KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Verinen maa, miss' elämää ei laki
Voi turvata.
Byron.
Tuhka-keskiviikon (ensimmäisen paastopäivän) aamu koitti vaaleana ja harmaana, niinkuin aamut ovat sillä vuoden-ajalla Skotlannissa, missä ilkein, kolkoin ilma usein tulee juuri ensimmäisinä kevät-kuukausina. Oli nyt kova pakkanen, ja kaupunkilaiset nukkuivat pitkään edellisen pyhän mässäämisen perästä. Aurinko oli siis jo koko tunnin ollut taivaanrannan yläpuolella, ennen kuin yleisemmin alkoi näkyä elämän merkkiä Perth'in kaupungin asukkaissa. Oli siis jo melkoinen aika päivän-nousun jälkeen kulunut, kun eräs kaupunkilainen, aamumessuun mennessään, huomasi Olivier Proudfute paran ruumiin. Se makasi kasvot maahan päin, poikki katuojan, sillä tavalla kuin oli kaatunut, koska, niinkuin lukija varmaan on arvannut, ritari Ramornyn "vyö-pojan" s.o. käskyläisen, Bonthron'in sivallus oli häneen sattunut.
Tämä aikainen kaupunkilainen oli Allan Griffin — siksi kutsuttu, koska hän oli Griffin-ravintolan isäntä. Hänen huutonsa kokosi sinne ensin muutamia naapureita ja vähitellen koko suuren kansanjoukon. Tuon yleisesti tutuu härännahkaisen kylterin sekä kypärin punaisen sulkasen näkö ensin synnytti sen huhun, että tapettu mies oli uljas Heikki Seppä — tämä väärä luulo kesti jonkun aikaa; sillä Griffin-ravintolan isäntä, joka itse joskus oli ollut raatimiehenä, ei sallinut ruumista siirtää eikä liikuttaakaan, ennen kuin pormestari Craigdallie olisi tullut. Näin tavoin jäivät kasvot näkemättä.
"Tämä asia koskee koko meidän kaunista kaupunkia", lausui hän; "ja jos tää tässä todellakin on uljaan Wynd'in Heikin ruumis, niin ei ole sitä miestä Perth'issä, joka ei panisi alttiiksi tavaraansa ja henkeänsä, saadakseen siitä kostoa. Katsokaa vaan, ne konnat ovat häntä takaapäin sivaltaneet — eipä olekaan yhtään miestä pari peninkulmaa ylt'ympäri Perth'in kaupunkia, ei Vuoristossa eikä Alankomaissa, ei aatelista eikä aatelitonta, joka olisi tohtinut astua hänen silmiensä eteen, semmoinen ilkeä aikomus mielessänsä. Voi, Perth'in urhokkaat miehet! Teidän miehuutenne kukka on hakattu maahan, ja vieläpä niin kunnottomalla, kavalalla kädellä!"
Hurja vimmanhuuto nousi kansanjoukosta, joka kiireesti yhä karttumistaan karttui.
"Nostakaamme hänet hartioillemme", virkkoi eräs väkevä lihamies, "ja kantakaamme hänet kuninkaan silmäin eteen Dominikolais-luostariin".
"Niin oikein", vastasi muuan seppä; "ei mikään telje eikä lukko saa nyt estää meitä pääsemästä kuninkaan puheille — ei mikään munkki eikä messu san meitä nyt luopumaan päätöksestämme. Ei ole koskaan yksikään seppä taitavammin kuin hän kilkuttanut alaisinta!"
"Dominikolais-luostariin! Dominikolais-luostariin!" huusi koko kansanjoukko.
"Malttakaa mielenne, naapurit", kehoitti toinen porvari. "Meidän kuninkaamme on hyvä kuningas, ja rakastaa meitä niinkuin omia lapsiansa. Douglas'in kreivi ja Albanyn herttua nehän estävätkin hyvää Robert kuningasta kuulemasta kansansa parkumista".
"Pitääkö meidän vai tulla murhatuiksi omilla kaduillamme, senvuoksi muka että kuninkaalla on liian pehmeä sydän?" kysyi lihamies. "Kas Robert Bruce se teki toisin. Jos ei kuningas huoli pitää puoltamme, niin pitäkäämme me itse. Soittakaa kaikkia kirkonkelloja takaperin, joka ainoata helisevää ja kalisevaa mitä meillä on. Huutakaa säästämättä kurkkuanne: St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
"Niin oikein," huusi toinen porvari, "ja juoskaamme Albanyn sekä Douglas'in tyyspaikoille, ja polttakaamme ne poroksi! Ilmoittakoot tulen liekit läheisille sekä kaukaisille, että Perth'in porvareissa on ollut uljaan Heikki Seppänsä kostajia! Hän on sen seitsemänkin kertaa sivaltanut miekallaan kauniin kaupunkimme puolesta — näyttäkäämme nyt että mekin toki kerran voimme taistella, hänelle tehtyä pahaa kostaaksemme. Hoi! hoi! uljaat porvarit, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Tämä huuto, Perth'in porvarein vanha tuttu sotahuuto, joka harvoin kuultiin muulloin kuin yleisen metelin aikana, kajahti nyt mies mieheen. Samassa rupesi parista läheisestä kirkontornista, joihin vimmastuneet porvarit olivat nousseet, mihin pappein luvalla, mihin kiellosta huolimattakin, kuulumaan tuo pahaa ennustava kelloin vongahteleminen, jota sanottiin kellojen soittamiseksi takaperin, siitä syystä. että eri-äänisiä kelloja soitettiin päinvastaisessa järjestyksessä kuin tavallisesti.
Vaikka kansanjoukko tihenemistään tiheni ja vaikka melu tuli yhä kovemmaksi ja yleisemmäksi, piti kuitenkin Allan Griffin, vahvaruumiinen, vahva-ääninen mies, jota sekä ylhäiset että alhaiset pitivät suuressa arvossa, aina vielä paikkansa. Hän seisoi hajareisin ruumiin yli, huutaen kansalle, että pysyisivät poikempana ja odottaisivat kaupungin hallitusmiesten tuloa.
"Meidän pitää hyvää järjestystä noudattaa tässä asiassa, hyvät naapurit — meillä pitää olla hallitusmiehemme johtajina. He ovat laillisella tavalla valitut ja huudetut meidän raastuvassamme; he ovat paitsi sitä kunnon miehiä ja rehellisiä jokaista ihmistä kohtaan. Meidän tulee laittaa niin, ettei meitä voi sanoa kapinan nostajiksi taikka joutaviksi kuninkaan rauhan rikkojiksi. Seisokaa te vaan hiljaa ja tehkää tilaa, sillä kas tuossa jo tuleekin pormestari Craigdallie, niin, ja myös kunnon Simo Hanskuri, jolle meidän kaunis kaupunki on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Voi, voi, sentään, hyvät naapurit! Hänen kaunis tyttärensä oli morsian vielä eilen illalla — nyt Perth'in kaupungin Kaunotar on leski, ennen kuin vielä edes on ollut aviopuoliso!"
Tämä uusi surun aine kiihdytti kansan vimmaa sitä enemmän, koska jo myös oli tullut paljon naisiakin joukkoon, jotka nyt huusivat sotahuutoa miehille:
"Niin, niin, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä! Taisteluun, Perth'in kaupungin Kaunottaren ja Heikki Sepän puolesta kostamaan! Aseisin, aseisin joka mies, ja älkää arastelko nahkaanne. Talleille, talleille! — kun hevonen on poissa, ei huovista ole mihinkään — hakatkaa maahan tallirengit ja palvelijat — haavoittakaa, kintustakaa, tappakaa hevoset — surmatkaa nuot konnat, knaapit sekä hovipojat! Tulkoot nuot ylpeät ritarit jalkaisin vastahamme, jos uskaltavat."
"He eivät uskalla — he eivät uskalla!" huusivat miehet vastaan. "Heidän koko voimansa on heidän hevosissaan ja rautavaruksissaan. Ja kuitenkinpa ne röyhkeät, kiittämättömät roistot ovat surmanneet asesepän, jonka vertaista ei ole koskaan Milanossakaan eikä Veneziassa ollut. — Aseisin, aseisin, hyvät naapurit! St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Keskellä näitä huutoja saivat kaupungin hallitusmiehet sekä muut arvopersonat töin tuskin vaan tilaa, niin että voivat ryhtyä ruumiin katsastamiseen. Heillä oli majistraatin kirjuri muassaan voidakseen laittaa virallisen kertomuksen siitä, missä tilassa he olivat ruumiin tavanneet. Tätä viivytystä kansa kärsi suurella maltillisuudella ja järjestyksellä; se oli omituinen osa Skotlantilaisissa, joiden viha siinä suhteessa on aina ollut sitä pahemmin vaarallinen. Sillä kostonpäätöksessään hellittämättä, myöntyvät he kärsivällisesti kaikkiin toimiin, jotka aikaa vievät, vaan ovat välttämättömät koston varmaksi täyttämiseksi. Kansanjoukko siis vaan tervehti hallitusmiehiänsä kovalla huudolla, jolla se yhtä-aikaa ilmoitti kostonhaluansa sekä kunnioitustansa niitä kohtaan, joiden johdon alla he toivoivat saavansa koston täytetyksi oikealla, lainmukaisella tavalla.
Näin kajahtelivat tervehdyshuudot niitä joukkoja myöten, jotka tiheästi täyttivät kaikki läheiset kadut, kertoellen toisillensa ja kuullellen tuhansia eri huhuja tapahtuneesta seikasta. Kaupungin hallitusmiehet puolestaan nyt nostivat ruumiin ja katsastivat sitä tarkemmin. Silloin tietysti oitis huomattiin ja kansalle myös julistettiin, että siinä makaava murhattu mies ei ollutkaan Wynd-kadun seppä, jota hänen kaupunkilaisensa pitivät niin suuressa ja — sillä aikakaudella enimmin kunnioitettuihin avuihin nähden — niin täydesti ansaitussa arvossa. Huomattiinpa että siinä makasi paljon vähemmin arvokas mies, vaikkei sekään arvoton kuntalaistensa kesken — iloinen lakintekijä Olivier Proudfute. Kansan vimma oli paljon kiihtynyt nimen-omaan siitä yleisestä luulosta, että heidän suorapuheinen, uljas sankarinsa Heikki Seppä oli surmattu, niin että se nyt, kun tuo luulo perättömäksi nähtiin, melkein kokonaan laimistui. Jos Olivier parka heti kohta olisi tullut tunnetuksi, niin epäilemättä kostonhuuto hänen kuolemastaan olisi ollut yhtä yleinen, jos kohta ei yhtä vimmainen kuin Wynd'in Heikin puolesta. Mutta näin nyt tää ympärikiertävä uusi sanoma nosti yleisen hymyilemisen joukossa — niin likekkäin ovat usein kauhistavaisuus ja naurattavaisuus.
"Murhamiehet varmaankin ovat luulleet häntä Heikki Sepäksi", "ja se epäilemättä mahtoi olla hänelle suuri lohdutus kovassa onnessaan".
Mutta muutamien lisään saapuneitten henkilöitten tulo muutti jälleen koko tilaisuuden luonteen surulliseksi.