkeat purjeet ja savuavat sauhupiiput kiidättivät Englannin tavaroita mailman markkinoille.
Seuraavat päivät oli poika joko merikipeä, tai työssä; tätä viimemainittua käytti laivuri hyvänä lääkkeenä merirosvohoureita vastaan ja edelliseen neuvoi kokki parhaaksi suolaista sianlihaa. Kun vihdoin viidentenä aamuna päästiin Fairhaveniin, oli poika seitsemännessä taivaassa, nähdessään taas maata ja rakennuksia.
Fairhaveniin jätettiin vaan osa lastista ja Ralph hommasi, toisten mukana, housut ja paidanhihat kiverrettyinä. Kun työ oli valmis, nostettiin uudestaan ankkuri ja purjehdittiin noin 30 penikulman päässä olevaan Lawportiin, johon ruutilasti oli jätettävä.
Perille päästyä oli ilta ja pakoveden aika, joten ankkuroitiin kaupungin lävitse juoksevan joen suuhun.
"Purjehdimme neljän tienoilla sisään", sanoi laivuri perämiehelle. "No Ralph? Tuntuuko ollenkaan paremmalta, kun vähän olen naputellut tyhmyyksiä päästäsi?"
"Paljonkin paremmalta, sir", vastasi poika kunnioittavasti.
"Ole kiltti poika", sanoi laivuri ja pysähtyi kajuutan rappusille, "niin saat jäädä, jos sinua haluttaa, pitemmällekin laivaan. Nyt saat mennä kojuusi, sillä huomen aamulla on aikaisin oltava pystyssä."
Poika jäi yksin kannelle. Miehistö istui kanssissa ja poltteli, paitsi kokkia, joka hääräili jotakin omaan laskuunsa keittiössä.
Tunti senjälkeen hiipi hänkin lepäämään. Molemmat matruusit nukkuivat jo ja kokki aikoi juuri ryömiä kojuunsa, kun samassa huomasi pojan vuoteen tyhjäksi. Ihmetellen hieroi hän nenäänsä, nousi kannelle ja katseli ympärilleen, vaan kuin ei mitään näkynyt, palasi hän takaisin.
"Missä poika on?" kysyi hän ja ravisteli Jemiä käsivarresta.
"Mitä?" mörisi Jem ja nousi istumaan. "Kenen poika?"
"Meidän, — Ralph?" sanoi kokki. "Minä en löydä häntä mistään. Ettei hän vaan olisi mennyt yli syrjän, varpusraukka."
Kun Jem kieltäytyi neuvottelemasta asiasta, herätti kokki Dobbsin. Dobbs murisi muutamia kirouksia ja nukkui uudestaan. Kokki nousi taas kannelle, etsi kaikista mahdollisista paikoista, kiipesi kappaleen matkaa mastoonkin, missä ei eläissään ollut käynyt, ja kun ei jälkeäkään näkynyt pojasta, tyytyi hän, joskin vastenmielisesti johtopäätökseen, että poika oli pudonnut mereen.
"Varpusraukka", sanoi hän surkutellen ja katseli, ympärilleen. Hitaasti asteli hän peräkannelle ja pudisti päätään, mutta vilkaistuaan perän taakse, pelästyi hän, päästi tahtomattaan huudon ja hieroi silmiään. Laivavene oli myöskin kadonnut.
"Mitä?" kysyivät molemmat merimiehet, kun kokki törmäsi kanssiin ja ilmoitti uutisen. "Jos se on poissa, niin se on poissa."
"Eiköhän liene parasta mennä ilmoittamaan asia laivurille?" sanoi kokki.
"Anna hänen itse ottaa selvä asioistaan", sanoi Jem ja kehräsi tyytyväisenä, kuin kissa pahnassaan. "Vene on hänen. Hyvää yötä!"
"Ja uuden siitä vaan saamme", sanoi Dobbs haukotellen. "Elä tuskittele asioista, jotka sinuun eivät koske, kokki."
Kokki tyytyi neuvoon ja tehtyään muutamia yövalmistuksia, sammutti hän lampun ja hyppäsi kojuunsa. Vaan samassa päästi hän pahan parahduksen, heilautti itsensä taas lattialle, haparoitsi tulitikkuja ja sytytti lampun uudestaan. Minuutti senjälkeen, herätti hän julmistuneet ystävänsä kolmannen kerran.
"Jätä rauhaan minut, kokki", sähisi Dobbs.
"Ellet sinä nylje häntä, teen sen minä", kirkui Jem ja koetti ylettyä nyrkillään kokkiin.
"Pään alukseeni oli nuppineulalla kiinnitetty kirje", sanoi kokki vapisevalla äänellä ja piteli likaista paperipalasta lampun edessä.
"Mitä se meille kuuluu", sanoi Jem. "Tuki turpasi! Kuuletko sinä."
Mutta kokin käytöksessä oli jotakin pelottavaa.
"Rakas kokki", luki hän kuumeentapaisella levottomuudella. "Minä olen tehnyt koneellisen helvetinkoneen ja asettanut sen lastiruumaan, ruudin viereen, ollessamme Fairhavenissa. Epäilemättä pamahtaa se tänä yönä, kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta aivan varma en ajasta ole. Älkää puhuko toisille mitään, vaan hypätkää yli syrjän ja uikaa maalle. Minä olen ottanut veneen. Olisin teidätkin vienyt mukanani, vaan kun kerran kerroitte uineenne seitsemän penikulmaa aallokossa, on teidän helppo…"
Luku katkesi nyt paikalla, sillä kuulijat ryntäsivät kojustaan villiä vauhtia kannelle ja suoraa päätä kajuuttaan, jonka hämmästyneille asukkaille he, henki kurkussa, kertoivat kirjeen pääsisällön.
"Mitä hän on kätkenyt lastiruumaan?" läähätti laivuri.
"Helvetinkoneen", sanoi perämies. "Sellainen kone, jolla ne räjähyttävät parlamenttitalojakin ilmaan."
"Mitä kello nyt on?" kysyi Jem huolestuneena.
"Suunnilleen puoli yksitoista", vastasi kokki vavisten. "Yritetään huutaa, ehkä ne kuulevat maalle."
Miehet kokoontuivat laivan syrjälle ja hurja huuto kaikui yön hiljaisuudessa. Useimmat Lawportissa olivat jo menneet sänkyihinsä ja ainoastaan ravintoloista ja joistakuista rakennusten ikkunoista loisti tuli.
Uudestaan kuului kuolleitakin herättävä karjunta ja kauhistunein silmäyksin vilkuilivat miehet lastiruuman luukkuja. Syvän hiljaisuuden vallitessa kuului heikko vastaus maalta. Huudettiin uudestaan, kuin hullut, kunnes vihdoin kuului veneen kölin raappiminen santaan ja senjälkeen airojen käyttämisen tervetullut ääni.
"Kiiruhtakaa!" parkui Dobbs, kun vene tuli näkyviin pimeästä.
"Miks'ette kiiruhda?"
"Mikä hätänä?" kuului veneestä.
"Ruutia!" kirkui kokki villisti. "Meillä on kymmenen tonnia ruutia laivalla, ja se räjähtää pian. Kiiruhtakaa! kiiruhtakaa!"
Airot lakkasivat käymästä ja veneestä kuului kauhistuksen sorina; sitten alkoi soutu entistä suuremmalla voimalla.
"Ne menevät takaisin", sanoi Jem yht'äkkiä. "Minä uin niiden jälkeen. Pitäkää varanne ja vetäkää ylös minut, toverit!" huusi hän ja molskahdettuaan veteen lähti uimaan voimakkain vedoin.
Dobbs, joka oli huononpuoleinen uimari, seurasi kuitenkin hetkisen epäiltyään hänen jälessään.
"Minä en taida uida edes kädet pohjassa", voivotteli kokki hampaat suussa kalisten.
Toiset, joilla ei ollut parempaa sanottavaa taidostaan, nojautuivat laivan syrjään ja kuuntelivat. Uijat olivat näkymättömiä pimeässä, mutta helposti voi pulikoimisesta seurata heidän edistymistään. Jem oli ensimäinen, joka vedettiin veneeseen ja pari minuuttia senjälkeen, veti hän Dobbsin ylös. Seurasi kiukkuisia kirouksia ja lyöntejä ja mätkähdyksiä. "Ne tulevat noutamaan meitä", sanoi perämies ihastuneena ja veti syvään henkeänsä. "Hyvin tehty, Jem!"
Vene lähestyi kiivailla aironvedoilla ja oli pian laivan kyljellä. Kolme miestämme hyppäsivät kiireesti alas, Jem ja Dobbs tarttuivat airoihin ja ennen pitkää, oli kuunari kadonnut pimeään. Rannalla oli kokoontunut vähäinen väkijoukko ja saatuaan kuulla uutisen, pelästyivät he kaupunkinsa kohtaloa. Selvää oli, että ainakin ikkunaruudut olivat suuressa vaarassa ja kotiin lähetettiin sentähden kiireesti sanansaattaja aukasemaan ne.
Hyljätystä Susan Janesta ei vielä kuulunut mitään. Kello kaupungin pienessä kirkontornissa löi kaksitoista.
"Asiat ovat hullusti", sanoi nyt eräs vanha kalastaja. "Jonkun pitäisi mennä ja hinata alus merelle."
Ei kukaan vastannut.
"Pelastaakseen Lawportin", jatkoi vanhus tunteellisesti. "Olisinpa minä vaan kahtakymmentä vuotta nuorempi…"
"Vanhan miehen tehtävä se olisi", kuului ääni joukosta.
Laivuri katseli himokkaasti laivaansa, ja kiukkuisesti joukkoa, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi vähitellen uskoa, että koko selkkauksesta oli päästy paljaalla pelästyksellä.
Kello löi kaksi ja väkijoukko alkoi hajaantua. Rohkeimmat asukkaat, joita veto ei miellyttänyt, sulkivat ikkunansa ja lapset, jotka vuoteiltaan olivat lähetetyt kävelymatkalle sisämaahan, palasivat vähitellen takaisin. Kello kolmelta katsottiin vaaran olevan ohitse ja päivän koittaessa nähtiin Susan Jane eheänä ankkurissa.
"Nyt menen minä takaisin", sanoi laivuri yht'äkkiä. "Kuka seuraa mukana?"
Jem, perämies ja kaupungin poliisikonstaapeli tarjoutuivat. Lainattiin vene, jota ennenkin oli käytetty, soudettiin kuunariin ja alotettiin etsiminen ruumassa tavattomalla varovaisuudella. Työ kysyi hermoja — ainakin alussa, vaan kun ei mitään löytynyt, kävivät miehet rohkeammiksi ja katselivat lopulta noloina toisiaan.
"Minä pahasti epäilen, ettei täältä löydy mitään", sanoi konstaapeli pilkallisesti nauraen ja istuutui ruutitynnörille. "Poika on vaan narrannut teitä."
"Siltä se vähitellen näyttää", murisi perämies. "Koko kaupunki tulee nauramaan meitä."
Laivuri katseli ympärilleen, eikä sanonut sanaakaan. Vaan yht'äkkiä kumartui hän, päästi hämmästyksen huudon ja sieppasi jotakin rikkinäisen hinkalon takaa.
"Jopas löysin sen", huusi hän. "Pois tieltä!"
Kiireesti ryntäsi hän kannelle, pitäen löytöään niin kaukana kuin mahdollista itsestään ja heitti sen kauas veteen. Kuului huimaava hurraa parista lähellä olevasta veneestä ja rannalta vastasi heikko kaiku.
"Oliko tuo helvetinkone?" kuiskasi hämmästynyt Jem perämiehelle.
"Minusta se näytti hummerilaatikolta."
Perämies pudisti päätään ja katseli konstaapelia, joka ahnain silmäyksin tirkisteli paikkaa, mihin laatikko katosi.
"Niin, olen kuullut ihmisistä, jotka senlaisenkin tähden ovat saattaneet henkensä vaaraan", sanoi hän ivallisesti.